Lemmyn muisteluiltamat

Viime lauantaina Wanha Kupittaa-pubissa Turussa muisteltiin Motörheadin nokkamiestä Lemmy Kilmisteriä, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen päivälleen yhdeksän vuotta aiemmin. 

Legendaarinen rokki-ikoni poltti kynttilää molemmista päistä ja jäi elämään jälkipolville enemmänkin hahmona kuin musiikkinsa puolesta. Bändi ei myynyt miljoonittain levyjä, mutta kiersi maailmaa ahkerammin kuin moni muu. 

Taisi olla vuonna 2018 kun osallistuin viimeksi vastaavaan tapahtumaan. Silloin se järjestettiin Pub Männyssä Toivolankadulla. 

Varsinaista ohjelmaa ei ollut, vaan Motörhead soi tietokoneen kautta. Sen aikaa mitä baarissa istuskelin, sattui kaiuttimista kuulumaan yhtyeen tuoreempaa tuotantoa. Väittääkö joku tietävänsä montakin Inferno-, We Are Motörhead- tai Kiss Of Death-albumien kappaletta? En oikein usko. 

Kun Wanha Kupittaa mainosti kiinnostavaa ohjelmaa ja ajankohtakin sattui olemaan juuri sopiva, suuntasin lähitalossa asuvan kaverini Hessun kautta baariin. 

Hessun luona alkuehtoo taittui siemaillessa miestä väkevämpää ja musiikkivideoita katsellen. Ruudussa pyöri muun muassa Judas Priestiä, Sentencediä ja Offspringiä. 

Wanha Kupittaa on mukava pubi, jossa tulee käytyä turhan harvoin. Aikoinaan asioin siellä enemmänkin, mutta sijaintinsa puolesta se ei oikein osu reiteille. 

Illan elävästä musiikista vastasi Das Büüt Duo. Keikkasetti sekoitettiin yhteen Lemmy-aiheisen tietokilpailun kanssa. Aluksi ihmettelin systeemiä, jossa aina kysymyksen perään esitettiin biisi. Visailu ja keikka olisi voitu hoitaa erikseen. 

Kysymykset eivät olleet ihan helpoimmasta päästä. Niihin oli selvästi nähty vaivaa. Tätä kirjoittaessani huomasin, että osa oli bongattu täältä https://kaaoszine.fi/10-faktaa-motorheadista-joita-et-luultavasti-tiennyt/ Joukkoeemme sijoittui kisassa toiseksi. 

Oletin, että tietokilpailun jälkeen alkaisi varsinainen soitto, mutta kaverit rupesivatkin pistämään kamoja kasaan. Muuten mukava ilta, mutta toivottavasti seuraavalla kerralla tulee enemmän livebiisejä ja visailut hoidetaan erikseen. 

Levyhaaste Facebookissa

Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.

Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.

Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.

"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."

Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.

Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.

Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.

Motördead Street Bar 95:ssa

Perjantaina 23. syyskuuta oli aika suunnata kohti Turun Satakunnantiellä sijaitsevaa Street Bar 95:sta. Kapakan lauteille nimittäin asteli Motördead. Moisesta nimestä ja keikkamainoksesta tutusta logosta yksinkertaisempikin varmaan pystyi päättelemään, että orkesteri esittää legendaarisen englantilaisen hevibändin Motörheadin tuotantoa.

Yhtyeessä vaikuttavat Suomen kovimpiin rokkibändeihin kuuluvan The Grammersin laulaja Hannu Vainionpää, Peer Güntin rumpalina parhaiten tunnettu kitaristi Sakke Koivula sekä basisti Pekka Junnila ja rumpali Elias Koljonen. Junnilan muistan nähneeni joskus Dr Potionin riveissä, jossa hän varmaan vieläkin soittelee.

Koska lähtökohdat keikalle olivat näinkin kovat, ei tullut kysymykseenkään jatkaa enää hyvin sujunutta tipatonta syyskuuta. Niinpä soittelin kokoon kaveriporukan, joka innostui silminnähden tulevasta ehtoosta. Viron tuliaiset kumottiin pohjiksi ehkä liiankin vauhdilla ja olimme baarissa jo yhdeksän aikoihin. Keikka alkoi vasta pari tuntia myöhemmin.

Street Bariin valui tasaisena virtana porukkaa. Joukossa oli monta pitkänlinjan Motördead -diggaria kuten ZZ Topin basisti Dusty Hilliä muistuttava turkulainen Jussi Lenets.

Alan miehille ilta olikin varsinaista mannaa. Motördead oli valinnut settiinsä lähinnä klassisen Motörhead-kokoonpanon kappaleita, 70-luvun lopusta ja 80-luvun alusta tuttuja ralleja. Tuolloin tuo Lemmy Kilmisterin johtama bändi oli parhaimmillaan.

Keikka alkoi hieman yllättäen Motörheadin tunnetuimmalla kappaleella Ace Of Spades, jolloin bändi otti välittömästi löysät pois. Perusrallien joukossa oli vähemmän esillä olleita kappaleita kuten America, Shine ja Built For Speed, joista pelkkää plussaa.

Sakke Koivula osoittautui vallan päteväksi kitarististi. Koska hänet on totuttu näkemään yleensä rumpupatteriston takana, tuli tämä monille melkoisena yllätyksenä. Hannu Vainionpään laulu harvemmin muistuttaa Lemmyn matalaa kähinää, mutta noin kyvykkään vokalistin ollessa kyseessä olisi sekin varmasti toiminut.

Pirun kova ehtoo olikin. Bändille soisi lisäkeikkoja, koska tällainen ohjelmisto menisi varmasti läpi melkein missä tahansa.

Ace Of Spades/Stay Clean/Built For Speed/Iron Horse/Damage Case/One More Fucking Time/America/We Are The Road Crew/I Got Mine/Shine/Iron Fist/Metropolis/Killed By Death/Overkill/No Class/Motörhead

Scorpions Kaarinassa

Viime perjantaina Kaarinan Hovirinnan rannassa järjestetyn Rockin' Kaarina -festivaalin pääesiityjänä nähtiin Länsi-Saksassa vuonna 1965 perustettu Scorpions. Lämmittelybändejäkin oli peräti kolme, kotoinen Peer Günt, ruotsalainen Eclipse ja norjalainen Jorn.

Odotin tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Onhan Scorpions yksi suosikkibändeistäni. 80-luvun alussa alkanut fanitukseni ei ole vuosien saatossa pahemmin ruostunut, oikeastaan kausiluonteisesti vaan kohonnut silloin tällöin.

Scorpionsin piti lopettaa jo vuosikymmenen alussa, mutta kuinkas kävikään. Yhtye keikkailee ja levyttää yhä. Tällä kertaa mennään 50-vuotisjuhlakiertueen merkeissä. Monia asia tuntuu harmittavan raskaasti, vaikka vastaavia esimerkkejä on paljonkin. Esimerkiksi Kissin piti lopettaa jo vuonna 1996, mutta nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin orkesteri toimii yhä.

Kuten olettaa saattoikin, oli festarialueella tuttuja pilvin pimein. Scorpions vetoaa lähes kaikkiin 40-50-vuotiaisiin, jotka ovat eläneet teiniaikojaan 80-luvulla. Paikalla oli sakkia kauempaakin kuin Turun alueelta, joten mistään nurkkakuntaisesti tapahtumasta ei ollut kyse.

Turun Ortodoksisen kirkon pihalta lähtenyt bussi oli Hovirinnassa noin viiden aikaan päivällä, jolloin portitkin aukaistiin. Jonotellessa vanhempi järjestysmies kailotti kovaan ääneen, että "viinapullot ja kamerat pitää jättää pois, koska esiintyjät ovat niin vaatineet. Vain kännykkäkamerat ovat sallittuja."

Luonnollisesti minulla oli kamera mukana ja siihen eräs nuorempi virkaintoinen kaveri portilla takertui. "Sä voit jättää sen vaikka tohon nurmikolle ja ottaa sitten yöllä pois kun lähdet". Voi jumalauta mikä idea! Pyysin paikalle vanhemman herran, joka oli onneksi sen verran fiksumpi tapaus, että ohjasi minut portin taakse pakettiautoon. Se taisi olla jonkinlainen järjestysmiesten ohjauskeskus hienoine laitteineen ja valvontamonitoreineen. Sinne jäi kamera.

Stressasin asiaa niin kovasti, että siitä hyvästä piti vetäistä mahdollisimman nopeasti känni päälle. Se ei ollut suuri ongelma, koska vyön alla tuotu vodkapullo napsahti nopeasti auki. Sikakalliit juomahinnat eivät estäneet silti tiskillä ramppaamista, pitihän jotain laimeampaakin saada. Palvelupisteissä 0,4 litran Fosters-olut maksoi 7,50 euroa, jonka lisäksi piti pulittaa euron pantti. 0,33 litran Pepsi Maxista sai pulittaa 4 euroa sekä euron pantin.

Lämmittelybändeistä tutuin varmasti kaikille oli 80-luvulla suursuosion päivät kokenut Peer Günt. Years On The Road, I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star, Bartender, Backseat ja muut vanhat hitit saivat hyvän vastaanoton.

Ruotsalainen Eclipse olikin huomattavasti tuntemattomampi tapaus. Kaveripiireissäni vankkumatonta suosiota nauttiva ryhmä oli lavalla rankempi kuin levyllä ja hardrokkasi vallan mainiosti.

En omista kuin yhden Eclipsen levyn, enkä edes muista mikä sen nimi on. Kannessa on jokin Japanin lippua muistuttava kuva, mutta yhtään kappalettakaan ei tule mieleen. Täytyy varmaan kaivaa se joskus esille.

Norjan Taage Laihoksi kutsuttu Jörn Lande on mies monessa mukana. Varmaan kymmenessä yhtyeessä vaikuttanut tai vaikuttava mies soitti sentään jotain paljon tutumpaa kuin ruotsalaiset. Nimittäin keikan alkupuolella ilmoille kajahti Black Sabbathin The Mob Rules ja loppupuolella Dion Rainbow In The Dark. Molemmissa lauloi alunperin Jornin esikuva Ronnie James Dio, jolle äijä on tehnyt oikein tribuuttilevynkin.

Jorn sai lainabiiseillään kosiskeltua yleisön sen verran kuumaksi, että Scorpionsin tullessa lavalle meno jo vallan huumaava. Harvoin tulee innostuttua musiikista näin totaalisesti. Scorpions tempasi mukaansa ensitahdeistä lähtien.

"Hyvää iltaa Kaarina!", huusi laulaja Klaus Meine ja yleisö vastasi. Uudemmat kappaleet eivät luonnollisesti Scorpionsin kaltaisen dinosaurusbändin tuotannossa saaneet lainkaan yhtä hyvää vastaanottoa kuin esimerkiksi vanhat klassikot The Zoo, Make It Real, Dynamite, Blackout tai Big City Nights. Hempeämmät Send Me An Angel ja kylmän sodan päättymisen tunnuskappaleeksi noussut Wind Of Change olivat monille illan kohokohtia.

Scorpionsin aikana yleisön joukossa näkyi mitä erikoisempia tuttuja, joihin en osannut ollenkaan varautua. Eräs heistä oli Elmu ry:n bussikuski Masa, joka en ollut tavannut vuosikausiin. Olin hänen ohjastamansa auton kyydissä seitsemän reissua Etelä-Ruotsin Sweden Rock Festivalissa. Mukava tavata pitkästä aikaa.

Scorpionsin tilapäinen rumpali, entinen Motörhead-mies Mikkey Dee osoittaui niin sopivaksi bändiin, ettei katkaisuhoidossa olevaa James Kottakia tullut yhtään ikävä. Minun puolestani Dee saisi jäädäkin bändiin.

Kamerani oli onneksi yhä samassa paikassa jonne sen jouduin alkuehtoosta jättämään. Hylly oli muutenkin täyttynyt erilaisesta optiikasta. Blogijutun kuvat otti ystäväni Mika Penttinen.
 

Lemmy Kilmister 1945-2015

Jouluaattona 70 vuotta täyttänyt brittiläisen rockyhtye Motörheadin perustaja ja laulaja-basisti Ian Fraser ”Lemmy” Kilmister kuoli joulukuun lopulla. Hän sai vain paria päivää aikaisemmin tietää sairastavansa syöpää. Lemmy kuukahti kotisohvallaan Los Angelesissa videopeliä pelatessaan. 

Suurimpiin sankareihini kuulunut Lemmy saapui elämääni 80-luvun alussa. Motörhead oli ensimmäinen hevibändi, josta kunnolla inostuin. 1982 ilmestynyt Iron Fist ja vuotta aiemmin tullut live-lp No Sleep 'till Hammersmith tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Samoihin aikoihin hankin On Parole- ja Beer Drinkers -levyt, jotka sisälsivät bändin alkuaikojen materiaalia, jotka julkaistiin vanhojen levy-yhtiöiden toimesta 80-luvun puolella yhtyeen alettua menestymään. 

Näin Motörheadin lavalla kymmenisen kertaa. Ensimmäisen kerran tosin vasta juhannuksena 1999 Kauhajoen Nummirockissa, jossa pääsin samaan kuvaan Lemmyn kanssa. Sittemmin bändi tuli todistettua livenä muun muassa Turun Ruisrockissa, Sweden Rock Festivalissa Etelä-Ruotsissa ja Ankkarockissa Vantaan Korsossa. Erikoisin paikka lienee Luulajan jäähalli Pohjois-Ruotsissa. 

Motörhead soitti Suomessa vuosien varrella kolmisenkymmentä keikkaa, joista ensimmäinen oli Punkaharjun Punkarockissa 1979. Viimeisen kerran orkesteri esiintyi maassamme viime itsenäisyyspäivänä, kuudes joulukuuta 2015. Helsingin Hartwall Arenalla oli peräti 8000 ihmistä, mikä oli ennätys yhtyeen Suomen vierailujen saralla. Syy moiseen oli Lemmyn lähivuosina reistaillut kunto, joka sai kaikenmaailman profeetat liikkeelle. "Tämä on varmasti viimeinen kerta kun bändin voi nähdä". 

Niin se sitten olikin. Helsingin jälkeen yhtye esiintyi enää Hampurissa sa 9. joulukuuta ja Berliinissä 11. joulukuuta 2015.

Lemmyn sairastelu vaivasikin Motörheadin keikkailua paljon ennen hänen poismenoaan. Konsertteja peruttiin tuon tuosta tai keskeytettiin muutaman kappaleen jälkeen. Miehen olemus oli loppuaikoina varsin hauras ja hän joutui käyttämään tukenaan kävelykeppiä. 

Lemmy eli täyden elämän. Olisi ollut vaikea kuvitella miestä vanhainkodissa kiikkustuolissa. Oli omalla karulla tavallaan vapauttavaa, että hänen loppunsa oli näin nopea. Voisi sanoa, että mies kuoli saappaat jalassa. Ei onneksi kuitenkaan lavalle kesken keikkaa, kuten moni ehti jo vuosia pelätä. 

Lemmyn poismeno uutisoitiin laajalti Suomessa. Jopa YLEn pääuutislähetys ja MTV3:n Seitsemän uutiset kertoivat asiasta. Seuraavana päivänä hän oli toisen iltapäivälehden kannessa ja jopa Turun Sanomissa oli iso artikkeli. 

Yhtäkkiä tuntui, että vähän joka toinen suomalainen oli tehnyt Lemmyn kanssa tuttavuutta. Niinkin yllättävä nimi kuin poplaulaja Jenni Vartiainen tuli esille kertomalla, että "Annoin Lemmylle vapaat kädet". Seksipuuhien sijasta asia tosin koski Jack Daniels -viskistä ja cokiksesta koostunutta drinkkiä, jonka Lemmy oli hänelle tehnyt, kun Jenni oli Michael Monroen siivellä päässyt Motörheadin takahuoneeseen.

Lemmyn hautajaiset näytettiin suorana Youtubessa. Lähetys tuli Suomen aikaa keskellä yötä, enkä jaksanut seurata sitä. 

Ehkä Lemmyn kuoleman jälkeinen suurin yllätys oli kuitekin Valion maitomainos, jossa hän esiintyi. Materiaali oli kuvattu viime joulukuussa 2015 bändin Suomen vierailun yhteydessä. Yhtiö muutti suunnitelmiaan tähden kuolema johdosta, eikä mainosta vastoin alkuperäistä ajatusta käytetäkään mainostustarkoitukseen. 

Tätä kirjoittaessani televisiosta alkoi Arto Nybergin ohjelma. Kuinka ollakaan, oli mäkihyppääjä Toni Niemisen jälkeen aiheena Lemmyn tähdittämä maitomainos!

Motörhead levytti 1975 alkaneen uransa aikana lukuisia heviklassikoita, joista tässä muutama. 

Motörheadin uutuuslevy Bad Magic

Vuonna 1975 perustettu brittiläinen hevibändi Motörhead julkaisi hiljattain 23. virallisen studiolevynsä Bad Magic.

Yhtye on jo pitkään käynyt puoliteholla, koska basistilaulaja Lemmy Kilmister kärsii terveysongelmista. Keikkailu ei oikein tahdo sujua. Konsertteja on jouduttu tuon tuosta keskeyttämään muutaman kappalee jälkeen, kun Lemmy on alkanut voimaan pahoin. Joulukuussa 70-vuotta täyttävä rokki-ikoni ei halua luovuttaa, vaikka kuluttajalle jatkuvat keskeytykset ja epävarmuus ovat varmasti piinaavia.

Olen nähnyt Motörheadin livenä kymmenisen kertaa. Homma on aina toiminut moitteettomasti. Bändin pitäisi esiintyä 6. joulukuuta Helsingissä yhdessä toisen brittiveteraaniorkesterin Saxonin kanssa. En kumminkaan löisi vetoa asian puolesta. Vaikka pitkänlinjan Motörhead-fani olenkin, ovat viimeaikaiset tapahtumat vieneet sen verran uskoa bändin jatkuvuudesta, että parempi vaan olla realisti.

Mikäli Lemmy kuolisi kesken konsertin, olisi se kai ennenkuulutatonta koko musiikkihistoriassa. Popedan kitaristi Arwo Mikkonen kuoli soundcheckissä, mutta Lemmyn elämäntyylille komeampaa olisi potkaista tyhjää vaikka kesken Overkill -kappaleen. Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin.

En tarttunut järin toiveikkain mielin Bad Magic -levyyn, jonka löysin käyttämättömänä kirpputorilta yhdeksällä eurolla. Tuohon hintaan se oli pakkohankinta.

Yhtyeen 2000-luvun levyt ovat olleet kovin tasapaksuja, eikä uutuuskiekko tuo siihen minkäänlaista muutosta. Päinvastoin; lätty kuulostaa vielä tylsemmältä kuin muutama edeltäjänsä.

Kun levy alkaa Lemmy kähisee "Victory or die!". Paljon muuta Bad Magicista ei sitten mieleen jääkään. Kakkoskappale Thunder & Lightning muistuttaa vanhasta kunnon meiningistä, mutta muuten on kovin tylsää junttaamista kautta linjan.

Viimeisenä kuultava Rolling Stones -coveri Sympahty For The Devil sen sijaan toimii hienosti, vaikka jossain sitäkin ihmeteltiin miten moinen klassikko muka taipuu Motörheadin käsittelyssä.

Kaukana ovat ajat, jolloin odotin vesi kielellä uuden Motörhead -levyn ilmestymistä. Sellainen hetki oli esimerkiksi kesällä 1983, kun Another Perfect Day teki tuloaan. Siinä vasta hieno albumi.

Horse Face Dogin kakkoslevy Sole Survivor

Kun taannoin panin postitse saapuneen cd-levyn autossani pyörimään, olin parin sekunnin ajan äimän käkenä. Oliko se Vivian Campbell, joka ryhtyi sahaamaan Stand Up And Shoutin alkuriffiä? Ei sentään. Pian kappale muuttui, eikä levy suinkaan ollut Dion Holy Diver, vaan Horse Face Dogin uutuusalbumi Sole Survivor.

Horse Face Dog on torniolainen rokkibändi, jonka taustalta löytyy sellaisia yhtyeitä kuin Lambs, Howl, Frostbite ja Free Ride. HFD on musiikillisesti jonkinmoinen sekoitus ainakin Lambsista ja Free Ridesta, joiden nykytoimivuudesta en ole tietoinen.

Olen kuunnellut Sole Survivorin nyt lähemmäs kymmenen kertaa. Levyn vahvuutena pitäisin tanakaa soitantaa ja Lindholmin alati kehittyvää laulua, joka alkaa saada hyvinkin miesmäisiä otteita. Mikään kiljukaula hän ei toki ole aikaisemminkaan ollut, mutta nykyään tuntuu kurkusta löytyvän sopivasti raspia.

Horse Face Dog tuo mieleeni sellaisia yhtyeitä kuin Peer Günt, Motörhead, Dr Feelgood, Backsliders ja Rose Tattoo. Yksikään noista tuskin menee paljon päin honkia, sillä ainakin basisti T.Rebel oli ennen muinoin kova diggailemaan kyseisiä bändejä. Ja on varmasti vieläkin.

Biisimateriaali on tasavahvaa, mutta levy on turhan pitkä kestoltaan. Jos muutama biisi olisi jätetty pois, niin johan lähtisi kuin tykin suusta. Levyn 13 raitaa on ehkä turhan paljon tämänkaltaista jyystöä yhteen putkeen.

Levyn parhaimmistoa mielestäni ovat kolmosraita Killing Business ja Motörheadin mieleen tuova Two Step Plan. Yhteenmiksattu Destroyer / Let It Rain on sekin varsin jykevä kappale. Sen soidessa tänään alkoi sataa ajellessani Turusta Kustaviin. Merkillinen yhteensattuma.

Horse Face Dog - rokkijunttausta Torniosta

Horse Face Dog on tuorehko rokkibändi Torniosta. Trion jäsenet ovat kokeneita konkareita, tuttuja muun muassa bändeistä kuten Lambs, Howl, Frostbite ja Free Ride.

Tutustuin bändin basistiin Tony Rebeliin 90-luvun lopulla. Hän pyöritti Tornion keskustassa levykaupaa nimeltä Rebel Music. Opiskelin tuolloin kaupungissa viestintää. Olin kuulemma kautta aikojen ensimmäinen asiakas, joka pyysi tuolia avuksi levyjen salaamista varten. Palli kun helpotti kummasti kykkimistä vinyylilevylaatikoiden parissa! Kaupassa tuli pyörittyä sen verran usein, että hiljalleen ystävystyimme.

Rebel Music oli rockin erikoisliike. Metallin eri genret, southern rock ja punk olivat hyvin edustettuina, mutta Smurffeja tai Madonnaa et kaupasta löytänyt. Siitä pisteet. Tony teki kauppaa rakkaudesta musiikkiin, eikä kahisevan kuvat silmissään.

Nyttemmin Rebel Music on menneen talven lumia ja tilalla on ollut viitisen vuotta Tornion Musiikki. Siellä myydään pääasiassa soitinvehkeitä.

Syksyllä 1998 teimme Tornion paikallistelevisiolle opiskelutyönä Meän väylä -nimistä ohjelmaa. Tiimit jakautuivat työstämään eri aiheisia inserttejä lähetyksiin. Olin mukana porukassa, joka teki ohjelmia paikallisesta musiikkielämästä.

Taisi olla peräti ensimmäinen jakso työn alla, kun menimme Lambsin treenikämpälle bändiä kuvaamaan. Kuulin orkesteria ensimmäisen kerran edellisenä keväänä, jolloin opiskelukaverini Toni Buckman soitti bändin debyyttidemolevyä kotistereoissaan. Kolahti välittömästi.

Lambsissa lauloi ja kitaroi Antti Lindholm, joka tekee samaa hommaa nyt Horse Face Dogissa. Levyn sanoitukset näyttää tehneen Tuomo Lindholm, joka puolestaan oli Lambsin basisti. Ja jotteivat Lindholmit vaan loppuisi kesken, rumpalina bändissä toimii Timo Lindholm.

Tony Rebel lähetti minulle yhtyeen debyytti-cd:n pari viikkoa sitten. Muutaman kerran sen kuunneltuani käväisee mielessä bändit kuten Peer Günt, Motörhead ja Dr Feelgood. Joissain rauhallisemmissa kohdissa HFD kuulostaa jopa Dire Straitsilta. Yhtyeen jäsenet tuskin moisesta mielleyhtymästä pitävät, mutta otan riskin.

Alun rankan runttauksen jälkeen neljäs biisi Won't Make It Back Home pysähdyttää. Sen kaltaisia kappaleita voisi olla mukana enemmänkin. Nyt paahdetaan hieman liikaa nopealla temmolla. Biisejä on välillä vähän vaikea erottaa toisistaan.

Horse Face Dogin musiikki ei kauheasti poikkea heppujen aikaisemmista orkestereista. Southern rock -vaikutteet ovat tosin nyt vähemmällä. Antti Lindholmin ääni on kehittynyt vuosien saatossa varmemmaksi ja möreämmäksi. Sopii kyllä.

https://www.facebook.com/horsefacedog

Joel McIverin Motörhead-kirja

Hevibändeistä kirjoja tehnyt Joel McIver on vuonna 1971 syntynyt brittitoimittaja. Hänen käsialaansa ovat muun muassa kirjat Sabbath Bloody Sabbath ja Justice For All: The Truth About Metallica.

Sen verran mitä olen McIverin kirjoja lukenut, olen niistä myös pitänyt. Suomentajat ovat tehneet hyvää työtä, vaikka monesti elämänkertakäännöksiä on tuskaisaa lukea kömpelön kieliasunsa takia. McIverin tapaa analysoida bändien levyiltä jokainen kappale erikseen on myös arvosteltu. Minua se ei haittaa pätkääkään, päinvastoin on vallan mielenkiintoista lukea mitä mieltä kirjailija on kustakin biisistä.

Liken kustantamassa tänä vuonna ilmestyneessä Motörhead-kirjassa ei kappaleita kerrata noin tarkkaan. Syynä on varmaan se, että bändillä on varsin laaja tuotanto, eikä sen biisit ole vastaavia klassikoita kuin vaikkapa Black Sabbathin. Harva musiikista kiinnostunut tuskin osaa nimetä ainuttakaan biisiä Motörheadin March Ör Die- tai Snake Bite Love -levyiltä. Yhtyeen alkupään kiekot sen sijaan sisälsivät monia myöhemmin klassikoiksi kohonneita ralleja.

Motörhead. Phil Campell, Lemmy Kilmister, Mikkey Dee.

Allekirjoittaneelle Motörhead on yksi vanhimmista hevibändeistä, joita poikasena innostuin kuuntelemaan. Ensimmäiset Motörhead-levyni hankin vuonna 1982. Iron Fist ja klassikkoksi muodostunut live-lp No Sleep 'til Hammersmith ovat yhä hyllyssä hyvässä tallessa. Jälkimmäisen kannessa on nykyään Lemmyn nimikirjoitus. Sain sen Oulun jäähallissa marraskuussa 1999 Monsters Of The Millennium -kiertueen aikana, jolloin yhtye rundasi Dion ja Manowarin kanssa pitkin poikin.

Motörheadin taival on minulle ennestään aika tuttu. Sen verran aktiivisesti olen combon touhuja seurannut. 90-luvulla tosin oli siinä suhteessa hiukan rauhallisempaa aikaa, kun bändin uutuuslevyt eivät juurikaan hetkauttaneet. Tosin silloin hevistä ei muutenkaan pahemmin kirjoiteltu missään. Ei ollut vielä internettiä tai lukuisia radiokanavia kuten nykyään.

Tuolloin ilmestyneet Motörhead-levyt Bastards, Sacrifice, Overnight Sensation ja Snake Bite Love puuttuvat yhä levyhyllystäni. Eipä ole ollut mitään kiirettä niitä hankkia, mutta samapa tuo jos ne joku päivä ostan pois kuljeksimasta. Hyviä kappaleita noillakin levyillä on, mutta olen jotenkin siinä käsityksessä, että junnausaspekti on vaarallisen korkea.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että Motörhead teki parhaat levynsä 70- ja 80-lukujen taitteessa. Yhtyeen pääjehu Lemmy Kilmister ei tätä haluasi millään myöntää. McIverin kirjassakin palataan yhä uudelleen alkuaikojen klassikkoalbumeihin ja legendaariseen Kilmister-Clarke-Taylor -kokoonpanoon. Kolmikko myös näytti niin rankalta, että harvoin nykyäänkään törmää tuonkaltaiseen orkesteriin.

Klassinen Motörhead-kokoonpano Kilmister-Taylor-Clarke.

Motörheadin ensimmäisistä levyistä Overkill (-79) on aivan ehdoton tapaus, samoin Ace Of Spades (-80) ja jo mainittu live No Sleep 'til Hammersmith (-81). Kolmas lp Bomber on yllättävän heikkotasoinen verrattuna samana vuonna ilmestyneeseen Overkilliin. Myöhemmistä levyistä esimerkiksi 1991 ilmestynyt 1916 on valioluokkaa.

Pari pikku virhettä McIverin tekstissä huomasin, mutta muuten mies kertoo Motörheadin tarinan sujuvasti. Ennen vuotta 1977 (jolloin bändin debyytti-lp ilmestyi) olleet tapahtumat löytyvät myös Lemmyn White Line Fever -kirjasta, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten. Tässä tosin paremmin.

Kirjan loppupuolella on vähän liikaa Lemmyn mietteitä nykypäivän elämänmenosta. Mies tuntuukin olevan varsinainen filosofi, jolta löytyy mielipide joka asiaan. Häntä kuitenkaan tuskin otetaan vakavasti ennen kuin viikatemies tulee ja korjaa pois. Siihen ei välttämättä mene enää kovin kauan. Jouluaattona 67 vuotta täyttävä Lemmy elää yhä samaa rock'n'roll-elämää, jota viimeiset 40-50 vuottakin. Viinalla, huumeilla ja naisilla on siinä suuri rooli.

Lemmy

Jailbreakin heviklassikot

Turkulainen Jailbreak soittaa heavy- ja hard rock -klassikoita 1970, -80 ja 90-luvuilta. Bändillä on riittänyt mukavasti keikkaa sekä Turun ympäristössä että hiukan kauempanakin.

Näin orkesterin ensimmäisen kerran varsinaisen leipäpuunsa eli hevicovereitten kimpussa vasta viime lauantaina. Yleensä aina on ollut joku este keikalle pääsylle. Nyt se onnistui vaivattomasti Virkkusen Sarin 40-vuotissyntymäpäivillä Rientävän urheilutalossa Turussa.

Bändi tuli tosin jo kerran aikaisemminkin koettua Turun Klubilla helmikuussa 2011, jolloin se soitti setillisen Thin Lizzyn tuotantoa. Oululaisen Ghost Machinery oli tuolloin pääesiintyjänä. Tuotakin ohjelmistoa kannattaisi ehkä kierrättää useammin - kiinnostusta varmasti löytyisi.

Jailbreak Thin Lizzy -setin kimpussa Turun Klubilla 12.2.2011.


Jailbreakin miehistö on monessa liemessä keitetty. Osa kavereista on soitellut yhdessä jo 80-luvun puolivälin tienoilla Poltergeist- ja Law -nimisissä orkestereissa. Taustalta löytyy myös niin tanssi-, proge- kuin thrashmetallibändejä.

Tuttujen ja turvallisten, osin jopa  puhkisoittettujen biisistandardien joukossa oli pari yllättävää valintaa. Ainakaan Soundgarden -laulaja Chris Cornellin esittämää ja James Bond -elokuvasta tuttua You Know My Namea en osannut odottaa. Samoin Billy Idolin Rebel Yell ei sekään äkkiseltään kuulostanut sopivan joukkoon, mutta keikalla molemmat sulautuivat hienosti settiin.

Alan harrastajille moinen setti on hiukan kaksipiippuinen hommeli. Kun on kuullut samoja biisejä vuosikymmeniä, satojakin kertoja, kaipaisi enemmän mielikuvitusta kappalevalintoihin. Toisaalta sitten taas syntymäpäivien tapaisissa tilaisuuksissa kyseiset biisit uppoavat yleisöön kuin veitsi voihin.

Lähes sataprosenttisella varmuudella uskallan sanoa, ettei juhlayleisössä ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, jolle kappaleet ovat yhtä tuttuja kuin allekirjoittaneelle, joten yleisesti ottaen linja kappalevalinnoissa oli varmasti oikea.

Jailbreakin hemmot lämmittelevät ennen keikkaa.


Rientävän salissa on järjetön kaiku. Pelkästään puheensorinasta tekisi mieli pistää tulpat korviin. Kaltaiselleni tinnituksesta ja ääniyliherkkyydestä kärsivälle henkilölle paikka on kiusallinen. Vaatii useamman drinkin, että pystyy olemaan suhteellisen normaalisti. Sarin syntymäpäivillä se kyllä onnistui helposti, koska juomapuoli pelasi todella esimerkillisesti.

Jailbreakin keikka oli täysiverinen rockshow. Bändin panostus iltaan oli kaikinpuolin kunnossa valoja myöten. Yhtye soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat hyvät. Salin kehno akustiikka ei haitannut menoa ainakaan minun korviini lainkaan. Ilmeisesti miksaaja-Samuli sai säädettyä hanikat kohdilleen.

Lavalla, tai tarkemmin lattialla, oli kerrankin tilaa liikkua toisin kuin baarikeikoilla, jolloin esiintymistilaan mahtuu yleensä vain pelkät rummut. Laulaja Michael Henneken on hyvä esiintyjä ja sopii hienosti bändin keulille.

Täytyy yrittää päästä Jailbreakin keikoille vähän useamminkin!