Uriah Heep Logomoon

Tänään lauantaina 30. kesäkuuta uutisoitiin, että legendaarinen brittibändi Uriah Heep tulee keikalle Turun Logomoon elokuun 5. päivä. Ahkerana Suomen kävijänä tunnettu orkesteri soitteli juuri muutama viikko takaperin Turun naapurissa Kaarinassa, jossa järjestettiin Saaristo Open -festivaalit.

Uriah Heep Saaristo Openissa 9. kesäkuuta 2012.

Heepin Turun keikasta tiedotettiin yllättävän myöhään, mutta tapahtuma lienee niin tuore, ettei aikaisempaa tietoa ollutkaan. Uskoisin Logomoon saapuvan sen verran ryhmää, että konsertti kannattaa. Sunnuntai on oikeastaan tähän tarkoitukseen hyvä päivä, vaikka Turussa ei tunnetusti konsertteihin väkeä pahemmin valu. Oli ajankohta sitten mikä tahansa.

Itse en näillä näkymin valitettavasti pääse paikalle, koska ehdin jo keväällä buukata muuta ohjelmaa kyseiselle viikonlopulle. Muuten kyllä menisin ehdottomasti. Saaristo Openissa Heep oli todella vetreässä kunnossa.

Heepin nykykokoonpano.

Uriah Heepistä puhuttaessa ärsyttävintä on, että todella monet kysyvät ensimmäiseksi bändin nimen kuultuaan, että "onko siinä enää yhtään alkuperäisjäseniä?". Mitä helvetin väliä sillä on? Kuka kaipaa esimerkiksi alkuperäistä Popedaa tai Eppu Normaalia?

Heepin kokoonpano oli sama noin 20 vuotta 80-luvun lopulta lähtien, kunnes rumpali Lee Kerslake jäi eläkkeelle. Hänkään ei ollut alkuperäisjäsen, vaan bändin neljäs rumpali, joka tuli kuvioihin 70-luvun alussa. Kuka halajaa lavalle ennen Kerslakea olleita rumpaleita? Kuka tietää keitä he edes olivat? Onko sillä mitään väliä? Huononeeko Heepin musiikki jotenkin ilman "alkuperäisjäseniä"?

Uriah Heep vuonna 1978 Fallen Angel -levyn aikoihin.

Heep on täysin relevantti orkesteri nykymiehistölläänkin. Alkuperäisistä soittajista mukana on kitaristi Mick Box. Basisti Trevor Bolder on hänkin ollut mukana 70-luvun lopulta, mutta oli Kerslaken tavoin 80-luvun alkupuolella hetken poissa yhtyeestä.

Ymmärrän kyllä, että Ken Hensleytä voi joku kaivata. Mies kun kaikki Heepin 70-luvun hitit ja lauloi muun muassa Lady In Black- ja Look At Yourself -kappaleet. Hyvin bändi on ilman häntäkin pärjännyt.

Hensley esiintyy omillaan ja soittelee paljon vanhoja Heep -ralleja. Hän ilmoitti Sweden Rockin pressiteltassa kesäkuussa 2008, ettei kaipaa Uriah Heepiä tai aio enää bändiin liittyä. Tämän kuulin omin korvin.

Vuoteen 1976 asti Heepissä laulanut David Byron sen sijaan on kasvanut horsmaa jo vuodesta 1985.

Hämis Rahtiksessa

Toisinaan livemusiikkikokemus voi yllättää positiivisesti tällaisenkin rutinoituneen konkarin. Eilen kävi niin, kun Turun Aurajoessa olevassa Wanhassa Rahtilaivassa musisoivat Risto Hämis Hämäläinen ja kitaristi Marcus Heinonen.

Hämiksen nimi on vilahdellut silloin tällöin eri yhteyksissä. En kuitenkaan ole varma, olenko mahtanut kertaakaan törmätä mieheen missään. Kotisivujensa keikkakalenterin perusteella esiintymisiä riittää ruotsinlaivoilla ja maissa sen verran, että on suorastaan ihme, jollei miehen soittoa ole kuullut aikaisemmin.

Rahtilaivalla Hämiksen seurana oli sähkökitaristi Marcus Heinonen. Kaveri luritti hienoja sooloja menemään sitä vaiuhtia, ettei voinut muuta kuin ihailla.

Hämiksen laulu on aivan kansainvälistä tasoa. Jollei tietäisi hänen nimeään, voisi äijää hyvin luulla vaika amerikkalaiseksi ääntämisen perusteella. Hän kun ei todellakaan mongerra mitään formulaenglantia.

En valitettavasti kuullut kuin kaksikon viimeisen setin. Mutta sen perusteella täytyy ehdottomasti mennä varta vasten keikalle kun sopiva tilaisuus vaan tulee. Nyt on vuorokauden verran soinut päässä duon esittämä Doc Holliday -klassikko Lonesome Guitar. Mahtava biisi, hieno valinta.

http://www.elisanet.fi/risto_hamalainen/index.htm

Hard Target

MTV3 esitti 7. kesäkuuta John Woon ohjaaman toimintaelokuvan Hard Target. 1993 valmistunut leffa oli aikoinaan jonkinmoinen hitti Suomessa, koska muistan sitä hehkutetun ainakin joidenkin tuttujen toimesta.

Olen nähnyt Hard Targetin pari kertaa aikaisemminkin. Kylläpä oli aika kullannut muistot! Elokuva nimittäin on aivan järjettömän kehno. Se on kalliisti tehty b-luokan leffa, jossa rymistellään niin maan penteleesti. Poltettujen dollarien hajun voi haistaa vieläkin.

Hard Target oli hongkongilaisohjaaja John Woon debyyttielokuva Hollywoodissa. Woo oli jonkinlainen kulttinimi Suomessa 90-luvun alussa, jolloin laittomat vhs-kopiot levisivät alan harrastajien keskuudessa. Hänen ohjaamansa The Killer (-89) lukeutui silloin niihin splatter-, gore-, kauhu- ja ties mihin leffoihin, joita ei videovuokraamoista saanut.

Ohjaaja John Woo.

Woon ura urkeni Hard Targetista  huolimatta sujuvasti Hollywoodissa. Miehen tunnetuin elokuva lienee maailman suosituimman yhden ilmeen näyttelijän Nicholas Cagen ja John Travoltan tähdittämä Face/Off. Hyvä leffa.

Sitä Hard Target ei puolestaan ole. Belgialaisen Jean-Claude Van Dammen varaan rakennettu toimintapläjäys voisi tosin pienin muutoksin olla huomattavasti parempi.

Van Dammen esittämä supermies tappaa niin talossa kuin puutarhassakin. Vastassa on palkkasoturijoukko, joka huvittelee metsästämällä kodittomia pummeja. Leikki loppuu, kun saaliina on Van Dammen roolihenkilö Chance Bordeaux. Kaveri pistelee kapuloita pahiksien rattaisiin siihen malliin, että joka puolella räjähtelee ja paukkuu.

Jean-Claude Van Damme maistaa käärmettä.

Ohjaaja Woolla on muissakin elokuvissaan merkillinen tyyli käyttää hidastettua kuvaa täysin tarpeettomissa kohdissa ja aivan liikaa sielläkin, mihin se ehkä sopisi. Esimerkiksi vaikka hyppy sillalta veteen saattaa kestää ikuisuuden, kun useiden eri kameroiden kuvaa näytettään eri kulmista uudestaan ja uudestaan. Ennen kuin roolihahmo tippuu veteen, ehtii katsoja suurinpiirtein käydä paskalla. Pitemmän päälle sellainen on todella rasittavaa katseltavaa.

Hard Target on hölmöä toimintaviihdettä, mutta sieltä heikoimmasta päästä. Edes vanha kivikasvo Lance Henriksen ei pahiksena pelasta tilannetta.

Burning Pointilta uusi levy

Oululaisbändi Burning Point on Suomessa melko tuntematon nimi. BP on kuitenkin julkaissut jo useamman levyn, joista ensimmäinen ilmestyi 2001. Kyseinen debyytti Salvation By Fire herätti aikoinaan mielenkiintoni yhtyettä kohtaan. Levyt ovat senkin jälkeen olleet vähintäänkin hyviä tai erittäin hyviä.

Burning Pointilta on nyt ilmestynyt uutuuslevy The Ignitor. Maistiaisia siitä on tällä päivämäärällä julkaistu nimikappaleen videon muodossa. http://www.youtube.com/watch?v=iIdxvwejvXo&feature=youtu.be

Itse levy odottaa ainakin meikäläistä vielä kaupan hyllyllä, mutta tarvinnee tehdä investointi melko pikaisesti. Levykauppa Äxässä The Ignitor näyttää olevan sopuhintaan 15,90 euroa, joten enköhän kipitä sinne ostoksille viimeistään ensi viikolla.

Burning Point sai kolme vuotta sitten ilmestyneen Empyre -levynsä myötä radiosoittoa kotimaassaan, kun useat paikallisradiot luukuttivat hullunlailla radiosingleksi jaettua Kirka -lainaa I'll Be Yours.

Kappaleen lauloi BP:n Pete Ahosen sijasta turkulainen Taage Laiho. Mies on enimmäkseen tuttu Kilpi -bändistä. Ahonen ja Laiho vaikuttavat yhdessä Ghost Machineryssä, joka on hieman samantapainen orkesteri kuin Burning Pointkin.

Ruisrock – 40 vuotta rokkia ja rakkautta

Noin vuosi takaperin esitetty dokumenttielokuva Ruisrock – 40 vuotta rokkia ja rakkautta meni silloin osoittain ohi, koska digiboksini oli päättänyt aloittaa tallentamisen suunnilleen vasta lähetyksen keskeltä. Siinä vaiheessa ohjelmassa käsiteltiin 80-luvun puoliväliä, joten festivaalin alkutaival jäi näkemättä.

Asia korjaantui maanantaina 25. kesäkuuta, kun Yle Teema lähetti dokumentin uusintana.

Yle Teema kertoo dokumentista seuraavasti: http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/ruisrock-40-vuotta-rokkia-ja-rakkautta

Ruisrock on Suomen vanhin rockfestivaali ja samalla vanhin joka vuosi järjestetty rokkijuhla. Ohjelmasta käy ilmi, että Euroopassa ainoastaan Hollannin PinkPop on muutaman kuukauden Ruisrockia vanhempi. Olin itsekin pitkään siinä käsityksessä, että Ruisrock on vanhin, mutta dokumentti oikoo tuonkin seikan.

Tieto on tosin entisille ja nykyiselle järjestäjätahoillekin varsin uusi, koska vielä jokin aika sitten Ruissin yhteydessä muistettiin aina mainita "Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestivaali".

Ruisrockin entisistä ja nykyisistä esiintyjävalinnoista voisi marmattaa sivutolkulla, mutta jääköön se odottamaan vaikka tulevaa festariraporttiani. Näin jälkikäteen nostan kuitenkin hattua Rainer Koskelle, joka toimi Ruissin promoottorina vuosina 1984-2000. Hienoja bändejä saitkin paikalle verrattuna nykyjärjestäjään, vaikka heillä liikkuu paalua ihan erilailla kuin ennen vanhaan.

Kaipaan vanhoja Ruisseja myös siksi, että nykyisen kaltaisesta hullunmyllystä ja tungosta ei ollut yleensä tietoakaan. Festari on paisunut turhan suureksi.

Ruisrockin historiasta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Ruisrock

Kävin ensimmäisen kerran Ruisrockissa 1987. Sen jälkeen olen ollut siellä vakioasiakas lukuunottamatta vuotta 1990, jolloin en saanut armeijasta lomaa. Vuonna 2006 Ruissista vei voiton Saksan matka. Laskujeni mukaan heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 43. kertaa järjestettävä Ruisrock on siis minulle 24. kerta.

Dokumenttia katsellessa tuli samalla haikea että innostunut olo. Kahden viikon päästä oloni todennäköisesti väsynyt ja krapulainen, mutta kyllä Ruisrock on yleensä ollut sen väärti.

Keskikesän juhla

Juhannus tarkoittaa keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla. Pohjoisessa juhannus on valon juhla, jolloin keskikesä on kauneimmillaan. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan muistopäivänä, mistä tulee nimi juhannus.

Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut tärkeä kansanomainen merkkipäivä. Suomalaiseen juhannukseen kuuluvat kiinteästi esimerkiksi juhannussauna, juhannuskokko ja juhannustanssit. Suomessa juhannus on myös virallinen liputuspäivä, jolloin liputetaan koko juhannusyön ajan.

Monet juhannuksen perinteistä juontavat juurensa vanhaan eurooppalaiseen valon ja hedelmällisyyden juhlaan kesäpäivänseisauksen aikana. Juhannukseen on vanhastaan liittynyt erilaisia uskomuksia ja taikoja, joilla on pyritty varmistamaan tuleva sato ja naimaonni. (Wikipedia)


Oma juhannukseni alkoi tänä vuonna aatonaattona torstaina Pub Port Arthurista, jonka terassilla nautin parit huurteiset kaverien kanssa. Ilta jatkui jokilaivoille.

Portsan pubin terassilla.

Pyrin viimeiseen asti välttelemään cityjuhannusta. En halua olla kyseisenä ajankohtana asfaltti- tai kivitaloviidakossa. Nytkin oli tarkoitus lähteä luonnon helmaan - torstai oli vain eräänlainen varaslähtö.

Perjantaina, juhannusaattona, starttasi MS Lily -laiva Aurajoesta kohti Vepsän saarta. Lily tuli melko täyteen kello 14 lähdöllä. Laivaan saa ottaa 196 matkustajaa, mutta olisi siihen vielä enemmänkin mahtunut kuin nyt.

Rudolfina lähtee Aurajoesta ruokaristeilylle Airistolle.

Vepsästä palaajia oli päivällä vain kaksi. Kyseessä oli humalainen, viisikymppinen pariskunta, jotka henkilökunnan talutti kädestä pitäen ulos laivasta. Myöhemmin kuulin, että saarta oli "siivottu" jo aatonaattona, jolloin pitkänlinjan turkulaisretkuja oli poistettu paikalta.

Oikeastaan parempaa ilmaa ei kesäpäiväksi voi toivoakaan kuin Vepsässä juhannusaattona oli. Meri lähes rasvatyyni ja aurinko paistoi. Vaikka kuinka koitin sitä vältellä, lopputuloksena oli jälleen palanut otsa. Viimeksi näin kävi vapun aikoihin Puolan Gdanskissa. Rodokselta sentään selvisin ilman palovammoja.

Airistolla.

Vepsän kioskiravintolassa oli karaoketanssit. Kello 21  sytytetty kokko valitettavasti meni täysin ohi, näin siitä vain savuavat rauniot. Kokon syttämisajankohdasta olisikin voitu tiedoittaa tarkemmin. Kuvittelin nimittäin, että puukasa saa tulta alleen vasta puolenyön aikoihin. Nyt toisella puolella saarta oltiin autuaan tietämättömiä roihuavista liekeistä. Niitä tosin oli pienimuotoisempana grillikodassa.

Erään järjestysmiehen mukaan juhannuksenviettäjiä oli Vepsässä kolmisen sataa. Kaikki mökit oli varattu jo keväällä täyteen. Telttailijoita oli jonkun verran. Paluulaiva yöllä klo 01 oli hyvä ratkaisu. Samoja naamoja näkyi lähtiessä paljon kuin päivällä tullessakin.

Juhannusmaisemia Vepsästä.

Juhannuspäivänä suuntana oli Kustavi. Vettä tiputteli koko päivän. Se oli oikeastaan vain hyvä, sillä lepäily oli paikallaan. Ei ollut mitään hinkua paikkakunnan kuppiloihin. Onhan kesää vielä jäljellä!

Rodos osa 1 - Monroe matkalukemisena

Kotiuduin viikon Rodoksen reissulta eilen iltapäivällä. Finnairin lomalentokone oli jopa 20 minuuttia etuajassa Turun lentokentällä.

Tuntui suorastaan taivaalliselta nähdä kentän mittarissa lukema +16 ja tuntea virkistävä tuulenvire. Viikon hikoilun jälkeen se oli paras tunne aikoihin. Jos olisi ollut kaukaa viisas, olisi varmaan kannattanut ottaa selvää millainen keli Rodoksella kesäkuussa yleensä on, niin olisi siltäkin välttynyt. Mutta marraskuussa matkaa varatessa ei paljon tullut moista seikkaa ajateltua. Kun varjossa on +35 astetta, en ymmärrä kuka siitä voi enää nauttia, vaikka olisi kuinka kesäfani tahansa.

Kahden vuoden takainen matka samaan kohteeseen oli yksi matkailuhistoriani parhaimmista, joten hinku takaisin oli kova. Tuolloin, toukokuussa 2010, Rodoksen ilmasto oli siedettävä pohjoisen miehellekin. Nyt ei. Ennen kuin edes pääsi ulos hotellihuoneesta, oli yleensä läpimärkä hiestä.

Katonrajassa ollut tuulettimelta näyttävä vehje oli ehkä joskus toiminut, mutta nyt siinä ei ollut minkäänlaisia elonmerkkejä. Parvekkeen ovi oli apposen auki yölläkin, muuten nukkuminen oli aivan mahdotonta. Ulko-oven välissä oli usein kenkä, jotta huoneeseen tuli läpiveto.

Onneksi kämppä oli hotellin ylimmässä eli kuudennessa kerroksessa ja parveke sivukujalle päin. Känniurpojen huudot ja baarimusiikki kuuluivat vain etäisesti sinne asti. Häiritsevintä viikon aikana oli jalkapallo-ottelun seuraajien metelöinti. Apinalauma mesosi pahemmin kuin suomalaiskännääjät Gran Kanarialla muutama vuosi sitten. Ainoa ero vain oli, että urheilufaneille sellainen on aina sallittua.

Kämpässä hikoilun lomassa luin Ari Väntäsen kirjoittamaa Michael Monroe -kirjaa. Se ilmestyi viime vuoden loppupuolella. Kirjoitin aiheessa silloin tuoreeltaan blogiini. Teksti löytyy täältä
http://kaislatuuli.blogspot.fi/2011/11/ari-vantasen-michael-monroe-kirja.html

Väntäsen kirja on oivaa matkalukemista, vaikka isokokoinen teos viekin paljon tilaa matkalaukussa. Se on myös siksi hyvää lukemista aiheesta kiinnostuneelle, että samaa tekstiä jaksaa lukea monta kertaa - tässäkään tapauksessa väliä ei ole kuin puolisen vuotta.

Tällä kertaa hotellihuoneessa pystyi katsomaan televisiosta jopa elokuvia jos mieli teki. Yleensä se on tehty mahdottomaksi dubbausten takia. Kreikassa ei onneksi näemmä moista typeryyttä harrasteta, vaan alkuperäinen ääniraita kuului normaalisti ja ruudussa vilisi kreikankielinen tekstitys.

Esimerkiksi edellisellä reissulla Puolan Gdanskissa, ei televisiota voinut katsoa ainakaan ääni päällä. Kun Sylvester Stallone tai Danny De vito höpöttävät puolaa tai venäjää, on siitä leikki kaukana. Eihän sitä molotusta kestä kukaan.

Mutta en mennyt Rodokselle lukemaan tai televisiota katsomaan. Matkasta lisää myöhemmin.

Stratovariuksen "Live In Tampere" -dvd

Vanhan suosikkibändini Stratovariuksen uraa on tullut seurattua aktiivisesti, vaikka orkesterin nykytuotanto ei ole juurikaan vakuuttanut. Vanhatkaan levyt eivät enää soi yhtä usein levysoittimessani kuin takavuosina, mutta toisinaan niitä on mukava pyörittää vaikkapa illanistujaisissa.

Kun Stratovarius 80-luvun lopulla sai ensimmäisen levynsä ulos, pidin käärmekantista Fright Night -kiekkoa kohtalaisena Yngwie Malmsteen- ja Rainbow -kopiona. Eipä oikein herättänyt suuria tunteita suuntaan jos toiseen. Future Shock oli ja on silti kova biisi.

Voi sanoa, että suorastaan hurahdin Stratovariukseen alkusyksyllä 1997. Saman vuoden keväällä ilmestyi bändin läpimurtolevy Visions. Se oli herätys omalla kohdallani. Jostain syystä olin pitänyt yhtyettä koko 90-luvun tympeänä Helloween -kopiona. Nyttemmin kuunneltuna Visionsia aikaisemmatkin levyt ovat joko hyviä tai erittäin hyviä.

Stratovarius 2011

Jos aikakone joskus keksitään, voisin matkustaa vaikka juhannukseen 1995 ja Nummirockiin. Stratovarius soitti sinisellä lavalla pitkän keikan. Katsoin sen alusta loppuun, mutten innostunut. Nyt asia olisi varmasti toisin.

Yhtye on ajankohtainen juuri nyt, sillä tänään julkistettiin uusi rumpali poislähteneen Jörg Michaelin tilalle. Heppu on nimeltään Rolf Pilve ja hän on 24-vuotias suomalainen. En ole koskaan kuullutkaan koko miehestä, mutta varmaan hän on paikkansa ansainnut. Luulisi Stratovariuksen kaltaiseen bändiin olevan suorastaan tunkua. Oli kyse sitten kitaristin, basistin tai rumpalin paikasta. Ne kaikki ovat lähivuosina vaihtuneet.

Stratolta ilmestyy kesäkuun lopussa dvd "Under Flaming Winter Skies - Live In Tampere", joka nimensä mukaisesti on kuvattu Tampereen Pakkahuoneella. Tänään näin ensimmäisen näytteen siltä.

Andy Taylor rokkaa

Andy Taylor (s. 1961) tuli 80-luvun alussa tunnetuksi Duran Duranin kitaristina. Bändissä oli kaksi muutakin Tayloria, mutta hemmot eivät olleet sukua keskenään.

Duran Duran, Andy Taylor vasemmalla.

Duran Duranin syntikkapop oli tuon ajan Suomessakin varsin suosittua. Etenkin tyttöjen keskuudessa. Minulle bändi oli pitkään kuin punainen vaate härälle, mutta olen varttuneemmalla iällä lämmennyt orkesterille. Hyviä biisejä he tekivät toki jo tuolloin - Planet Earth ja Hungry Like A Wolf olivat kappaleita, joista tykkäsin kyllä 80-luvullakin.

1985 huomasin, että Andy Taylorhan osaa revittää kitaraansa kunnon rokkarin tavoin. Tuolloin hän perusti yhdessä Duran Duran -basisti John Taylorin, laulaja Robert Palmerin ja rumpali Tony Thompsonin kanssa bändin nimeltä Power Station. Yhtye esitti muistaakseni Hittimittari -ohjelmassa T-Rex -lainan Get It On ja olin kummissani. Lässyjätkät vetivätkin kunnon rokkia!

1987 ilmestyi Andy Taylorin soololevy Thunder. Musiikki oli tuon ajan hard rockia, vahvasti jenkkivivahteista sellaista. Viimeistään tuolloin Taylor hyväksyttiin rokkariksi minunkin kirjoissani.

Levyllä oli mukana mm. entinen Sex Pistols -kepittäjä Steve Jones, joka varmasti lisäsi Taylorin katu-uskottavuutta omalta osaltaan. Eihän Sex Pistols ja Duran Duran kuulosta kovin todennäköiseltä yhdistelmältä, joten homma saattoi olla Taylorin puolelta taktinen veto.

Thunderilla on monta todella hyvää biisiä. Suosittelenkin levyä kaikille, joiden musiikkimaku menee Bruce Springsteenistä Billy Idolin kautta vaikka Kissiin. Kiekon paras kappale lienee I Might Lie. Se ansaitsisi olla klassikko, mutta on valitettavasti jäänyt harvojen herkuksi.

Taylorin myöhemmistä vaiheista en sen kummemmin tiedä. Hän on lähivuosikymmeninä kumminkin soitellut jälleen sekä Duran Duranin että Power Stationin kanssa.

1990 ilmestyneestä coverlevystä kuulin vasta eilen, kun seikkailin Youtubessa. Dangerous sisältää Taylorin nuoruuden suosikkibiisejä hänen versioinaan. Näytepalojen perusteella levyn voisi hankkia jos jossain vastaan tulee.

Katariinanlaaksossa

Katariinanlaakso on jalopuita kasvavista lehtosaarekkeista muodostunut kokonaisuus, jonka 17 hehtaarin laajuinen ydinalue rauhoitettiin luonnonsuojelulailla 1983. Alueeseen sisältyy lehtojen lisäksi länsireunan järeätä kuusta kasvava kallionalusmetsä, mäenlakien karuja männiköitä ja etelärinteiden lämpimiä ketoja. Suojelualueen eteläosa on Rauvolanlahteen rajautuvaa rehevää rantaniittyä.

Kasvillisuuden erityispiirteitä kuvaavat tammen ja metsälehmuksen runsaus sekä varhain keväällä kukkivien lehtokasvien suuri lajimäärä. Turun seudulla tavallisten kevätkukkien lisäksi Katariinanlaakson lehdoissa tavataan melko runsaana isokäenrieskaa ja pystykiurunkannusta sekä Lounais-Suomessa harvinaista keltavuokkoa. Lämpimillä rinnekedoilla kasvaa useita vaateliaita ja harvinaisia ketolajeja, joista esimerkkeinä maarianverijuuri, nurmilaukka, räpelö, hirvenputki, mäkiapila ja tummatulikukka.

Katariinanlaakso tammilehdoissa on kuultavissa samanveroinen lintujen konsertti kuin Ruissalon parhaissa lehdoissa. Lajistoon kuuluvat vakituisina pesimälajeina mm. lehtopöllö, harmaapäätikka, satakieli, kultarinta ja nokkavarpunen. Lisähöysteen linnuston lajirunsauteen tuovat vanhat havupuuvaltaiset metsiköt, joissa viihtyvät mm. hömötiainen, töyhtötiainen ja hippiäinen. (turku.fi)

Maanantaina 11. kesäkuuta suuntasin Katariinanlaaksoon. Siellä on pitänyt käydä kävelyllä jo ainakin kuukauden päivät sitten, mutten ole joutanut. Nyt sitten vihdoin viimein.

Lämpömittari näytti +20, satakieli lauloi, meri kimmelsi tyynenä ja oravat hyppelivät pitkin poikin polkuja. Kurret innostuivat myös poseeramaan, kuten yllä näkyy.

Saaristo Open Kaarinassa

Kuusistonsalmen rannalla Turun kupeessa Kaarinassa neljättä kertaa järjestetty Saaristo Open oli allekirjoittaneelle ensikokemus kyseisellä festivaalilla.

Todennäköisesti siellä olisi tullut käytyä jo aikaisemminkin, mutta tapahtuma on tähän asti aina ollut päällekkäin Tampereen hevifestari Sauna Open Airin kanssa. Eikä ole ollut vaikeuksia valita kumpaan menee, jos lavalla on sellaisia nimiä kuin Judas Priest, Saxon tai Kiss. Viime vuonna Kaarinassa tosin oli ruotsalainen 80-luvun meganimi Europe, jonka olisin halunnut nähdä.

Tänä vuonna Saaristo Open järjestettiin kolmipäiväisenä. Perjantaina lavalla nähtiin muun muassa Dr Alban ja Samantha Fox. En vaan ymmärrä ketä heidän musiikillinen antinsa voi kiinnostaa, mutta ilmeisesti sellaisiakin ihmisiä löytyy. Olisi varmasti yhtä helvettiä, jos joutuisi kuulemaan Dr Albania keikan verran.

Samantha Fox olisi tosin ollut kiva nähdä ulkomusiikillisten syiden takia, koska tulihan hänen rintojaan tuijoteltua 80-luvun lopulla useita vuosia.

Samantha Fox

Sunnuntai oli omistettu lapsille ja nimetty Saaristo Junioriksi. Kuvan perusteella väkeä piisasi. Ainakin sää suosi toisin kuin lauantaina, jolloin sateli pitkin iltaa, eikä lämpötila ollut oikein ulkoilua varten. Toisaalta vastaavia paskakelejä oli ennen vanhaan useinkin Provinssi- ja Nummirockien aikaan, joten minunkin pitäisi olla tottunut rypemään vesilammikoiden seassa.

Lauantaina lavalla nähtiin Viikate, Apulanta, Yö, Uriah Heep ja Within Temptation. Äkkiä ajateltuna tuossa ei ole pienintäkään logiikkaa, mutta yleisömäärästä päätellen sitä kuitenkin oli.

Viikate ehti lopettaa keikkansa kun saavuimme paikalle. Bändien välissä oli reilut tauot, joten Apulannan grunge-nu metal-punkin alkaessa oli ehtinyt kumota jo pari tuoppia sikamaisesti ylihinnoiteltua olutta. Puolen litran tuoppi maksoi seitsemän euroa, saman verran limonaadia vitosen.

Apulanta

Vaikka Apulanta alkaakin olla jo aikansa elänyt, on bändi vuodesta toiseen ihmeen suosittu. 1996 maineeseen Mitä kuuluu -biisillään noussut heinolalaisryhmä saa näköjään säännöllisin väliajoin tehtyä uuden hitin ja pysyy valokeilassa. Toni Wirtasta kehnompaa laulajaa saa hakea, mutta hyviä kappaleita kaveri on tehnyt.

Vuosi vuodelta yhä enemmän iskelmäbändiksi muuttuva Yö on varma yleisömagneetti. Bändin piti soittaa Kaarinassa extrapitkä keikka, mutten huomannut siinä mitään normisettiä kummempaa. Ehkä sitä kuitenkin oli.

Yö

Kello 21 aloittanut brittiveteraani Uriah Heep oli se orkesteri, jonka takia pääosin tälle festivaalille menin. 1970 ensilevynsä julkaissut bändi on levyttänyt viimevuosikymmeninä harvakseltaan, mutta on aktivoitunut lähivuosina. Tuoreimmat albumit ovat vuosilta 2008 ja 2011. Näiltä levyiltä tuli myös materiaalia, jota monikaan ei tunnistanut.

Uriah Heep

Vasta keikan loppuosassa Heep esitti vanhoja 70-luvun alun hittejään kuten Gypsy, July Morning, Lady In Black ja tietenkin tunnetuimman kappaleensa Easy Livin'. Odotus oli sen arvoista. Sunrise tosin tuli muistaakseni neljäntenä, mutta uudempien biisien runsaus pääsi vähän yllättämään. Heep ei ilmeisesti halua olla pelkkä nostalgiajukeboksi, joten varmaan soittajien oman mielenkiinnon takia uusia kappaleita on setissä noin paljon.

Ennen Free And Easy -rallia laulaja Bernie Shaw kutsui yleisön joukosta lavalle liudan naisia. Sen ja itse kappaleen ikuisti turkulainen pitkänlinjan Heep-fani Tony Lundberg oheiseen videoon.
http://www.youtube.com/watch?v=dzly3ZoCPW0&feature=share

Illan päätti hollantilainen Within Temptation. Melkolailla Nightwish -tyyppistä musiikkia esittävä kokoonpano loisti pimeässä kesäillassa laulajansa Sharon Den Adelin johdolla. Kuvankaunis nainen osaa myös laulaa, eikä hänen äänenkäyttönsä ole onneksi mitään kiekumista.

En juurikaan tunne bändin tuotantoa, mutta ainakin Kaarinassa se kuulosti vallan hyvältä. Lavavalot ja taustalle heijastetut filmipätkät sekä kuvat tekivät esityksestä hienon.

 Within Temptation