Sleepy Sleepers Logomossa

Sleepy Sleepers, tuttavallisemmin Sliipparit, on Lahdessa vuonna 1974 perustettu huumorirockbändi, joka oli aktiivinen 1970- ja 80-luvulla. Sittemmin orkesterista kehkeytyi Leningrad Cowboys, joka pääsi jopa Amerikkaan asti näyttäytymään.

Lauantaina 2. marraskuuta Sleepy Sleepers esiintyi Turun Logomossa täydelle salille. Hankalasti nimetty tapahtuma kuului Dia De Los Muertos X Halloween: Sleepy Sleepers 50v. juhlakokoonpano - Cuban All Star Band - Tiembo Habana + Latino DJ's. Moinen nimihirviö ei taipunut ainakaan minun suuhuni tai jäänyt mieleen muuten kuin Sleepy Sleepersin osalta. 

Vaikka ilmassa haisi rahastuksenmaku, kannoin minäkin pennoseni lippupisteeseen. Syynä lähinnä se, että olin kova Sliippari-diggari 80-luvun alussa. Vuosikymmenen puolivälissä näin yhtyeen muutaman kerran keikallakin. Sama toistui juhannuksena 1998 Nummirockissa sekä vielä kertaalleen vuoden 2003 Ruisrockissa. Läpi vuosien osa herroista esiintyi Leningrad Cowboysissa Sliipparien ollessa telakalla. 

Koska odotukseni eivät olleet illan pääesiintyjän suhteen kovin korkealla, lampsin sisälle massiiviseen Logomoon kevein mielin. Heti aulassa vastaan tuli tuttuja, joita en ollut vuosiin nähnyt. Olikin ennalta-arvattavaa, että juuri heidät saattaisi tuolla tavata. Moni tuttava jäi varmasti bongaamattakin, sillä pimeässä salissa ei nähnyt paria metriä edemmäs. 

Keski-iältään 55-60-vuotiaan yleisön joukossa vilahti jokunen nainenkin. Muuten ilta oli harmaantuvien ja ylipainoisten miesten juhlaa. 

Logomossa Sliipparien kokoonpanoon kuuluivat jo yhtyeen ensimmäisellä albumilla 70-luvun puolivälissä vaikuttaneet Sakke Järvenpää (laulu, näennäiskitara) ja Mato Valtonen (laulu). Kolmas vanhempaa osastoa edustanut herra oli Saku Kuosmanen (laulu, kitara). Hän liittyi bändiin vuonna 1983. Muut soittajat jäivät näyttelijänä paremmin tunnettua Tume Uusitaloa (kitara, laulu) lukuun ottamatta vieraiksi. 

Illan kappalevalikoima oli kattavampi kuin kuvittelin. 70-luvu oli edustettuna yllättävän laajasti. Tärisin mä täysin, Mr. Dampax, Kuka mitä häh?, Liuskis löyskis lepakko, Rapula pluusi, Syö lanttuva, Pihi poika ja muut tutut renkutukset kuultiin toimivina versioina. 80-luvun hitit kuten Järkee vai ei, Pölkyllä päähän ja On se niin väärin jäivät auttamatta vanhojen killerien jalkoihin.

Konsertin loppupuolella lavalle asteli Aino Laakso, joka toimitti hienosti bändin muinaisen naislaulajan Tiina Tiikerin tehtävää. Punk-yhtye Aino & Hajonneista löydetyn mimmin esittämät Hevi tulee hevi tappaa ja Tuu tuu juntti olivat melkeinpä illan parasta antia.  

Eräs kaverini arvosteli Sliipparien välispiikkejä. "Ei oikein naurattanut yhtään", hän kommentoi. Eipä oikeastaan minuakaan, mutta kovin korkeatasoista huumoria en odottanutkaan kuulevani. 

Toisenlaiset jutut oli Kalannin Urheilutalolla vuonna 1985, jolloin eräs Saku Kuosmasen välihöpinä kuului: "Mitä eroa on juutalaisella ja joulupukilla? Eh, ne menevät eri suuntaan savupiipusta!". 

Kuvat: Mika Penttinen

Musiikkihaaste (taas vaihteeksi)

Facebookissa levisi hiljattain musiikkiaiheinen haaste. Taas vaihteeksi. Viimeksi osallistuin sellaiseen noin kaksi vuotta sitten. Mutta mikä ettei taas, mukava näitä on muistella.

Aiheena oli nyt "Levyt, jotka ovat ratkaisevasti vaikuttaneet musiikkimakuusi". En sanatarkkaan muista mikä se viimeksi mahtoi olla, mutta sinnepäin sekin. Koitin vältellä samoja albumeja, joten esimerkiksi Sleepy Sleepersin Metsäratio, Hanoi Rocksin Bangkok Shocks Saigon Shakes tai Eppu Normaalin Akun tehdas eivät tässä joukossa ole.

Levyt ajoittuvat aivan 80-luvun alkuun, tarkemmin vuosiin 1981-82. Poikasena luukutin näitä niin sanotusti ihan simona. Musiikkimaku ei ole noista vuosista pahemmin muuttunut, toki sentään laajentunut.

Mielestäni nämä kymmenen levyä ovat tänä päivänäkin täysin relevantteja. Eikä ole kauaa kun autossa soi Eppujen Elävänä Euroopassa -cd:tä ja kotona pyöri Popedan Hullut koirat -älppäri!

Levyhaaste Facebookissa

Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.

Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.

Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.

"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."

Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.

Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.

Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.

Radiokanavasurffailua

Kuuntelen radiota lähinnä autoillessa. Sopivan kanavan löytäminen vaan osoittautuu ainakin hieman pitemmällä matkalla melkein mahdottomaksi tehtäväksi.

Kanavasurffailu vie leijonan osan ajasta, jotta pystyy ajelemaan ilman hermojen menetystä. Radiosta nimittäin tulee joko niin huonoa musiikkia, ettei sitä pysty kuuntelemaan tai sitten juontaja on niin ärsyttävä, ettei hänen löpinöitään kestä.

Kanavista Radio City on yleensä takuuvarmin. Heavya ja hard rockia soittava City on muuten vallan mainio, mutta mielikuvituksen puute vaivaa sitä välillä pahasti. Jos AC/DC:ltä ja Guns N' Rosesilta soi jatkuvasti samat kappaleet, en näe moisessa menettelyssä järjen hiventäkään. Kun Highway To Hell raikaa sadatta kertaa, on kysymyksessä jo kuuntelijan aliarviointi. AC/DC:llä olisi valittavana kymmeniä muitakin hienoja kappaleita kuten Sink The Pink, Guns For Hire tai vaikka Inject The Venom.

Radio Rockiin en mielelläni koske. Siellä kun saattaa parhaillaan höpöttää ärsyttävä machopullistelija Jone Nikula, jonka pelkkä omahyväinen äänikin saa oksennusrefleksin päälle, juttujen sisällöstä puhumattakaan. Lisäksi kanava soittaa paljon nykymetallia, jollaista en voi sietää. Joku Five Finger Death Punch tai In Flames ovat aivan järkyttävää paskaa.

Aikoinaan olin Radio Suomi Popin vannoutunut ystävä. Kanavan tarjonta oli suorastaan loistavaa. Hienoja biisejä tuli peräkanaa. Leevi And The Leavings, Sleepy Sleepers, Sig, Popeda ja Dingo soivat sulassa sovussa. Nykyään ne on korvattu suomiräppäreillä kuten Elastinen, Cheek ja Karri Koira. Aivan kauheaa suolikuonaa koko sakki. Kanava vaihtuu välittömästi.

Radio Nostalgia soittaa menneiden vuosikymmenten kappaleita. Sitä olen viime aikoina luukuttanut enemmänkin.

Tänä aamuna töihin lähtiessäni Nostalgian juontaja selitti, että heidän remonttireiskansa oli toivonut lisää Hurriganesia. Olin aivan saletti, että kohta tulee joko Get On, My Only One tai I Will Stay, jotka luullakseni ovat Ganesin eniten soitetut kappaleet radiossa. Mutta ei, juontajapa olikin omaperäinen veikko ja heitti tiskiin mainiolta Hanger -levyltä (-78) löytyvän Deadlinen. Se oli hieno teko! Latasin potikat kaakkoon, eikä vituttanut enää lainkaan mennä töihin. Näinkin pieneltä tuntuvalla teolla kuin kappalevalinnalla voidaan pelastaa jonkun päivä. Tai ainakin aamu.

Töistä palatessani Nostaligialta tuli Moody Bluesin For My Lady. Hieno laulu, jonka Dingosta tuttu Neumann teki suomeksi vuonna 1986 nimellä Naiselleni.

Neutraalein kanavista makuuni on varmaankin Radio Nova. Se kuuluu jopa Turusta Kustaviin saakka, mikä on pisin reitti jota yleensä ajelen. Radio City alkaa säristä viimeistään Taivassaloon päästessä, yleensä jo Vehmassalmen sillan kohdalla. Silloin Nova tulee ja pelastaa loppumatkan.

Rokkidiggari

YLE Teema esitti äskettäin kotimaisen musiikkielokuvan Rokkidiggari. Heppoisan juonen päälle kyhätyn elokuvan on ohjannut Jouko Lehmuskallio. Kovasti Matti Pellonpään näköinen pääosanesittäjä Kaiffari Mannerheimo ravaa ympäri Helsinkiä ja lähiseudun tanssilavoja mennen aina sinne, mistä kuuluu rokkia. Hörhön perässä juoksee kolme valkotakkista hoitajaa, mutta mies onnistuu aina livahtamaan heiltä karkuun. Siinä juoni pähkinänkuoressa. Kesällä 1981 kuvatun leffan musiikkipuolesta vastaavat Pave Maijasen johtama Mistakes, Hurriganes, Sleepy Sleepers, Ronski Gang, Eini & Boogie, Kojo, Piirpauke, Boppin' Pete Trio ja Falcons.

Rokkidiggari on hyvä ajankuva 80-luvun alun Suomesta. Se on kuitenkin aika tavalla erilainen elokuva kuin samana kesänä kuvattu Saimaa-ilmiö, jossa Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam seilaavat pitkin Saimaata ja välillä keikkailevatkin minkä viinanjuonniltaan ehtivät.

Rokkidiggarissa ei juoda viinaa. Mutta humalassa lavalla on takuulla ainakin Sleepy Sleepers, joka vastaa elokuvan parhaammasta annista yhdessä Ronski Gangin kanssa. Sleepyiltä oli tuolloin juuri ilmestynyt Levyraati -lp, jonka kappaleita elokuvassa kuullaan. Sleepy-pätkät on taltioitu kahdessa eri paikassa. Lopputekstien aikana soiva Kaljaa kioskeihin saa yleisönlaulatuksineen leffan tuntumaan paremmalta kuin se onkaan.

Lohjalaisen Ronski Gangin livemeininki on todella kovaa Rokkidiggarin kolmen kappaleen perusteella. Harmi kun en nähnyt bändiä ikinä livenä. Lähivuosina yhtye on heittänyt joitain pienimuotoisia comeback-keikkojakin, mutta ainakin 1981 orkesteri näytti olevan todella vetreä.

Ronskin jengi pesee Hurriganesin mennen tullen, vaikka Ganeskin saa sentään jonkunlaista potkua livetouhuunsa. Albert Järvinen Hurriganes-kitaristina on monille heti Jumalasta seuraava, mutta itse olen myös Ile Kallio -fani. Järvinen ei tässä elokuvassakaan muista miten Ain't What You Do'n riffi menee, vaan soittaa sen vähän sinne päin. Tällaiseen samaan huolimattomuuteen ja sovitusten vääristelyyn Ganes syyllistyi jostain syystä alusta lähtien. Päätellen vaan joulukuussa 1974 taltioidusta Tavastian keikasta, joka on tullut televisiosta uusintoina lähes kyllästymiseen asti.

Mistakes ei ihme kyllä soita suurinta hittiään Pidä huolta. Pave Maijasen minivogue on nyttemmin hölmöä katseltavaa. Mies tuskin on itsekään siitä ylpeä. Tai ei voi olla.

Kojon kitaristina näyttää olevan 80-luvun tuottajalegenda T.T. Oksala. 1978 ensimmäisen soololevynsä tehnyt karjalaispoika on vielä kolmea vuotta myöhemminkin aika kiltin näköinen siloposki. Oksala kuoli viime vuoden lopulla huonojen elämäntapojen seurauksena. RIP.

Eini & Boogie ei ole varsinaisesti rokkia, mutta mukavaa ja menevää discopoppia. Eini ei näytä juuri vanhentuneen 30 vuodessa.

Tuolloin hyvin suosittua rockabillyä on tietenkin tarjolla peräti kahden orkesterin voimin. Aikka Hakalan alias Teddy Guitarin johtama Falcons ja Boppin Pete Trio, joista jälkimmäinen on minulle joukon vierain bändi.

Rokkidiggari oli hauska katsella pitkästä aikaa uudestaan. Nyt siitä huomasi paljon sellaista, mikä aikoinaan meni ohi niin että humahti. Kuten vaikka T.T. Oksala Kojon yhtyeessä.

Lehmuskallion kanssa Rokkidiggarin tuotti Jukka Kuoppamäen veli Mikko Kuoppamäki. Tapasin miehen keväällä 2000. Olin tuolloin Helsingissä työharjoittelussa kameramiehenä MTV3:n nuorille suunnatussa musiikkiohjelma Jyrkissä. Kuoppamäki tuli kyselemään Rokkidiggari -elokuvasta jotain ja kertoi omistavansa oikeudet siihen. En muista halusiko hän, että siitä esitetään pätkiä Jyrkissä vai mistä oli kyse. Mies vaikutti olevan melko sekavassa tilassa ja ZZ Topin Billy Gibbons -ulkonäkö ei parantanut asemaa helppona neuvottelukumppanina. Kameramiesten päällikkö Kristian "Yli-Tornio" Juuso ajoikin miehen matkoihinsa.

Kukaan ei tiennyt mikä ukko hän oikein oli, mutta suoraa televisiolähetystä varten orkesterinsa kanssa soundcheckiä tehnyt basisti Jan-Olof "Puppe" Strandberg kertoi tunnistaneensa Kuoppamäen ja tavanneensa hänet joskus 70-luvulla.

Nyt Mikko Kuoppamäki diggailee rokkia pilven päällä jossain tuolla ylhäällä. Elonet kertoo hänen kuolleen heinäkuussa 2002. Rauha hänenkin sielulleen.