Demolition 23. Logomossa

Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.

Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide. 

Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama. 

Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.

Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle. 

Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan. 

Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin. 

Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin. 

Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-Petri Suovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.

Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista. 

Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.

Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.

Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa. 

Logomossa kuultiin seuraavat kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/demolition-23/2023/logomo-turku-finland-1ba3cd48.html

Michael Monroe Logomon Terassikesässä

VR:n entisessä konepajassa Turussa sijaitseva konsertti- ja kulttuuritalo Logomo on jokusen vuoden järjestänyt kesäisin konsertteja ulkona. Rakennuksen ja ratakiskojen väliin jää sen verran hyvin tilaa, että sinne mahtuu laaja kesäterassi ja reilun kokoinen lava. 

En ole aikaisemmin näihin tilaisuuksiin osallistunut, mutta viime viikon perjantaina sattui sopiva sauma kun kesälomani alkoi ja lavalla oli eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani, Michael Monroe. 

Päivää ennen Michael Monroen Terassikesä-konserttia samalla estradilla esiintyi kotimainen metalliyhtye Amorphis. Kuulemani mukaan orkesteri olisi täyttänyt tilan lähes äärimmilleen. Monroen aikana ei ollut ruuhkaa, vaan paikoin jopa kiusallisenkin väljää. 

Tasan kello 19 aloitti illan avausbändi, turkulainen Sweatmaster. Parikymmentä vuotta sitten suosionsa kukkuloilla ollut ja taannoin comebackin tehnyt orkesteri oli todella kovassa vedossa. Jopa niin, että raskaskätisellä rumpalilla Matti Kalliolla hajosi virvelin kalvo muutaman kappaleen jälkeen. 

Pienen asennustuon jälkeen garage-tyyppinen musisointi AC/DC- ja Hurriganes-mausteilla jatkui kovalla, mutta selkeäsoundisella volyymilla. 

En huomannut Sweatmasterissa muuta eroa menneeseen kuin kitaristin ja basistin harmaantuneet parrat. Meininki oli todella hyvä.

Michael Monroen keikka oli ilmoittettu alkavaksi 20:45. Suunnilleen samoihin aikoihin se alkoikin. Takavuosina mies oli aina reilusti myöhässä, mikä kovasti vitutti tuttavapiiriäni. Nykybändinsä kanssa toiminta on ammattimaisempaa.

Yllättäen Monroen volyymitaso oli huomattavasti alhaisempi kuin Sweatmasterilla. Korvatulppia tuskin tarvitsi kukaan, eikä rumpali Karl Rockfistin pellit tai mikään muukaan ääni ottanut korviin.

Yhtyeen settilista koostui täsmälleen samoista kappaleista kuin kuluvan kesän keikoilla muutenkin. Järjestys vaan oli hieman eri kuin esimerkiksi Youtubesta katsomassani Hellfest-festivaalikeikassa Ranskasta. 

Fanin korvaan biisit olivat pääosin joko kovia tai helvetin kovia, eikä suvantokohtia juuri ollut. Nopeiden biisien välissä voisi toki esittää jonkun hitaammankin vedon, kuten vaikka Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändin Demolition 23:n You Crucified Me:n. 

Nyt homman nimi oli tunti turpaan tauotta. Kappaleita tuntemattomalle ja Monroen pelkästään televisio-ohjelmien tai iltapäivälehtien kautta tietävien korviin moinen tempo on varmasti liikaa.

Uutuusalbumi, alkukesästä ilmestynyt I Live Too Fast To Die Young on erinomainen. Levyllä on tarttuvia ralleja kuten ilmeisesti entisestä bändikaverista Andy McCoysta kertova Anybody's Nobody, Aerosmith-tyyppinen rokki Can't Stop Falling Apart ja rivakka Murder The Summer Of Love. 

Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Dead Jail Or Rock'n'Roll kummastutti lavalle tulleen pikkupojan muodossa. Kuulemma kyseessä oli amerikalaiskitaristi Steve Conten poika, joka isänsä kanssa lauleskeli samaan mikrofoniin.

Encorebiiseinä tulivat Hanoi Rocksin Oriental Beat ja CCR-laina Up Around The Bend, jonka sama bändi teki tutuksi 80-luvun sukupolvelle. 

Energisen laulajan toimintaa oli hieno seurata. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt Monroe ei tällä kertaa kiivennyt lavatolppaan kuin kerran, mutta jaksoi heilua koko keikan kuin heinämies. Loputkin yhtyeestä taitavat lavaliikehdinnän, eikä mikään progepatsastelija remmiin sopisikaan. 

Keikan jälkeen tapaamani tuttu äänentoistoalan ammattilainen oli sitä mieltä, että suurin osa musiikista kuului yhtyeen lavamonitoreista. Ilmankos volyymitaso oli jopa minun mielestäni hieman liian matala. 

Jyrki - nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Jyrki oli vuosina 1995-2001 MTV3-kanavalla lähtetty populaarimusiikkiaiheinen nuorille suunnattu iltapäiväohjelma. Sen konsepti heiluvine kameroineen ja katutasolla olevine studioineen tuli Kanadasta Much Music-kanavalta. 

Jyrkiä tuotti Spede Pasasen pöytälaatikkofirmasta henkiin herätetty Funny-Films. Merkillisen nimen keksi muusikko-näyttelijä Heikki Silvennoisen tytär. Ohjelman isänä puolestaan voidaan pitää enemmän jääkiekkoyhteyksistään tunnettua Kalervo Kummolaa, jonka ehdotuksesta Jyrki sai alkunsa. 

Jyrkin ensimmäinen lähetys tuli Helsingin Lasipalatsissa sijainneesta studiosta. Suorina tehtyjä ohjelmia lähetettiin viisi kertaa viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan. Lasipalatsin ollessa remontissa ohjelmaa tehtiin Kalevankadulla.

Jyrkin rungon muodostivat musiikkivideot ja artistihaastattelut. Lähetyksiä tuli kaikkiaan lähes kolme tuhatta ja niissä näytettiin vuosittain nelisen tuhatta musiikkivideota. Loppuaikoina 2000-2001 Jyrkiä esittetiin myös nykyisellä Subilla, joka tuolloin oli nimellä TVTV!. 

Monista Jyrkin juontajista tuli aikansa superjulkkiksia. Osa heistä vaikuttaa vieläkin näkyvästi mediassa. Nimet kuten Jaana Pelkonen, Joonas Hytönen, Katja Ståhl, Veeti Kallio, Antti "Pizza" Pekkarinen, Minna Ottavainen, Tea Khalifa, Heta Hyttinen ja Jussi Heikelä lienevät monille tuttuja.

Viime syksynä ilmestynyt, yli neljä sataa sivuinen Juuso Määttäsen ja Joonas Hytösen kirjoittama Jyrki 1995-2001(Johnny Kniga) on kattava kooste reilusta kuudesta Jyrki-vuodesta. Mukana on laajalti ohjelman tekijöiden haastatteluja ja monenlaisia näkökantoja, eikä onneksi pelkästään Jyrkissä itsekin touhuneen Hytösen mietteitä. Kommentteja on kerätty yli sadalta henkilöltä. 

Jyrkiä pyöritettiin pitkälti mediakoulujen työharjoittelijoilla eli siis ilmaistyövoimalla. Funny-Filmsillä ei kirjan mukaan ollut mitään listaa Jyrkissä vaikuttaneista työharjoittelijoista, mutta heitä oli vuosien varrella satoja. Minä olin yksi heistä.   

Olin Jyrkissä medianomikoulutuksen työharjoittelussa viitisen kuukautta vuonna 2000. Tarkemmin työsarkani oli kameraharjoittelija. Monesti olin lähetyksissä "aukkoministerinä" eli kuvatarkkailijana. 

Media- ja työilmapiiri on yli kahdessa kymmenessä vuodessa muuttunut aikalailla, eikä enää monellakaan työpaikalla suvaita kännäilyä tai sovinistisia juttuja. Iltapäivälehdet nostivat viime syksynä lööppeihin Jyrkissä tapahtuneita asioita, jotka nykyvinkkelistä tuntuvat ehkä erikoisilta.

Työpaikkakiusaamista, seksuaalista häirintää ja pelon ilmapiiriä esiintyy työpaikoilla varmasti yhä, mutta harvemmin kai esimiehet kyselevät työnhaussa naisten häpykarvoituksen pituutta tai pikkuhousujen väriä kuten Jyrkissä oli tapana. 

Kirjassa mainitut seksuaalissävytteiset jutut eivät ainakaan minua haitanneet, vaan sivusta kuuntelijana koin ne lähinnä hauskana läppänä. En muista naispuolisilla työntekijöillä- tai harjoittelijoillakaan olleen ongelmia sen suhteen. Juttujen taso tuntui jyrkiläisten kesken olevan aivan normaalia. 

Kirjassa usein mainittu alkoholiongelmainen Funny Filmsin toimitusjohtaja ja Jyrkin vastaava tuottaja oli tosin jo vuonna 2000 vaihtunut, joten hänen poissaolonsa varmasti vapautti ilmapiiriä.

Vuosi 2000 oli vahvaa suomalaisen musiikkiviennin nousun aikaa. Myös suomenkielisellä rokilla meni lujaa. Jyrkissä ollessani lähetyksissä vieraili muun muassa Tehosekoitin, Fintelligens, LAB, Darude, Egotrippi, Michael Monroe, The Black League, Conguest, Thee Ultra Bimboos ja Tommi Läntinen. 

Jyrkin työntekijöistä mukavana ihmisenä mieleeni jäi erityisesti juontaja Heta Hyttinen. Myös kuvaaja Tuomas Ollila, studio-ohjaaja Parska Saharinen, ohjaaja-tuottaja Kimmo Mäki, maskeeraja Pauliina Reponen (nyk. Koutala) ja harjoittelija Tomi Vataja olivat asiallisia. 

Kaikista ei ikävä kyllä voinut samaa sanoa. Pari vuotta aiemmin Jyrkiin harjoittelijaksi päässyt ja sittemmin vakipaikan saanut kaverini osoittautui pian entiseksi kaveriksi. Helsinki ja suuren maailman meininki olivat nousseet päähän oikein kunnolla. 

Kuten muissakin työpaikoissa, oli jyrkiläisissäkin suuria eroja. Alkuaikojen juontaja, musiikista paljon tietänyt Pizza Pekkarinen oli jo vuonna 2000 siirtynyt tuotantotehtäviin ja puuhali Joonas Hytönen Shown parissa. Heta Hyttinen kyllä jatkoi mallikkaasti Pekkarisen detaljipainotteisempaa haastattelulinjaa, kun taas eräät juontajat eivät juurikaan valmistautuneet haastatteluihin. Tai sitten tietämys oli tasoa "Kukas tällainen Tuomari Nurmio oikein on?". 

Jyrki ei koskaan saavuttanut sellaisia katsojamääriä, joita sillä tavoiteltiin. Myöskään mainostuloissa ei ollut hurraamista. Lähetysaikoina keskellä iltapäivää ei pahemmin nähty kaupallisia tiedotteita. MTV:n toimitusjohtajan Tauno Äijälän vaihduttua Jorma Sairaseen, alkoi kanavalla uudistuspolittiikka, jossa Jyrkillekin saatiin heittää hyvästit. 

Siinä missä Jyrki oli merkittävä ponnahduslauta monille bändeille, oli se sitä myös monille jyrkiläisille. Tuttuja nimiä vilahtelee televisio-ohjelmien lopputeksteissä tänäkin päivänä. Osa puolestaan lajittelee paketteja postikeskuksessa. 

 

Michael Monroe Turun Klubilla 3.4.2010

Sarjassamme menneitä muistellessa palataan kymmenen vuotta taaksepäin, huhtikuun alkuun vuonna 2010.

Michael Monroe esiintyi Turun Humalistonkadulla sijainneella Klubilla 3.4.2010 uuden orkesterinsa kanssa. Miehen nimeä kantava ryhmä oli noihin aikoihin vain muutaman kuukauden ikäinen, eikä omaa levytettyä materiaalia ollut vielä ehtinyt kertyä.

Keikka juolahti mieleeni pari päivää sitten kun Facebookin Muistot-toiminto pyöräytti näkyville kuvani, jossa ystäväni Mika Penttinen katsoo lähietäisyydeltä laulavaa Michael Monroeta.

Tällä haavaa moinen läheisyys ei onnistuisi koronapandemian takia, mutta tuolloin Penttinenkin laulaa luikautti Monroen mikrofoniin pari riviä sankarimme entisen orkesterin Hanoi Rocksin kappaleesta Tragedy.

Näistä kuvista välittyy hyvin tuon illan keikkatunnelmat. Se tuskin näkyy, että kyseessä oli ns. limukeikka eli alaikäisille tarkoitettu konsertti. Koska itsekin tuona ehtoona nautin pelkkää cokista, valitsin tämän, enkä muutamaa tuntia myöhemmin tarjolla ollutta K-18-keikkaa.

Kesällä 2010 Monroe bändeineen nauhoitti Helsingin Tavastialla energisen livelevyn Another Night In The Sun. Siihen saatiin hyvin taltioitua silloinen rock'n'rollin riemu.

Monroen ryhmä on pysynyt kahta kitaristin vaihdosta lukuunottamatta koossa jo kymmenen vuotta. Hatunnoston arvoinen saavutus, kun musiikkibisneskin on muuttunut paljon tällä vuosituhannella tai oikeastaan juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ennen vanhaan yhtyeiden levyt myivät sentään jotenkin, mutta nykyään on niin ja näin. Sakki lataa tai kuuntelee suoratoistopalveluista musiikkinsa, eivätkä fyysiset äänitteet kiinnosta kuin lähinnä kaltaisiani vanhoja diggareita.

Tällä hetkellä muusikoiden on vaikea saada leipäänsä keikoista, koska korona jyllää ja ensi kesän festivaalien toteutumisetkin ovat vaakalaudalla. Michael Monroe bändeineen varmasti selviää poikkeustilasta ja hyvässä lykyssä saamme nauttia energisestä menosta vielä kymmenenkin vuoden kuluttua.

Monroen yhtyeessä soittivat sankarimme lisäksi vuonna 2010 kitaristit Steve Conte ja Ginger Wildheart, basisti Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist. Gingeriä lukuunottamatta kokoonpano on pysynyt samana.

Yhtyeen settilista oli vajaata viikkoa myöhemmin Lontoossa seuraavanlainen ja luonnollisesti lähes identtinen Turussakin. https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2010/o2-academy-islington-london-england-73d48a2d.html

Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.

Hanoi Rocks Turun Klubilla 15.11.2008

Suomen kaikkien aikojen legendaarisin rockyhtye Hanoi Rocks esiintyi Turun Klubilla 15.11.2008. Selasin hiljattain kuvakansioitani ja tuolloin ottamani kuvat putkahtivat esille.

Itse keikasta ei ole jäänyt sen kummempaa mieleen. Taisin nähdä Hanoin samassa tilassa kerran aiemminkin. Sen muistan, että ennen keikkaa olimme parin kaverin kanssa korttelin toisella puolella Daily Newsissä kaljalla.

Alunperin Hanoi Rocks perustettiin syksyllä 1979 ja se hajosi kesän kynnyksellä 1985. Yhtye teki neljä studioalbumia, alkuaikojen singlelevyjä- ja demoja sisältäneen kokoelman sekä livelevyn.

Uudelleen kootun Hanoin taival kesti kesästä 2001 kevääseen 2009. Orkesteri pani pillit pussiin puolisen vuotta Turun esiintymisen jälkeen Helsingin Tavastialla, jossa se esiintyi peräkanaa useana iltana loppuunmyydylle salille.

Klubin lisäksi näin Hanoin Turun seudulla ainakin Ruisrockissa (joka kesä 2001-2008 eli kahdeksan kertaa), Kaarinan Old Texasissa pari kertaa ja Caribia-hotellin salissa sielläkin ainakin kahdesti.

Tämä vuosituhannen tunnetuimmassa Hanoi-kokoonpanossa soittivat ruotsalaiset Conny Bloom (kitara) ja Andy Christell (basso), sittemmin Popedaan siirtynyt rumpali Lacu Lahtinen sekä Michael Monroe ja Andy McCoy. Viimeksi maininut eivät paljon esittelyjä kaipaa.

Lahtinen otti alkuvuodesta 2008 ritolat ja hänen tilalle rumpupatteriston taakse pestattiin ruotsalainen Jolle Atlagic. Atlagic, tai lähinnä hänen tumma hiuspehkonsa, näkyy näissäkin kuvissa pariin otteeseen.

Hanoi Rocks oli energinen livebändi, joka heitti aina hyviä keikkoja. Tai ainakin ne parisenkymmentä jotka näin, olivat moitteettomia - kitaristi McCoyn lukemattomista siviilitoilailuista huolimatta.

Mieleen on jäänyt erityisesti veto Ruisrockissa 2004. Ohjelmistoon kuului tuolloin harvinaisempiakin kappaleita kuten Ice Cream Summer ja Fallen Star. En olisi ikinä uskonut kuulevani niitä livenä.

Hanoin 2000-luvulla tekemät kolme studioalbumia eivät vedä vertoja 80-luvun tuotoksille, mutta ovat kumminkin mallikkaita suorituksia. Ulkopuolista tuottajaa olisi tosin tarvittu ainakin pohdittaessa levyjen pituuksia ja biisijärjestyksiä. Tällaisenaan ne jäivät vähän sekaviksi kokonaisuuksiksi, kun pienellä vaivalla olisi voinut tulla vaikka klassikoita.

Michael Monroe Viking Gracella 16.3.

Ei kulunut kuin neljä kuukautta kun suomalaisen rockin legenda Michael Monroe esiintyi jälleen Turun ja Tukholman väliä seilaavalla Viking Grace-laivalla. Vaikka marraskuinen keikka oli vielä tuoreessa muistissa, päätin itsekin lähteä risteilemään.

Terminaalissa huomasin, että ihmisiä oli vähemmän kuin normaalisti viikonloppulähdöllä. Ehkä se oli vain sattumaa. Tuskin moinen johtui illan esiintyjästä, joka muuten soitti samalla paatilla toisenkin keikan seuraavana ehtoona.

Tuttuja bongasin jo terminaalin edustalla ja viereisessä Hotel Seaportissa, jossa kävin imuroimassa yhden lonkeron. Sakkia oli selvästi saapunut Monroen takia, mutta suurin vaikutti olevan tavallisia risteilyturisteja.

Sitten viime syksyn Monroen settilista oli jonkun verran vaihtunut. Itse asiassa yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että muutamat samat vanhat kappaleet roikkuvat mukana vuodesta toiseen.

Monroen vanhan orkesterin Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare-renkutuksen voisi jo suosiolla tiputtaa laidan yli. Creedence Clearwater Revival-laina Up Around The Bendin mukanaoloa voi perustella sillä, että sen suurin osa yleisöstä kai haluaa sen kuulla.

Vaikka Monroen omassa materiaalissa ei mielestäni vikaa olekaan, on lainabiisien määrä yhä tässäkin vaiheessa soolobändiuraa hämmästyttävän suuri. Edellä mainittujen lisäksi laivalla kuultiin materiaaliaa yhtyeiltä Demolition 23 (Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändi), Cheap Trick, Johnny Thunders & The Heartbreakers ja Flamin' Groovies. Illan kappalevalikoima löytyy kokonaisuudessaan täältä https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2019/ms-viking-grace-turku-finland-39205a7.html

Omaan korvaani hunajaa olivat harvinaisemmat Hanoi Rocks-palat Cutting Corners ja Tooting Bec Wreck. Myös Monroen nykybändin omat Old King's Road, '78 ja Ballad Of The Lower East Side olivat loistavia.

Yleisössä näkyi olevan aikamoinen kattaus ihmisiä vauvasta vaariin. Salin ylätasolla pikkulapsetkin heiluivat kuin kokeneemmatkin rokkarit.

Monroe sanoi taannoin jossain haastettelussa, että hän on vähän kuin sarjakuvahahmo ja se pitää kyllä paikkansa. Hänen musiikista ei välttämättä ymmärretä paljoakaan kun pääasia on, että televisiosta tuttu meikattu setä heiluu lavalla.

Michael Monroe Viking Gracella

Michael Monroe bändeineen esiintyi lauantaina 17.12. Turun ja Tukholman välillä seilaavassa Viking Linen Grace -laivassa.

Paatti ei kumma kyllä ollut loppuunmyyty ainakaan vielä lauantaina iltapäivällä, jolloin eräs kaveri tutki hytinsaantimahdollisuutta. Sakkia oli kuitenkin niin paljon, ettei jonotuksilta voinut välttyä baaritiskeillä tai kaupassa.

Terminaalissa bongasin jonkun verran tuttuja naamoja. Kaarinalainen levynkeräilijä Angerpuro oli mukana kuten viime vuonnakin vastaavalla reissulla. Eräs festarituttu oli perheineen lähdössä Malesiaan kolmeksi viikoksi. Viereisessä Hotelli Seaportissa vastaan tuli lähes koko Monroen poppoo.

Gracella on poikkeava tapa muihin ruotsinlaivoihin verrattuna. Menomatkalla kaupasta ei nimittäin saa kuin kuuden tölkin verran mietoja juomia eli joko kaljaa, lonkeroa tai siideriä. Syynä moiseen on, ettei porukka ryyppäisi hyteissä, vaan menisi oitis baariin imuroimaan kalliita drinkkejä.

Puolenyön aikoihin alkanut keikka valtavan kokoisessa yökerhossa oli pullollaan ihmisiä. Paras paikka löytyi yläorrelta, josta on hyvä näkyvyys lavalle, eikä liian kovaa tungosta.

Koska Michael Monroe on nykyään koko kansan suosikki vauvoista vaareihin, on melkein sama vaikka hän laukoisi vitsejä lavalla. Hurraata ja taputuksia tulisi joka tapauksessa. Onneksi musiikki on pääosassa, vaikka settilistaa voisikin rukata uuteen uskoon isolla kädellä.

Jo ennen keikkaa satuin näkemään vilauksen biiseistä, kun törmäsin laivan käytävällä kiertuemanageri Janne Tammiseen. Eipä kai suuria muutoksia voi odottaakaan, mutta kun on tuhat kertaa kuullut Hanoi Rocksin Tragedyn tai Malibu Beach Nightmaren, olisi vaikka Beer And Cigarette ja Visitor välillä mukava yllätys.

Show on lähes toisinto vuodentakaisesta Grace-keikasta. Silloin tosin kitaristi Steve Contea tuurasi Slashin bändistä Todd Kerns, joka hoitikin tonttinsa hienosti.

Monroen tyyli heilua lavalla ja kiipeillä saatavilla olevissa rakenteissa aiheutti jälleen jännitysnäytelmän. Pysyykö vai eikö pysy. Pysyi. Joku kerta voi käydä niin ikävästi, että mies rojahtaakin alas sellaisella ryminällä, että se oli sitten siinä. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy.

Kuvat: Tony Lundberg

Sami Yaffan elämänkerta Tie taipuu

Sami Yaffa on Espoossa vuonna 1963 syntynyt muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten 80-luvun Hanoi Rocksin basistina.

Tällä vuosikikymmenellä Yaffa on soitellut toisen entisen Hanoi-miehen bändissä. Michael Monroella pyyhkii paremmin kuin aikoihin ja samaa voi sanoa Yaffasta. YLE Teemalla esitetyt Soundtracker -musiikkisarjan kaksi tuotantokautta toivat hänet tavallisenkin kansan huulille runsaan mediahuomion takia.

Kuulin Sami Yaffasta ensimmäisen kerran vuonna 1980. Tuolloin hän soitti ristimänimellään Sami Takamäki Pelle Miljoona Oy:ssä, jonka samana vuonna julkaistu levy Moottoritie on kuuma on suomalaisen rockin klassikko.

Hanoi Rockista innostuin kunnolla jouluna 1981, jolloin sain isältäni joululahjaksi bändin ensimmäisen lp:n Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Yhtyeestä muodostui kaikkien aikojen suosikkini, jonka edelle tuskin mikään voi enää mennä. Tai aika kumma jos niin käy.

Sami Yaffa on ollut elämässäni mukana yhtä kauan kuin hänen aktiivimuusikon uransa on kestänyt. Eli 36 vuotta. Niinpä ei liene yllätys, että tilasin välittömästi Tie taipuu -elämänkerran kun se ilmestyi ja ahmin sisällön muutamassa illassa.

Kirjan parasta antia ovat Yaffan Pelle Miljoona Oy- ja Hanoi-muistot. Michael Monroen sekä yhtyeen kitaristin ja biisintekijän Andy McCoyn versiot aiheesta ovat melkoisen loppuukaluttuja, joten Yaffan näkökulma oli tervetullutta. Myös lapsuusaika ennen Pellen bändiä oli harvinaisen mielenkintoista luettavaa verrattuna moniin muihin vastaaviin.

Yaffa ei säästele päihteistä kertoessaan. Kokkelia, ruohoa ja viskiä on imuroitu ympäri maailmaa. Toisin kuin vaikka Mötley Crüen satukirjassa Törkytehdas, ei niillä retostella.

Hanoi Rocks vuonna 1982. Sami Yaffa keskimmäisenä. 


Loppua kohden lukuintoni hieman laantui, koska aktiivisen Michael Monroen yhtyeen vaiheet ovat tuoreessa tiedossa. Yaffan 90-luvun puolivälistä asti toimineen maailmanmusiikkiyhtyeen Mad Juanan tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle, mutta ymmärrettävästi hänelle se on tärkeä ja asiaa käsitellään kirjassa paljon.

Tie taipuu on myös aikamoinen selvititymistarina. Muusikon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja sen Yaffa on saanut konkreettisesti kokea. Pieleenmenneet bändihommat, elannon hankkiminen autokorjaajana, katusoittajana tai levykaupan myyjänä eivät välttämättä tule hänestä ensimmäisenä mieleen kun seurasin vaikka Michael Monroen bändin viime kesäistä Ruisrockin keikkaa.

Päähenkilön tarinat Mallorcalla nauhoittanut ja myöhemmin kirjan muotoon naputellut Tommi Liimatta on käsittääkseni pikkutarkka faktamies, mutta hänenkin seulastaan on mennyt läpi muutama asiavirhe. Pahiten se näkyy kirjan loppupuolen discgrafiamuisteluissa. Hanoi Rocksin Self Destruction Blues -levyllä ei ole Malibu Nightmare- tai Do The Duck -kappaleita, vaikka Yaffa niistä kertookin. Ehkä on tapahtunut sekaannus johonkin nykyiseen suoratoistopalveluun, jossa ne mahdollisesti on yhdistetty kyseiseen albumiin. Yaffan luulisi tosin muistavan paremmin mitä Hanoi -levyt pitävät sisällään, vaikka kertookin muuttojen ja reppuelämän takia luopuneensa vinyylilevyistään aikoja sitten.

Ruisrockin pääjehu Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrockissa vuonna 2012. 

Hanoi Rocks 82-84 valokuvina

Solar Republic on tuonut Turun Logomoon valokuvanäyttelyn, joka käsittelee valokuvaaja Justin Thomasin otoksia Hanoi Rocksista vuosilta 1982-84. Samalla kertaa voi katsella Gavin Evansin kuvia David Bowiesta, mikäli hänkin sattuu kiinnostamaan.

Brittiläinen Justin Thomas on tunnettu rock- ja musiikkimaailmaa käsittelevistä töistään. Hän matkusti Hanoi Rocksin kanssa yhtyeen kulta-aikoina 1982–84. Näyttely kertoo yhtyeen matkoista Intiaan, Israeliin, New Yorkiin ja Britanniaan esitellen orkesterin elämää niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin.

Menin Logomoon pelkästään Hanoi Rocks -kuvien takia. Yhtye on minulle merkittävin rokkibändi kautta aikojen ja olen ollut fani 35 vuotta. Siksi ei ollut yllätys, että suurin osa näyttelyn kuvista oli  valmiiksi tuttuja.

Esimerkiksi Hanoi Rocksin Intian reissusta vuodelta 1983 on paljon kuvia, jotka ovat olleet esillä ainakin Andy McCoysta kertovassa Hanoista ikuisuuteen -kirjassa. Toki joukkoon mahtui paljon ennennäkemättömiäkin otoksia ja esimerkiksi Hanoi Rocksin kolmannen studiolevyn Back To Mystery Cityn sisäpussin mustavalkokuvia oli mukava katsella isompina.

Ihmetystä herätti vuosilukujen heittely monien otosten yhteydessä. Valokuvaaja Thomas ei ehkä itse muista ovatko fotot napsittu 1982, 1983 tai 1984, mutta minä huomasin jos heittoa oli. Sen verran tiiviisti yhtyettä olen seurannut, että osaan yhdistää heti kuvan oikeaan vuoteen. Näyttelystä vastaavat näköjään eivät.

Esillä olevat kuvat ovat myös myytävänä. 3000 euroa näytti olevan monissa hintana, mutta 850 eurollakin saa Mike Monroen (joka ei tuolloin vielä ollut Michael Monroe) ja Andyn McCoyn seinälleen. 

Onneksi kuvakavalkaadi on sen verran laaja, että yhdentoista euron pääsymaksulle tuli vastinetta ja ovathan kuvat suurimmaksi osaksi myös pirun hyviä. Merkilliseksi muotoiltu hinta hiukan ihmetytti, mutta kai joku insinööri on suuressa viisaudessaan ollut sitä mieltä, että se on parempi kuin vaikka yhdeksän euroa.