Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.
Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.
Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.
Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.
Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.
Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.
Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.
Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.
Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.
Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.
Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.
Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.
Lemmy
