Demolition 23. Logomossa

Demolition 23. on entisten Hanoi Rocks-miesten Michael Monroen ja Sami Yaffan perustama suomalais-yhdysvaltalainen punkvaikutteinen yhtye, joka toimi aktiivisesti vuosina 1993-95. Viime vuonna, 27 vuotta hajoamisensa jälkeen orkesteri esiintyi Monroen 60-vuotisjuhlien yhteydessä Helsingin jäähallissa. Siitä innostuneena päätettiin tehdä lisäkeikkoja, jotka toteutuivat tänä syksynä.

Yhtyeen alkuperäiskokoonpanossa soittivat Monroen ja Yaffan lisäksi amerikkalaiset Jimmy Clark (rummut) ja Jay Hening (kitara). Jälkimmäisen korvasi kesällä 1994 kolmas entinen Hanoi-mies Nasty Suicide. 

Bändin ainoa albumi Demolition 23. ilmestyi vuonna 1994. Parissa viikossa äänitetty punkrock-pläjäys oli Bruce Springteenin kitaristina ja myös sooloartistina tunnetun Little Stevenin tuottama. 

Demolition 23. kuivui kasaan keväällä 1995, jolloin Nasty Suicide jätti yhtyeen. Hän muutti Suomeen ja alkoi opiskella iltalukiossa ja sittemmin farmasiaa. Samana vuonna Monroekin palasi kotimaahansa kymmenen New Yorkissa vietetyn vuoden jälkeen, asettuen maalle Salon seudulle.

Demolitionin Suomen kiertue alkoi Tampereen Pakkahuoneelta 29. syyskuuta, jossa yhtyettä vastaanotti tuhatpäinen yleisö. Seuraavana päivänä oli vuorossa Turun Logomo. Yleisöä oli Monroen nykyisessä kotikaupungissa selvästi vähemmän, olisiko muutama sata uteliasta saapunut paikalle. 

Tällä hetkellä bändin kokoonpano koostuu Monroen, Yaffan ja Suiciden lisäksi rumpali Karl Rockfistista. Hän on soittanut Monroen omassa bändissä vuodesta 2010 kuten Yaffakin. Demolitionin alkuperäisrumpali Jimmy Clark on nykyään Metallican Lars Ulrichin rumputeknikko, eikä ilmeisesti siksi päässyt tai ollut tarpeeksi kiinnostunut lähtemään mukaan. 

Minulle oli päivänselvää, että menen katsomaan keikkaa. Vuosikymmenet on harmittanut, että jätin elokuussa 1994 väliin yhtyeen Turun Ikituurin esiintymisen. Tiedä sitten mikä mielenhäiriö silloin iski, mutta samaisena ehtoona oli kyllä hauskaa toisaallakin. 

Logomon keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20. Vähän tätä epäilin, mutta niin vaan muutamaa minuuttia yli tuon yhtye tuli lavalle. Monroen kanssa on saanut tottua myöhästymisiin, mutta näköjään hän pystyy tarvittaessa olemaan säntillinenkin. 

Logomon aulassa näkyi paljon tuttuja. Turkulaismuusikoista bongasin muun muassa Tero-Petri Suovasen ja Mickey Cranen, joka soitti vuosituhannen taitteessa Micheal Monroen soolobändissä kitaraa. Hän oli myös Hanoi Rocksin uutta tulemista edeltäneessä Hanoi Revisited-bändissä, mutta kiista samasta naisesta teki ikävän särön laulajan kanssa pitkäksi aikaa.

Demolition 23. puski biisejä melkoisella vauhdilla. Ohjelmisto koostui yhtyeen ainoan albumin materiaalista, muutamasta Hanoi-lainasta (Problem Child, In The Year 79, Tooting Bec Wreck) sekä 70-luvun punkklassikoista. 

Pieni, parinkymmenen sekunnin tauko oli vasta 45 minuutin jälkeen, jolloin Monroe lausui ensimmäisen välispiikkinsä. Rumpali Rockfistilla täytyy olla huippu-urheilijan kunto, sillä noin nopeaa ja tarkkaa tykitystä ei kuka tahansa kannuttelija pysty soittamaan tauotta kovin pitkään. Mies ei ole mikään munaton läpsyttelijä, vaan hänelle rummut ovat lyömäsoitin.

Kun kysymyksessä on bändi, joka ei ole edes ollut aktiivinen, ei voi kuin ihmetellä soiton tiukkuutta. Voisi kuvitella, että lavalla oli orkesteri, joka on soittanut vuosikymmenet yhdessä. Toki monet kappaleista ovat tuttuja myös Monroen oman nykybändin keikoilta ja jopa 80-luvun Hanoin ajoilta, joten rutiinia löytyy kaikilta soittajilta. Keikan kesto oli puolisentoista tuntia.

Tavallaan vähän sääli, että Demolition 23. oli sitten ilmeisesti tässä. Tietääkseni yhtyeen taivalta ei ole tarkoitus jatkaa. 

Logomossa kuultiin seuraavat kappaleet https://www.setlist.fm/setlist/demolition-23/2023/logomo-turku-finland-1ba3cd48.html

Scream For Me Finland!

Viime aikoina olen ostanut muutaman musiikkiaiheisen kirjan. Niistä merkittävin on Mikael Huhtamäen kirjoittama Scream For Me Finland! Alaotsikoltaan Kansainvälistä keikkahistoriaa 80-luvun Suomessa. 

Yleensä hankin opukset Adlibriksen postimyynnistä. Muutamalla klikkauksella saa tilauksen lähtemään ja sitten ei muuta kuin odottamaan milloin saa alkaa sivuja kääntelemään. 

Pakettini saapuvat normaalisti lähimpään R-Kioskiin. Ei muuten mitään, mutta kyseistä puljua on hyvin vaikea lähestyä autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on kiven alla. 

Viimeisintä tilaustani, Vesa Kontiaisen Hurriganes-kirjaa, hakiessani kurkotin samalla hyllystä Geisha-suklaarasian. Sellainen kun sattui olemaan ilmainen ammattiyhdistykseni jäsenille. Tämä tosin vain joulutervehdyslehtisestä leikattua kuponkia vastaan. 

Geisha-suklaista kannattaakin nauttia nyt, koska pian niitä ei ehkä enää ole. Villitys vaihtaa tuotteiden nimiä on tänä nykyhölmöilyn aikana niin valtava, että esimerkiksi Eskimo-jäätelöpuikko on vastaisuudessa pelkkä Puikko. Ettei vaan kukaan haukkuisi rasistiksi ja pahoittaisi mieltään.

Iron Maiden vuonna 1984.

Scream For Me Finland! on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä keskitytään kansainvälisten hevibändien esiintymisiin 80-luvun Suomessa. 

Scream For Me Finland!-nimi on peräisin Iron Maidenin laulajan Bruce Dickinsonin suusta. Hän tapaa huudella sitä aina Suomen konserteissa. 

Nykypäivänä 80-luvun hevikeikkojen muistelu voi tuntua kaukaiselta ja vähän koomiseltakin. Sitä se tietysti jossain määrin onkin. Miettikääpä vaikka Ronnie James Dioa taistelemassa lasermiekkalla pahvista lohikäärmettä vastaan, WASPin laulajaa Blackie Lawlessia heittelemässä lihakimpaleita yleisön sekaan tai Ian Gillania lunttaamassa biisien sanoja monitorin takaa Black Sabbathin solistina. 

Minulle tämä kirja kuitenkin on silkkaa mannaa. Muistan hyvin siinä käsitellyt konsertit, koska olin heti 80-luvun alusta aktiivinen Suosikin, Soundin ja OK:n lukija. Vähän myöhemmin valikoima karttui kotimaisen Heavy Heavenin, ruotsalaisen Okej:n ja saksalaisen Metal Hammerin muodossa. Hevirokkiakin on tullut kuunneltua jo 38 vuotta. 

Ronnie James Dio ilman miekkaa 80-luvulla.

Huhtamäki on nähnyt vaivaa kaivaessaan keikkakokemuksia yhteen nippuun. Tässä on epäilemättä auttanut hänen perustamansa Facebook-ryhmä Live In Finland 1955-1999, jonne sakki on saanut kirjata muistojaan esimerkiksi Helsingin jäähallin konserteista. 

Pääkaupunki ei onneksi ole ainoa konserttipaikka maassamme jota kirjassa käsitellään. Mukana on tarinaa periferiastakin, muun muassa Motörheadin esiintymisestä Lappeenrannan raviradalla 1982, Kissin Oulun konsertista vuodelta 1983 kuin Metallican keikasta Tarvasjoella 1984. 

Kirjassa on myös muutama tapahtuma, joissa olen ollut itsekin mukana. Niistä tärkeinpänä pidän brittiläisen Judas Priestin konserttia Fuel For Life-kiertueellaan Helsingin jäähallissa 29. lokakuuta 1986. Se oli ensimmäinen iso konserttini ja samalla ensimmäiset näkemäni ulkomaiset yhtyeet.  Lämmittelybändinä oli länsisaksalainen Warlock. 

Konsertin biisilistaa kirjasta tutkiessani mieleen palautui tunnelmia jäähallista. Muutaman kappaleen muistin kristallin kirkkaasti ja vieressäni istuneen, viime vuonna edesmenneen turkulaistuttuni Tommi Lithenin hurmioituneen tukanheilutuksen. 

Judas Priest Fuel For Life-kiertueella vuonna 1986. 

Huhtamäki ei ole tyytynyt pelkkään konserttielämysten muisteluun. Hän käsittelee myös aihetta, josta ei pahemmin ole Suomessa kirjoitettu. Tunnettuahan on, että rocktähdet saavat naisia jonoksi asti, joten miksei siitä voisi jälkipolvillekin mainita.  

Bändäritoiminnasta kirjassa kertoo entinen Speden Spelien arpakuutiotyttö ja kirjailija Huhtamäen yläasteaikainen luokkakaveri Annika Metsäketo. Hänen mukaansa touhu oli kovin viatonta. 

Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa nykyinen toimittaja Semira Ben-Amor, joka muistelee Guns N' Rosesin juhlia helsinkiläishotellissa. Kahtena peräkkäisenä ehtoona jäähallissa esiintyneen orkesterin konserttien aikana yhtyeen roudarit kävelivät yleisön joukossa ja bongasivat nättejä pimuja. Varmoille tapauksille jaettiin bäkkäripassi, jossa luki "Tulsa", kun taas toisten passiin oli tuherrettu "Helsinki". Näin bändin jäsenet ja roudarit erottivat keneltä saa piparia ja keneltä ei. 

Satun itsekin tuntemaan ainakin yhden Guns N' Roses-passin saaneen, nykyään viiskymppisen naisen. En ole kysynyt kumpaa kaupunkia hän mahtoi pippaloissa edustaa.  

Aikaa Scream For Me Finlandin sen läpikahlaamiseen meni kauan, mutta jokainen iltapuhteina suoritettu lukuhetki oli sen arvoinen. Kirja kannattaa ehdottomasti hankkia vaikka pukinkonttiin. 

Guns N' Roses vuonna 1991 Use Your Illusion-levyjen promokuvassa. 

Black Star Riders Helsingissä 16.11.

Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.

Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.

Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti Marco Mendoza,  kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.

Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.

Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.

Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.

Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.

Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.

Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.

Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.

Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.

Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.

Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.

Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.

Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.

Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.

Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.

Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.

Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.

Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.

Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.

Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.

Joel McIverin Motörhead-kirja

Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.

Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.

Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.

Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.

Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.

Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.

Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.

Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.

Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.

Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.

Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.

Lemmy

Metallican Black Album

YLE Teeman Rockin klassikkolevysarjassa näytettiin maanantaina 28. toukokuuta ohjelma Metallican 1991 ilmestyneestä Black Albumista. Levyllä ei ole varsinaista nimeä, joten ilmestyessään se olikin yksinkertaisesti vain "Metallica". Black Album, joka tulee levyn mustasta kannesta, keksittiin vasta myöhemmin yleiseen käyttöön.

Ostin levyn syyskuussa 1991 Turun Hansakorttelin Kultatalossa sijainneesta Epe's -levykaupasta. En ollut tuolloin vielä varsinaisesti siirtynyt cd-kauteen, joten levy oli yksi ensimmäisistä cd-levyistäni. Niitä ei tuolloin ollut kertynyt kuin jokunen kymmenen. Olin lp-levyn kannattaja aika kauan ja toisaalta olen sitä hyvin pitkälti vieläkin.

Black Albumin muutama hittibiisi teki siitä valtavan suositun. Enter Sandman, The Unforgiven ja Nothing Else Matters ovat kiistattomia klassikoita. Jokainen kappale soi 90-luvun alkuvuosina ahkerasti myös Turun Hansakorttelin alakerrassa olleessa Big Life -baarissa. Kapakalla oli hevi-imago ja asiakkaat pääosin vallitsevan musiikin mukaan. Big Life muistuu aina mieleen noista biiseistä.

En ole tainnut kuunnella Black Albumia kokonaan kuin pari kertaa. Sekin tapahtui varmaan joskus levyn ostamisen aikoihin. Kiekko on ensinnäkin aivan liian pitkä. Noihin aikoihin bändit ja tuottajat saivat päähänsä, että cd-levylle mahtuu 74 minuuttia musiikkia, joten levyille ängettiin kaikkea täytepaskaa mitä hiukankin oli saatavilla. Lp-levyn ihannemitta, noin 40 minuuttia, ylitettiin siis reilusti. Valitettavasti trendi meni niin, että yleensä hyviä kappaleita oli muutama, loput melko yhdenteneviä. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta harvoin.

Black Albumin hittejä kuulee nykyäänkin melkein missä vain.Viimeistään  Lordin euroviisuvoiton jälkeen 2006, suomalaiset radiokanavat alkoivat suoltaa heviä oikein tuelta. Suomesta tuli yhtäkkiä "metallimaa". Kaikkein epäuskottavimmatkin julkkikset Katri Helenasta lähtien ilmoittautuivat hevifaneiksi. Metallica lieneekin yksi soitetuimmista bändeistä radioaalloilla.

Black Album on viimeinen Metallica -levy, jonka olen ostanut. Tosin ostin kesällä 1996 Viron reissulta Loadin, joka ilmestyi noihin aikoihin. Bändi on tehnyt niin luokatonta sontaa varsinkin 2000-luvulla, ettei mielenkiintoni ole siihen riittänyt. Muutamia hyviä irtobiisejä löytyy, mutta esimerkiksi joku St. Anger -albumi on jotain sanoinkuvaamattoman kehnoa. Käsittämättömän suosittu Metallica kumminkin Suomessakin on, vaikka suurimmat hitit löytyvätkin yli 20 vuoden takaa, Black Albumilta.

Olen nähnyt bändin lavalla kaksi kertaa. Lokakuussa 1988 Helsingin Jäähallissa ...And Justice For All -kiertueella ja heinäkuussa 1999 Ruisrockissa Turussa. Bändin settilista esimerkiksi kesän 2007 Suomen keikalla Heslingin Olympiastadionilla oli niin hyvä, että hiukan harmitti, etten sinne lähtenyt. http://www.last.fm/event/150903+Metallica+at+Olympiastadion+on+15+July+2007

Suomessa on yllättävän vähän puhuttu siitä, että 1988 ilmestyneen helsinkiläisbändi Stonen kappale Get Stonedin riffi aivan Metallican Enter Sandmanilta. Vaikka Rockin klassikkolevyt -ohjelmassa riffin kerrottiin olevan Metallica -kitaristi Kirk hammetin käsialaa, jota rumpali Lars Ulrich oli hieman muuttanut, on se kuin yksi yhteen Get Stonedin kanssa.

Tämä selittyisi sillä, että Ulrich oli 1988 Suomessa promokiertueella ja käväisi Rockstop -ohjelman vieraana. Juontaja Heli Nevakare oli kutsunut studioon myös Stonen Janne Joutsenniemen ja Roope Latvalan. Pojat lahjoittivat Ulrichille debyyttilevynsä, jonka avauskappale Get Stoned on. Luultavasti riffi jäi rumpalin mieleen ja sitä hyödynnettiin pari vuotta myöhemmin todella menestyksekkäästi.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Metallica