Baltic Metal Stormin avauspäivä

Turun Linnanpuiston jylhässä miljöössä järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa uusi raskaaseen rokkiin suuntautunut festivaali Baltic Metal Storm. Etukäteen kovaa supinaa aiheuttanut tapahtuma oli menestys. Järjestäjien mukaan paikalla juhli viikonlopun aikana peräti kymmenen tuhatta ihmistä. 

Ostin kahden päivän lippuni viime maaliskuussa. Siitä piti pulittaa 69 euroa. Samoihin aikoihin ostoksilla käynyt kaverini maksoi yhden päivän piljetistä 85 euroa. Vähän ennen h-hetkeä lippuja myytiin kaksi yhden hinnalla. Melko vaihtelevaa hinnoittelua! 

Olin jo etukäteen miettinyt, että koska kaikki hyvät bändit esiintyvät perjantaina, en välttämättä jaksa vaivautua lauantaina paikalle. Kesäviikonloput ovat sen verran tärkeitä, ettei niitä viitsi tuhlata kuuntelemalla Stam1nan tai Lost Societyn kaltaista sahaamista. Huomattavasti parempaa musiikkia voi luukuttaa vaikka omasta bluetooth-kaiuttimesta mökkeilyn lomassa Vepsän saaressa. 

Perjantain esiintyjäkattaus olisi voinut olla vaikka allekirjoittaneen laatima. Ainoastaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausen vaihto Wolframiin jäi vähän kaivelemaan. Michael Monroe, Tarot, The 69 Eyes, Stratovarius ja Beast In Black - siinäpä aivan tajuton rytmiryhmä. 

Pikkulavalla, jonka sijaintia en tänä päivänäkään tiedä, esiintyi jossain välissä Noora Louhimo Duo. Sen olisin halunnut nähdä. Paikalla olleiden mukaan ruuhka oli valtaisa, lava aivan liian pieni ja täysin väärässä paikassa.

Perjantaina porukkaa oli todella paljon. Kuulemma lauantaina selvästi väljempää. Sitä en ollenkaan ihmettele, vaikka varmasti Stam1nalla, Arionilla, Nestorilla ja kumppaneilla omat faninsa onkin.

Perjantain ensimmäinen esiintyjä oli Turun oma Duracel-pupu Michael Monroe. Jo kello 14:30 aloittanut Monroe ei joutunut tyhjälle festaripuistolle laulamaan, sillä paikalla oli jo paljon populaa. 

Jotta olisin itse ehtinyt paikalle ajoissa, piti pyytää töistä tunti vapaata. Matkalla Liedosta Turkuun satoi oikein kunnolla ja vitutuskäyräni nousi samalla huippulukemiin. Onneksi sade loppui ja pääsin pian jatkamaan jalan kohti Linnanpuistoa. 

Valentin Kononenkin olisi ollut tyytyväinen kävelysuoritukseeni Aurajoen rannoilla. Tässä vaiheessa aurinko paisteli suoralta taivaalta ja ilman kosteusprosentti oli kuin Thaimaassa. Ehdin kuin ehdinkin Monroen aloitukseen. 

Kansainvälinen rokkitähtemme vetäisi takuuvarman keikan keskellä kirkasta päivää. Hän hehkutti lähes joka välissä tuoreinta pitkäsoittoaan Outerstellar. Mielestäni levy on Monroen nykybändin huonoin. Tasapaksua junttaamista kappaleesta toiseen, eikä keikallakaan kuullut näytteet mielipidettäni muuttaneet. 

Festarikeikaksi melko pitkä setti piti sisällään viisi vanhaa Hanoi Rocks-viisua. Soundit olivat viimeisen päälle komeat ja varsinkin I Can't Get It jytisi oikein kunnolla. 

Monroen keikan jälkeen törmäsin tuttuhin, jotka kutsuivat minut jokirannassa sijaitsevaan asuntoon nauttimaan miestä väkevämpää. Koska en voinut vastustaa kiusausta, kävin ostamassa kympin hintaisen rannekkeen, jolla pääsi kulkemaan alueelta sisään ja ulos. 

Wolfram jäi kerrostalokeikan takia väliin. ParinYoutube-videon perusteella en menettänyt mitään. Ehkä bändiin törmää vielä jossain. 

Jokirannassa paluumatkalla Linnanpuistoon, juutuin suustani kiinni huonekalukeisari Toivo Sukarin kanssa. Topi oli lenkillä ja toivotti rokkareille hyvää festari-iltaa. Siinä vasta mukava ja maanläheinen mies, jota ei hevillä uskoisi tunnetuksi yritysjohtajaksi. 

Saavuin festarialueelle Tarotin aloittaessa settiään. Kuopiolainen veteraanihevibändi on vanhoja suosikkejani, joten se oli syytäkin nähdä pitkästä aikaa. 

Yleisjulkkikseksi viime vuosina nousseen Marko Hietalan johdolla festarikansa sai kuulla Tarotin tunnetuimpia kappaleita. Vanhan liiton lavameininkiä edusti isoveljensä, kitaristi Zachary Hietala, jonka suunpielessä sauhusi tupakka. 

Tasaisen varma The 69 Eyes oli mannaa korville, mutta illan yllättäjä oli vanha suosikkibändini Stratovarius. Yhtye oli pitkästä aikaa ottanut settilistaansa kymmenminuuttisen, eeppisen Destinyn sekä takavuosien hittinsä Kiss Of Judas. 

Beast In Blackia en ollut aiemmin nähnyt lavalla. Yhtyeen discohevi sopi Linnanpuiston pimenevään kesäyöhön kuin drooni itänaapuriin. Kreikkalainen laulaja Yannis Papadopoulos on äänialaltaan aivan uskomaton kaveri. Bändin tarttuvat rallit soivat päässä vielä seuraavalla viikollakin. 

Juomahinnoista voisi toki marmattaa maailman tappiin asti. 0,33 litran oluttölkki maksoi pantin kanssa kymmenisen euroa. Lonkero hiukan enemmän. Pepsi Max vitosen. Omatoimisen tankkauksenkin lisäksi rahaa paloi festarijuomiin noin sata euroa. 

Bändien lomassa ehtoo meni tuttujen kanssa jutellessa. Heitä oli paljon ja varmasti moni jäi tungoksessa näkemättäkin. 

Demolition 23. Logomossa

Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.

Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide. 

Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama. 

Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.

Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle. 

Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan. 

Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin. 

Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin. 

Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-Petri Suovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.

Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista. 

Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.

Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.

Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa. 

Logomossa kuultiin seuraavat kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/demolition-23/2023/logomo-turku-finland-1ba3cd48.html

Michael Monroe Logomon Terassikesässä

VR:n entisessä konepajassa Turussa sijaitseva konsertti- ja kulttuuritalo Logomo on jokusen vuoden järjestänyt kesäisin konsertteja ulkona. Rakennuksen ja ratakiskojen väliin jää sen verran hyvin tilaa, että sinne mahtuu laaja kesäterassi ja reilun kokoinen lava. 

En ole aikaisemmin näihin tilaisuuksiin osallistunut, mutta viime viikon perjantaina sattui sopiva sauma kun kesälomani alkoi ja lavalla oli eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani, Michael Monroe. 

Päivää ennen Michael Monroen Terassikesä-konserttia samalla estradilla esiintyi kotimainen metalliyhtye Amorphis. Kuulemani mukaan orkesteri olisi täyttänyt tilan lähes äärimmilleen. Monroen aikana ei ollut ruuhkaa, vaan paikoin jopa kiusallisenkin väljää. 

Tasan kello 19 aloitti illan avausbändi, turkulainen Sweatmaster. Parikymmentä vuotta sitten suosionsa kukkuloilla ollut ja taannoin comebackin tehnyt orkesteri oli todella kovassa vedossa. Jopa niin, että raskaskätisellä rumpalilla Matti Kalliolla hajosi virvelin kalvo muutaman kappaleen jälkeen. 

Pienen asennustuon jälkeen garage-tyyppinen musisointi AC/DC- ja Hurriganes-mausteilla jatkui kovalla, mutta selkeäsoundisella volyymilla. 

En huomannut Sweatmasterissa muuta eroa menneeseen kuin kitaristin ja basistin harmaantuneet parrat. Meininki oli todella hyvä.

Michael Monroen keikka oli ilmoittettu alkavaksi 20:45. Suunnilleen samoihin aikoihin se alkoikin. Takavuosina mies oli aina reilusti myöhässä, mikä kovasti vitutti tuttavapiiriäni. Nykybändinsä kanssa toiminta on ammattimaisempaa.

Yllättäen Monroen volyymitaso oli huomattavasti alhaisempi kuin Sweatmasterilla. Korvatulppia tuskin tarvitsi kukaan, eikä rumpali Karl Rockfistin pellit tai mikään muukaan ääni ottanut korviin.

Yhtyeen settilista koostui täsmälleen samoista kappaleista kuin kuluvan kesän keikoilla muutenkin. Järjestys vaan oli hieman eri kuin esimerkiksi Youtubesta katsomassani Hellfest-festivaalikeikassa Ranskasta. 

Fanin korvaan biisit olivat pääosin joko kovia tai helvetin kovia, eikä suvantokohtia juuri ollut. Nopeiden biisien välissä voisi toki esittää jonkun hitaammankin vedon, kuten vaikka Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändin Demolition 23:n You Crucified Me:n. 

Nyt homman nimi oli tunti turpaan tauotta. Kappaleita tuntemattomalle ja Monroen pelkästään televisio-ohjelmien tai iltapäivälehtien kautta tietävien korviin moinen tempo on varmasti liikaa.

Uutuusalbumi, alkukesästä ilmestynyt I Live Too Fast To Die Young on erinomainen. Levyllä on tarttuvia ralleja kuten ilmeisesti entisestä bändikaverista Andy McCoysta kertova Anybody's Nobody, Aerosmith-tyyppinen rokki Can't Stop Falling Apart ja rivakka Murder The Summer Of Love. 

Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Dead Jail Or Rock'n'Roll kummastutti lavalle tulleen pikkupojan muodossa. Kuulemma kyseessä oli amerikalaiskitaristi Steve Conten poika, joka isänsä kanssa lauleskeli samaan mikrofoniin.

Encorebiiseinä tulivat Hanoi Rocksin Oriental Beat ja CCR-laina Up Around The Bend, jonka sama bändi teki tutuksi 80-luvun sukupolvelle. 

Energisen laulajan toimintaa oli hieno seurata. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt Monroe ei tällä kertaa kiivennyt lavatolppaan kuin kerran, mutta jaksoi heilua koko keikan kuin heinämies. Loputkin yhtyeestä taitavat lavaliikehdinnän, eikä mikään progepatsastelija remmiin sopisikaan. 

Keikan jälkeen tapaamani tuttu äänentoistoalan ammattilainen oli sitä mieltä, että suurin osa musiikista kuului yhtyeen lavamonitoreista. Ilmankos volyymitaso oli jopa minun mielestäni hieman liian matala. 

Jyrki - nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Jyrki oli vuosina 1995-2001 MTV3-kanavalla lähtetty populaarimusiikkiaiheinen nuorille suunnattu iltapäiväohjelma. Sen konsepti heiluvine kameroineen ja katutasolla olevine studioineen tuli Kanadasta Much Music-kanavalta. 

Jyrkiä tuotti Spede Pasasen pöytälaatikkofirmasta henkiin herätetty Funny-Films. Merkillisen nimen keksi muusikko-näyttelijä Heikki Silvennoisen tytär. Ohjelman isänä puolestaan voidaan pitää enemmän jääkiekkoyhteyksistään tunnettua Kalervo Kummolaa, jonka ehdotuksesta Jyrki sai alkunsa. 

Jyrkin ensimmäinen lähetys tuli Helsingin Lasipalatsissa sijainneesta studiosta. Suorina tehtyjä ohjelmia lähetettiin viisi kertaa viikossa, puolitoista tuntia kerrallaan. Lasipalatsin ollessa remontissa ohjelmaa tehtiin Kalevankadulla.

Jyrkin rungon muodostivat musiikkivideot ja artistihaastattelut. Lähetyksiä tuli kaikkiaan lähes kolme tuhatta ja niissä näytettiin vuosittain nelisen tuhatta musiikkivideota. Loppuaikoina 2000-2001 Jyrkiä esittetiin myös nykyisellä Subilla, joka tuolloin oli nimellä TVTV!. 

Monista Jyrkin juontajista tuli aikansa superjulkkiksia. Osa heistä vaikuttaa vieläkin näkyvästi mediassa. Nimet kuten Jaana Pelkonen, Joonas Hytönen, Katja Ståhl, Veeti Kallio, Antti "Pizza" Pekkarinen, Minna Ottavainen, Tea Khalifa, Heta Hyttinen ja Jussi Heikelä lienevät monille tuttuja.

Viime syksynä ilmestynyt, yli neljä sataa sivuinen Juuso Määttäsen ja Joonas Hytösen kirjoittama Jyrki 1995-2001(Johnny Kniga) on kattava kooste reilusta kuudesta Jyrki-vuodesta. Mukana on laajalti ohjelman tekijöiden haastatteluja ja monenlaisia näkökantoja, eikä onneksi pelkästään Jyrkissä itsekin touhuneen Hytösen mietteitä. Kommentteja on kerätty yli sadalta henkilöltä. 

Jyrkiä pyöritettiin pitkälti mediakoulujen työharjoittelijoilla eli siis ilmaistyövoimalla. Funny-Filmsillä ei kirjan mukaan ollut mitään listaa Jyrkissä vaikuttaneista työharjoittelijoista, mutta heitä oli vuosien varrella satoja. Minä olin yksi heistä.   

Olin Jyrkissä medianomikoulutuksen työharjoittelussa viitisen kuukautta vuonna 2000. Tarkemmin työsarkani oli kameraharjoittelija. Monesti olin lähetyksissä "aukkoministerinä" eli kuvatarkkailijana. 

Media- ja työilmapiiri on yli kahdessa kymmenessä vuodessa muuttunut aikalailla, eikä enää monellakaan työpaikalla suvaita kännäilyä tai sovinistisia juttuja. Iltapäivälehdet nostivat viime syksynä lööppeihin Jyrkissä tapahtuneita asioita, jotka nykyvinkkelistä tuntuvat ehkä erikoisilta.

Työpaikkakiusaamista, seksuaalista häirintää ja pelon ilmapiiriä esiintyy työpaikoilla varmasti yhä, mutta harvemmin kai esimiehet kyselevät työnhaussa naisten häpykarvoituksen pituutta tai pikkuhousujen väriä kuten Jyrkissä oli tapana. 

Kirjassa mainitut seksuaalissävytteiset jutut eivät ainakaan minua haitanneet, vaan sivusta kuuntelijana koin ne lähinnä hauskana läppänä. En muista naispuolisilla työntekijöillä- tai harjoittelijoillakaan olleen ongelmia sen suhteen. Juttujen taso tuntui jyrkiläisten kesken olevan aivan normaalia. 

Kirjassa usein mainittu alkoholiongelmainen Funny Filmsin toimitusjohtaja ja Jyrkin vastaava tuottaja oli tosin jo vuonna 2000 vaihtunut, joten hänen poissaolonsa varmasti vapautti ilmapiiriä.

Vuosi 2000 oli vahvaa suomalaisen musiikkiviennin nousun aikaa. Myös suomenkielisellä rokilla meni lujaa. Jyrkissä ollessani lähetyksissä vieraili muun muassa Tehosekoitin, Fintelligens, LAB, Darude, Egotrippi, Michael Monroe, The Black League, Conguest, Thee Ultra Bimboos ja Tommi Läntinen. 

Jyrkin työntekijöistä mukavana ihmisenä mieleeni jäi erityisesti juontaja Heta Hyttinen. Myös kuvaaja Tuomas Ollila, studio-ohjaaja Parska Saharinen, ohjaaja-tuottaja Kimmo Mäki, maskeeraja Pauliina Reponen (nyk. Koutala) ja harjoittelija Tomi Vataja olivat asiallisia. 

Kaikista ei ikävä kyllä voinut samaa sanoa. Pari vuotta aiemmin Jyrkiin harjoittelijaksi päässyt ja sittemmin vakipaikan saanut kaverini osoittautui pian entiseksi kaveriksi. Helsinki ja suuren maailman meininki olivat nousseet päähän oikein kunnolla. 

Kuten muissakin työpaikoissa, oli jyrkiläisissäkin suuria eroja. Alkuaikojen juontaja, musiikista paljon tietänyt Pizza Pekkarinen oli jo vuonna 2000 siirtynyt tuotantotehtäviin ja puuhali Joonas Hytönen Shown parissa. Heta Hyttinen kyllä jatkoi mallikkaasti Pekkarisen detaljipainotteisempaa haastattelulinjaa, kun taas eräät juontajat eivät juurikaan valmistautuneet haastatteluihin. Tai sitten tietämys oli tasoa "Kukas tällainen Tuomari Nurmio oikein on?". 

Jyrki ei koskaan saavuttanut sellaisia katsojamääriä, joita sillä tavoiteltiin. Myöskään mainostuloissa ei ollut hurraamista. Lähetysaikoina keskellä iltapäivää ei pahemmin nähty kaupallisia tiedotteita. MTV:n toimitusjohtajan Tauno Äijälän vaihduttua Jorma Sairaseen, alkoi kanavalla uudistuspolittiikka, jossa Jyrkillekin saatiin heittää hyvästit. 

Siinä missä Jyrki oli merkittävä ponnahduslauta monille bändeille, oli se sitä myös monille jyrkiläisille. Tuttuja nimiä vilahtelee televisio-ohjelmien lopputeksteissä tänäkin päivänä. Osa puolestaan lajittelee paketteja postikeskuksessa. 

 

Michael Monroe Turun Klubilla 3.4.2010

Sarjassamme menneitä muistellessa palataan kymmenen vuotta taaksepäin, huhtikuun alkuun vuonna 2010.

Michael Monroe esiintyi Turun Humalistonkadulla sijainneella Klubilla 3.4.2010 uuden orkesterinsa kanssa. Miehen nimeä kantava ryhmä oli noihin aikoihin vain muutaman kuukauden ikäinen, eikä omaa levytettyä materiaalia ollut vielä ehtinyt kertyä.

Keikka juolahti mieleeni pari päivää sitten kun Facebookin Muistot-toiminto pyöräytti näkyville kuvani, jossa ystäväni Mika Penttinen katsoo lähietäisyydeltä laulavaa Michael Monroeta.

Tällä haavaa moinen läheisyys ei onnistuisi koronapandemian takia, mutta tuolloin Penttinenkin laulaa luikautti Monroen mikrofoniin pari riviä sankarimme entisen orkesterin Hanoi Rocksin kappaleesta Tragedy.

Näistä kuvista välittyy hyvin tuon illan keikkatunnelmat. Se tuskin näkyy, että kyseessä oli ns. limukeikka eli alaikäisille tarkoitettu konsertti. Koska itsekin tuona ehtoona nautin pelkkää cokista, valitsin tämän, enkä muutamaa tuntia myöhemmin tarjolla ollutta K-18-keikkaa.

Kesällä 2010 Monroe bändeineen nauhoitti Helsingin Tavastialla energisen livelevyn Another Night In The Sun. Siihen saatiin hyvin taltioitua silloinen rock'n'rollin riemu.

Monroen ryhmä on pysynyt kahta kitaristin vaihdosta lukuunottamatta koossa jo kymmenen vuotta. Hatunnoston arvoinen saavutus, kun musiikkibisneskin on muuttunut paljon tällä vuosituhannella tai oikeastaan juuri viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ennen vanhaan yhtyeiden levyt myivät sentään jotenkin, mutta nykyään on niin ja näin. Sakki lataa tai kuuntelee suoratoistopalveluista musiikkinsa, eivätkä fyysiset äänitteet kiinnosta kuin lähinnä kaltaisiani vanhoja diggareita.

Tällä hetkellä muusikoiden on vaikea saada leipäänsä keikoista, koska korona jyllää ja ensi kesän festivaalien toteutumisetkin ovat vaakalaudalla. Michael Monroe bändeineen varmasti selviää poikkeustilasta ja hyvässä lykyssä saamme nauttia energisestä menosta vielä kymmenenkin vuoden kuluttua.

Monroen yhtyeessä soittivat sankarimme lisäksi vuonna 2010 kitaristit Steve Conte ja Ginger Wildheart, basisti Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist. Gingeriä lukuunottamatta kokoonpano on pysynyt samana.

Yhtyeen settilista oli vajaata viikkoa myöhemmin Lontoossa seuraavanlainen ja luonnollisesti lähes identtinen Turussakin. https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2010/o2-academy-islington-london-england-73d48a2d.html

Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.