Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.

Pelle ja Remu Lalliksella

Köyliössä sijaitseva legendaarinen tanssilava- ja keikkapaikka Lallintalo on kokenut tänä syksynä renesanssin. Uusi yrittäjä on elvyttänyt talon toiminnan. Lähiaikoina siellä on esiintynyt 80-luvulta tuttuja nostalgianimiä Dingosta Popedaan.

Kävin aikoinaan muutaman kerran "Lalliksella". Mieleen tulevat ainakin Boycott syksyllä 1987, Uriah Heep kaksi vuotta myöhemmin ja Popeda vuonna 1991.

Koska vuoden- ja kellonaikaan nähden oli aina pimeää, muistikuvat Lalliksesta olivat haalistuneet. Talo ympäristöineen näyttikin eilen paljon pienemmältä kuin oletin. Siitä huolimatta Lallintalo on eteläisen Suomen suurimpia tanssipaikkoja.

Minut sai Lallikselle työkaverini Petteri, joka kyseli kiinnostustani muutama viikko takaperin. Lavalla olisi 30. marraskuuta Remu & Hurriganes sekä Pelle Miljoona Oy. Olin jo valmistautunut siihen, etten mene Pellen keikoille syystä, joka selviää tuosta hieman alempaa. Mutta Lallis sai pääni kääntymään.

Turusta ei ole Köyliöön matkaa kuin 90 kilometriä. Sehän ei ollut matka eikä mikään Petterin uudehkon auton kyydissä. Jägermeisteriä siemaillessani kilometrit kuluivat tiuhaan ja olisin mielelläni istunut kyydissä pidempäänkin.

Pelle Miljoona Oy vuonna 2018. Vasemmalta oikealle Andy McCoy, Sami Yaffa, Pelle Miljoona, Tumppi Varonen ja Ari Taskinen. 

Syksyn varmasti uutisoiduin rokkiaihe juttu on Pelle Miljoona Oy:n "40-vuotisjuhlarundi", jonka merkeissä kierretään maata pitkin poikin 1980 ilmestyneen Moottoritie on kuuma -klassikkoalbumin tasavuosiin vedoten.

Kummallista asiassa on, että levyn ilmestymisestä tuli muutama kuukausi sitten kuluneeksi vasta 38 vuotta. Auliisti on myös unohdettu mainita, että levyn tehnyt kokoonpano kiersi jo talvella 2011 usealla paikkakunnalla. Saman vuoden kesällä oli puolestaan festivaalikeikkoja. Tuonkin jälkeen Pelle Miljoona, Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Yaffa ovat soitelleet yhdessä. Nyt meneillään olevaa kiertuetta mainostetaan suunnilleen ennen kokemattomana ihmeenä.

Illan aloitti Remu & Hurriganes ajallaan kello 21. Remu Aaltonen jäi musiikkihommista eläkkeelle 20. tammikuuta kuluvaa vuotta ja tapahtumaa juhlistettiin oikein jäähallikonsertilla Helsingissä. Joutenolo ei näköjään kauan kestänyt.

Mielestäni Remun olisi pitänyt lopettaa musiikkihommelit jo ainakin 20 vuotta sitten. Tai vaihtoehtoisesti ruveta vaikka hoilaamaan suomenkielisiä iskelmiään. Tai käyttää vaikka edes pelkkää etunimeään, eikä Hurriganes-liitettä. Aikoinaan pätevän orkesterin musiikkiahan hän toki esittää, mutta tapa jolla se tehdään, on melkein surkuhupaisaa. Biisejä ei ole tunnistaa, tempo laahaa ja mies laulaa päin honkia.

Lähellekään niin heikko Remun esitys Lalliksella ei kuitenkaan ollut kuin odotin. Bändi soitti yllättävän tiukasti, eivätkä versiot olleet loppujen lopuksi lainkaan hullumpia.

Kävelykeppinsä kanssa lavalle kavunnut Remu lauloi mikrofoniin silloin kuin muisti ja yritti jollain tavalla soittaa rumpujakin, vaikka niiden ääni tulikin koneellisesti kosketinsoittaja Mikko Rintasen soittopeleistä. Tässä tapauksessa ihan toimiva ratkaisu, jota tuskin moni edes huomasi.

Remun bändissä soittivat entinen Hurriganes-kitaristi Janne Louhivuori, jo mainittu Rintanen sekä basisti Maukka Siirala. Tai ainakin hän kovasti Siiralaa muistutti. Joku muistanee miehen muinaisista Pen Lee- ja Pera & The Dogs -yhtyeistä.

Toisena kitaristina oli minulle tuntematon Juho Pitkänen. Sälli revittelikin oikein kunnolla ja oli Remun sijasta keikan keskipisteenä. Sivummalla pysytellyt Louhivuori antoi nuorelle kukolle tilaa, vaikka vetäisi itsekin parissa biisissä soolot.

Ulkoiselta olemukseltaan ja kitaransoitoltaan Pitkänen sopisi heittämällä johonkin hevibändiin ja olisi varmasti ollut mies paikallaan illan pääesiintyjänkin orkesterissa. Varmasti hänestä kuullaan vielä.

Vaikka Remun soisi viettävän eläkepäiviään kaukana keikkalavoilta, oli eilinen esitys kaikesta epäilystäni huolimatta miellyttävä kokemus. Artistin hauras pappaolemus ja esiintymisen keräsi sekä sympatia- että säälipisteitä. Sellaisia nuori Remu ei varmasti olisi koskaan halunnut. 

Remun jälkeen oli vuorossa tauko ennen Pelleä. Arvattavissa oli, ettei bändin keikka voi alkaa ihan ilmoitetusti. Ei etenkään, kun orkesterin riveissä on Andy McCoyn kaltainen boheemi, joka tuskin edes tuntee kelloa.

Koska taiteilija McCoy on tällä vuosikymmenellä keskittynyt enemmän drinkkilasiin nosteluun ja maalauspensselin heiluttamiseen kuin kitaransoittoon, oli epäilykseni hänen kunnostaan aiheellinen. Siinä hyvä syy vältellä Pelle Miljoona Oy:n keikkoja. 

Mielessäni kummitteli kerrassaan hirvittävä keikkavideo, joka on kuvattu Varosen 60-vuotisjuhlissa Helsingin Semifinalissa syksyllä 2016. Mielestäni se on Andyn pohjanoteeraus, josta ei voi kuin nousta. Kyseisellä keikalla Pelle Miljoona Oy basistinaan Jukka Melametsä esitti samoja kappaleita kuin tälläkin kiertueella.

Oy:n keikoilla kuullaan pääasiassa Moottoritien materiaalia ja jonkun verran sitä ennen tehtyjä kappaleita kuten Mulla menee lujaa ja Lanka palaa. Lokakuussa ilmestynyt viiden biisin ep-levy on puolestaan uutta tuotantoa ja erittäin hyvää sellaista onkin. Luonnollisesti nämäkin kappaleet ovat orkesterin ohjelmistossa.

Kun esitys vihdoin alkoi, vaivana oli todella onnettomat soundit. Pellen laulua ei kuulunut juuri ollenkaan. Äänimaisema oli täysin pepusta ja miksaajakin varmaan istumassa paskalla.

Sami Yaffan basso tosin kuului oikein mehevästi ja hänen työskentelyään oli hienoa seurata. Hän loihti upeita bassokuvioita moniin läpeensä tuttuihin biiseihin, jotka näin saivat uusia nyansseja. Esimerkiksi Moottoritie-albumilta löytyvä reggae Meille kävi näin oli aivan mahtava Yaffan sormeillessa soitintaan.

Orkesterin heikoin lenkki oli odotetusti Andy McCoy. Mies soitteli vaivalloisesti hiukan sinnepäin yli puolet keikasta. Välillä hän yritti mongertaa jotain mikrofoniinkin, mutta luojan kiitos Pelle keskeytti toiminnan, jonka jälkeen käynnistyi seuraava kappale. McCoyn osalta tosin yleensä aina hieman myöhässä.

McCoyn soolonumerona kuulimme Pelle Miljoona & Rockers -yhtyeen Kuin Romeo ja Julian, jonka kitaristi sai jollain lailla kähistyä. Kyseessä on 90-luvun lopulla levytetty suomennos Blue Öyster Cultin hittikappaleesta Don't Fear The Reaper, joka on julkaistu tietääkseni vain kokoelmalevyllä.

Andyn toikkarointia seuratessa ei voi välttyä ajatukselta onko hänen toimensa pelkkää showta vai onko hän oikeasti kadottanut taitonsa soittaa kitaraa keikoilla?

Sami Yaffan kaltaisen ammattilaisen ei luulisi jaksavan kovin kauan katsella moista pelleilyä, vaikka hänellä pitkä yhteinen historia Andyn kanssa onkin. Toki keikoista kertyvä muhkea tili helpottanee asiaa kummasti.

Jonkinlainen terästys onneksi koettiin keikan loppupuoliskolla, jolloin McCoy alkoi soittaa tarkemmin. Kappaleet kuulostivat paikoin siltä kuin niiden olisi pitänytkin kuulostaa.

Viimeinen puolituntia olikin yhtä herkkua. Mulla menee lujaa, Juokse villi lapsi, Moottorie on kuuma, Hyvää yötä maailma ja vihoviimeinen ralli, Tumpin laulama Problemsin Ei tää lama päähän käy kulkivat hienosti.

Andyn räpiköinnistä huolimatta keikka meni plussan puolelle, eikä ollut onneksi niin huono kuin taannoista Turun Logomon keikkaa Youtube-videolta katsellessani pelkäsin.

Hieman yllättäen muutama muuten mielestäni hyvinkin laatutietoinen kaveri on kehunut McCoyn suorituksia meneillään olevalla kiertueella. Jopa Turun Sanomien kulttuuritoimittajaa myöten hänelle on sadellut suitsutuksia. En ymmärrä lainkaan miksi, koska pelkän nostalgian ei luulisi riittävän syyksi.

Mutta näillä mennään ja Pelle Miljoona Oy:n kiertue päättyy isoon spektaakkeliin Helsingin Jäähallissa 19. tammikuuta 2019.

Nuoret sankarit 1978-1982

Viime aikoina olen luukuttanut autossa tiuhaan tahtiin Pelle Miljoonan kokoelmalevyä Nuoret sankarit 1978-1982. Kyseessä on on tupla-cd-levy, joka on julkaistu huhtikuussa 2011 ja sisältää 36 kappaletta yhtyeiltä Pelle Miljoona & N.U.S., 1980, Pelle Miljoona & 1980 ja Pelle Miljoona Oy.

Toisin kuin suuri yleisö saattaa luulla, ei Pelle Miljoona ole yhtye, vaan Petri Tiilen taiteilijanimi. Hänellä on yleensä ollut takanaan kokoonpano, joka tässä tapauksessa on joku noista yllä mainituista.  Ymmärrän toki, että asiaan perehtymättömälle on varmaan hieman vaikeaa erottaa mikä ero on Pelle Miljoona & 1980:ssa tai Pelle Miljoona Oy:ssä.

Pelle Miljoona eri orkestereineen kuuluu kiinteästi allekirjoittaneen vaihaisiin rockmusiikkimuistoihin. Suosikki- ja Help -lehtiä oli tuohon aikaan pilvin pimein melkein joka kodissa, joissa oli minua vanhempia lapsia. Lehdistä kelpasi ihmetellä esimerkiksi Bay City Rollersia skottiruuduissaan, tötteröpäistä Teddy And The Tigersin laulajaa tai Sex Pistolsin Johnny Rottenin irvistelyä. Ja Pelle Miljoonaa.

70-luvun lopulla kuuntelin sinistä c-kasettia, olisiko peräti ollut merkiltään Super Ferro. Kasettiin oli ilmeisesti äitini toimesta oli äänitetty jostain sen ajan radio-ohjelmasta materiaalia.

Mukana oli Levyraadissakin tuohon aikaan vakiovieraana olleen Tapani Ripatin höpötystä sekä ainakin Ypö-Viiden Mari pogoaa, Ratsian Lontoon skidit, Eppu Normaalin John Fogerty ja Pidetään ikävää sekä Pelle Miljoona & 1980:n raivoisa kappale TV. Siitä muistan yhä elävästi kohdat "Paskaa lentää aina" ja "Pane Charlien enkelii", jotka alle kymmenkesäisenä jäivät biisistä parhaiten mieleen.

Vaikka omistan useita Pellen kokoelmia ennestäänkin, oli Nuoret sankarit 1978-1982 pakko napata mukaan, kun näin sen kirpputorilla vaivaiseen kahden euron hintaan. Ainakin tiesi mitä tuleman pitää.

Näiden kolmenkymmenen kuuden kappaleen joukossa on lukemattomia klassikoita, joita ajan hammas ei ole nakertanut. Kun soimaan kajahtaa Nuoret sankarit, Viesti teille kovikset, Mulla menee lujaa, Pelkistettyä todellisuutta tai Tahdon rakastella sinua, ei skip-nappula ole ensimmäisenä mielessä.

Soundipoliittisesti kokoelmalevy on yllättävän hyvä. Debyyttiälpeessä Pelle Miljoona & N.U.S. oli vähän alkeellinen äänimaailma, joka erottuu tältäkin kiekolta, mutta noin ylipäänsä masteroija on tehnyt hyvää työtä. Niinpä Olen työtön, Mä vaan pogoon sekä Väkivalta ja päihdeogelma soljuvat hyvin muiden mukana.

Erityisen hyviltä ainakin autostereoissa kuulostavat Moottoritie on kuuma -albumilta mukaan poimitut kappaleet Olen kaunis, Moottoritie on kuuma, Juokse villi lapsi, Koska sydän sanoi niin ja Vapaus on suuri vankila.

Moottoritien ohella suosikkini Pellen albumeista on vuonna 1979 ilmestynyt Pelle Miljoona & 1980:n Viimeinen syksy. Se on lähes yhtä mestarillinen kuin seuraajansa Moottoritie on kuuma, joka jo tehtiinkin Pelle Miljoona Oy-bändillä.

Oy:n tunnetuimpaan ja Mootooritie-levyllä soittavaan kokoonpanoon kuuluivat Pellen itsensä lisäksi Tumppi Varonen, Ari Taskinen, Andy McCoy ja Sami Takamäki, josta pian tulikin Sam Yaffa hänen ja McCoyn liityttyä Hanoi Rocksiin.

Pelle Miljoona Oy oli vuonna 1981 Suomen suosituimpia yhtyeitä. Valitettavasti se ei pystynyt pitämään musiikillista tasoaan yllä ja syksyllä -81 Länsi-Berliinissä Hansa by the Wall -studiossa nauhoitettu albumi Matkalla tuntemattomaan olikin karmea pettymys. Suosion alamäki jatkoi laskemistaan seuraavana vuonna ilmestyneen Radio Kebabin myötä.

Kummallista, ettei Matkalla tuntemattomaan -levylle ängetty samoihin aikoihin singleillä julkaistuja ja huomattavasti parempia kappaleita kuten Kuolemaantuomitun laulu tai Nämä päivät, nämä yöt. Ne puolestaan löytyvät 1982 ilmestyneeltä Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalta.

Alkuperäinen Pelle Miljoona Oy eli se, jossa mukana ovat Pellen lisäksi Tumppi, Taskinen, McCoy ja Yaffa, on lähdössä loppuvuodesta Suomen kiertueelle. Mikäli musiikillinen taso on yhtä kehnoa kuin se on tällä vuosikymmenellä silloin tällöin aktivoituneella yhtyeellä ollut, jätän tapahtuman suosiolla väliin.

Andy McCoyn kaameaa nykysoittoa voi kuulla tässä Tumppi Varosen 60-vuotispäivillä 7. syyskuuta 2016 kuvatussa videossa.

En lainkaan ihmettele jos syksyllä kuluttaja-asiamiehen työpöytä ruuhkautuu. Ellei ihmeitä tapahtu, moni Oy:n keikoille innoissaan lähtevä tulee vielä pettymään ja katkerasti.

Juhannusmuistoja 2018

Keskikesän juhla juhannus meni hurahtaen ohi. Viimeisen parin kuukauden huonoin kelikin sattui sitten osumaan juuri tähän ajankohtaan. Suoranaista kohtalon ivaa, kun ensin ollaan helleaallon kourissa ennästyspitkään.

Porukka odotteli innoissaan pääsyä festivaaleille, mökeille tai ylipäätään mihin vaan pois kaupungin sykkeestä ja yhtäkkiä ilma onkin täysin perseestä. Sadetta ja tuulta, paikoin jopa myrskyä.

Oma alkuperäinen juhannusaaton sunnnitelmani oli Vepsän ulkoilusaari Turun edustalla. Moiset aatokset kumminkin kariutuivat päivän kuluessa. Mitä useimmin ikkunasta vilkaisin, sitä huonompi fiilis vaan tuli. Pitkin päivää muutkin tutut Vepsään lähtijät aloivat perua aikeitaan, joten minunkin oli aika luovuttaa ja miettiä jotain muuta.

Pelastus tuli ammattiliitoni kesäkodin Mäntyniemen muodossa. Paikka sijaitsee Turun Hirvensalossa ja on sopivan kaukana kaupungista, että tuntuu kuin olisi maalla. Minä kun en juhannuksiani missään kerrostalojen keskellä vietä.

Mäntyniemessä oli tuttua sakkia kymmenkunta ja loput illan mittaan vastaan tullutta olivat naamatuttuja tai työpaikan kautta tavattuja.

En ollut muistaakseni pelannut koronaa sitten rippikoululeirin, joka oli kesällä 1985. Yllättävän hyvin taidot palautuivat. Pari lämmittelykierrosta oli vähän hakemista, mutta kolmannen pelini voitin ylivoimaisesti.

Mäntyniemessä oli virallista ohjelmaa lipunnoston verran, sauna ja illemmalla karaokea. Vetäisin suurella innokkuudella Pelle Miljoona Oy:n Olen kaunis-kappaleen ja se taisikin olla ensimmäinen kerta, kun ole karaokea laulanut näin suuren yleisön todistaessa moista.

Kaksi mukanani tuomaa viinapulloakin hupenivat kovaa kyytiä, kunnes illan päälle loppuivatkin.

Onneksi juhannuspäivänä oli hieno ilma. Herättyäni ei ollut epäilystäkään missä päivän viettäisin. Kausikortille Vepsän yhteysalus MS Lilyyn oli jälleen käyttöä.

Ottaen huomioon juhannuksen ja Vepsän mökkien varaustilanteen, joka jo keväällä näytti kyseiselle viikolle täyttä, oli saarella ihmeen hiljaista. Vain yhdellä tulipaikalla oli kokoontuneena sen näköistä kaverusta, että varmasti oli kuppi eilen maistunut. Uusien, kesäksi 2013 valmistuneiden mökkien terasseilla tai lähistöllä oli hiirenhiljaista. Merkillistä.

Vepsästä avautuvia huikaisevia merimaisemia on vaikea ylittää. Päivä kuluikin pitkälti niitä katsellessa.

Levyhaaste Facebookissa

Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.

Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.

Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.

"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."

Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.

Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.

Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.

Sami Yaffan elämänkerta Tie taipuu

Sami Yaffa on Espoossa vuonna 1963 syntynyt muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten 80-luvun Hanoi Rocksin basistina.

Tällä vuosikikymmenellä Yaffa on soitellut toisen entisen Hanoi-miehen bändissä. Michael Monroella pyyhkii paremmin kuin aikoihin ja samaa voi sanoa Yaffasta. YLE Teemalla esitetyt Soundtracker -musiikkisarjan kaksi tuotantokautta toivat hänet tavallisenkin kansan huulille runsaan mediahuomion takia.

Kuulin Sami Yaffasta ensimmäisen kerran vuonna 1980. Tuolloin hän soitti ristimänimellään Sami Takamäki Pelle Miljoona Oy:ssä, jonka samana vuonna julkaistu levy Moottoritie on kuuma on suomalaisen rockin klassikko.

Hanoi Rockista innostuin kunnolla jouluna 1981, jolloin sain isältäni joululahjaksi bändin ensimmäisen lp:n Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Yhtyeestä muodostui kaikkien aikojen suosikkini, jonka edelle tuskin mikään voi enää mennä. Tai aika kumma jos niin käy.

Sami Yaffa on ollut elämässäni mukana yhtä kauan kuin hänen aktiivimuusikon uransa on kestänyt. Eli 36 vuotta. Niinpä ei liene yllätys, että tilasin välittömästi Tie taipuu -elämänkerran kun se ilmestyi ja ahmin sisällön muutamassa illassa.

Kirjan parasta antia ovat Yaffan Pelle Miljoona Oy- ja Hanoi-muistot. Michael Monroen sekä yhtyeen kitaristin ja biisintekijän Andy McCoyn versiot aiheesta ovat melkoisen loppuukaluttuja, joten Yaffan näkökulma oli tervetullutta. Myös lapsuusaika ennen Pellen bändiä oli harvinaisen mielenkintoista luettavaa verrattuna moniin muihin vastaaviin.

Yaffa ei säästele päihteistä kertoessaan. Kokkelia, ruohoa ja viskiä on imuroitu ympäri maailmaa. Toisin kuin vaikka Mötley Crüen satukirjassa Törkytehdas, ei niillä retostella.

Hanoi Rocks vuonna 1982. Sami Yaffa keskimmäisenä. 


Loppua kohden lukuintoni hieman laantui, koska aktiivisen Michael Monroen yhtyeen vaiheet ovat tuoreessa tiedossa. Yaffan 90-luvun puolivälistä asti toimineen maailmanmusiikkiyhtyeen Mad Juanan tuotantoon en ole koskaan päässyt sisälle, mutta ymmärrettävästi hänelle se on tärkeä ja asiaa käsitellään kirjassa paljon.

Tie taipuu on myös aikamoinen selvititymistarina. Muusikon elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja sen Yaffa on saanut konkreettisesti kokea. Pieleenmenneet bändihommat, elannon hankkiminen autokorjaajana, katusoittajana tai levykaupan myyjänä eivät välttämättä tule hänestä ensimmäisenä mieleen kun seurasin vaikka Michael Monroen bändin viime kesäistä Ruisrockin keikkaa.

Päähenkilön tarinat Mallorcalla nauhoittanut ja myöhemmin kirjan muotoon naputellut Tommi Liimatta on käsittääkseni pikkutarkka faktamies, mutta hänenkin seulastaan on mennyt läpi muutama asiavirhe. Pahiten se näkyy kirjan loppupuolen discgrafiamuisteluissa. Hanoi Rocksin Self Destruction Blues -levyllä ei ole Malibu Nightmare- tai Do The Duck -kappaleita, vaikka Yaffa niistä kertookin. Ehkä on tapahtunut sekaannus johonkin nykyiseen suoratoistopalveluun, jossa ne mahdollisesti on yhdistetty kyseiseen albumiin. Yaffan luulisi tosin muistavan paremmin mitä Hanoi -levyt pitävät sisällään, vaikka kertookin muuttojen ja reppuelämän takia luopuneensa vinyylilevyistään aikoja sitten.

Ruisrockin pääjehu Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrockissa vuonna 2012. 

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka Ruisrockissa

Michael "Mike" Monroe (oikealta nimeltään Matti Antero Kristian Fagerholm, s. 17. kesäkuuta 1962 Helsinki) on suomalainen rock-muusikko, joka tunnetaan erityisesti Hanoi Rocks -yhtyeen laulajana. Vuonna 2012 Wall Street Journal valitsi Monroen maailman arvostetuimmaksi rockmuusikoksi.

Monroe tunnetaan loistavan energisenä lavaesiintyjänä. Hanoi Rocksin ohella hän on laulanut useissa muissa yhtyeissä ja julkaissut sooloalbumeja. Hän on Yleisradion entisen pääkuuluttajan Pentti Fagerholmin nuorin poika. (Wikipedia)

Michael Monroe Ruisrockin Rantalavalla 7.7.2012

Valtavaa suosiota tällä hetkellä nauttiva Michael Monroe täytti kesäkuussa 50 vuotta. Merkkipäivänään hän oli Seinäjoen Provinssirockissa keikalla, mutta varsinainen juhlakonsertti oli viime lauantaina Ruisrockissa Turun Ruissalossa.

Ruisrockin promoottori Juhani Merimaa ehdotti Monroelle spesiaalikeikkaa Ruisrockiin. Monroella ja Merimaalla tuntuu muutenkin olevan erityissuhde. Monroe nimittäin on esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko entisen bändinsä Hanoi Rocksin kanssa tai omalla nimellään viimeisen 11 vuoden aikana, jolloin Merimaa on ollut festivaalin pääjehuna.

Jos aivan tarkkoja ollaan, vuonna 2001 Monroe oli lavalla Hanoi Revisitedin eikä Hanoi Rocksin laulajana. Vuonna 2009 hän toimi muutaman yhtyeen lavakuuluttajana ja vieraili The Wildheartsin aikana laulumikrofonin varressakin.

Merimaa tykkää Monroesta myös niin paljon, että kun Hanoi Rocksilla meni jokin vikaan Japanin kiertueella 2000-luvun puolivälissä, järjesti Merimaa pojat koti-Suomeen, kun bändillä ei ollut varaa ostaa itse lentolippuja. Ainakin yhden Ruisrock -keikan Hanoi sitten soitti ilmaiseksi.

Michael Monroen toivoisikin nyt kahmivan tuohta sieltä täältä, koska onhan hän tällä hetkellä varsinainen medialellikki. Laihojen vuosien jälkeen se olisi oikein suotavaakin. Hype ei kuitenkaan kauan kestä, varsinkin kun Monroen perusfani tuskin osaa edes nimetä ainuttakaan hänen kappalettaan. Kaltaisiani vanhoja faneja sellainen saattaa hiukan huvittaa.

Juhani Merimaa ja Sami Yaffa Ruisrock -tunnelmissa.

Ruisrock-perjantaina 6. heinäkuuta juttelin tovin entisen Hanoi Rocks- ja nykyisen Monroen bändin basistin Sami Yaffan kanssa. Hän kertoi asuvansa kesän Helsingin Kalliossa. Muuten osoite löytyy New Yorkin Brooklynistä.

Kitaristi Steve Contesta udellessani, Yaffa sanoi miehen asuvan nyt Hollannissa. Ei ole kuulemma mitään järkeä lennellä New Yorkista asti Monroen bändin keikoille.

Toinen kitaristi Dregen ja rumpali Karl Rockfist ovat ruotsalaisia.

Vaikka Monroen bändi on tullut keikoillaan tutuksi parina viime vuonna, huomasin keikalla viimeistään nyt, että Conten soitto on bändin voimavara. Siinä missä Dregen on enemmänkin rokkikliseinen heiluja, hoitaa Conte homman tyylikkäästi kotiin. Häneltä puuttuu täysin Andy McCoyn kaltainen haparointi, jollaista Monroe ei varmasti enää kaipaa.

MM:n settilista Ruisrockissa oli alussa samanlainen kuin normikeikoillakin. Rock- ja punkbiisit kuten Trick Of The Wrist, Hammersmith Palais ja Nothing's Alright saivat seurakseen pari Hanoi -lainaa sekä Hurriganes -coverin Get On. Biisi istuu Monroen bändille todella hyvin.

Pitkän keikan loppua kohden lavalle ilmestyi muun muassa Voice of Finland -kisassa hyvin pärjännyt Mikko Herranen. Hän lauloi Monroen kanssa tämän 1989 ilmestyneeltä Not Fakin' It -soololevyltä poimitun Dead, Jail Or Rock'n'Roll -kappaleen.

Herrasen jälkeen lavalla nähtiin kaiken maailman turhakkeita Palefacesta Jenni Vartiaiseen.

Sellohevibändi Apocalyptica viihtyi siellä pitempäänkin ja soitti myös illan viimeisessä kappaleessa. Se oli Hanoi Rocksin Two Steps From The Movelta (-84) tuttu Million Miles Away. Tuolloin lavalle asteli myös Hanoi Rocksin perustajajäsen, nykyinen lääkealan ammattilainen Nasty Suicide.

Monroe juhli viisikymppisiään ennätysyleisön edessä. Lauantain yleisömäärä oli noin 30 000, joten olettaisin rantalavan touhuja seuranneen siitä noin kahden kolmasosan.

Keikalle oli luvattu spesiaalia ja sitä myös tuli. Eri asia sitten on, miellyttikö jonkun Palefacen tai Vartiaisen läsnäolo. Senkin ajan olisi voinut käyttää vaikka rokin soittamiseen. Onneksi Jone Nikula ei sentään tainnut käydä lavalla.

Uriah Heep Saaristo Open Airiin

Kuusistonsalmen rannalla Kaarinassa järjestettävä Saaristo Open Air julkisti alkuviikosta ensi kesän pääesiityjänsä. Yli 40 vuotta toiminut brittiläinen Uriah Heep tähdittää festaria suomalaisnimien kuten Yö ja Apulanta ohella.

Uriah Heepin saapuminen naapurikaupunkiin on ainakin minulle miellyttävä uutinen. Sopii nimittäin täydellisesti aikatauluihini, että lauantaina 9. kesäkuuta 2012 katselen Heepin keikkaa toivottavasti lämpimissä ja hyttysvapaissa keleissä.

Huvittavaksi asian julkistamisen tekee se, että Saaristo Open kertoi pääesiityjäksi kaavaillut ruotsalaisen teknopumpun Ace Of Basen peruuttaneen ja sen tilalle otetun Uriah Heepin. Ensinnäkin bändeillä ei ole mitään yhteistä. Ei musiikillisesti, eikä kuuntelijakunnankaan puolesta varmaan prosentuaalisesti kovin montaa.

Vaikka kyseessä onkin yleisfestari, pitäisi ehkä hiukan enemmän kiinnittää huomiota artistivalintoihin. Onneksi järjestäjät päätyivät Heepiin, joka varmasti vetää yleisöä paikanpäälle. Viime kesänä Kaarinassa esiintyi Europe ja Bonnie Tyler, jotka kuulemani mukaan olivat kovasti yleisön mieleen. Olisin itsekin muuten ollut paikalla, mutta Tampereella oli samaan aikaan Judas Priest ja Accept Sauna Open Air -festareilla. Valitsin mielummin sen.

En nyt muista sen ohjelmatoimiston nimeä, joka välittää näitä bonnietylereitä, pandoroita ja samanthafoxeja Suomen keikoille. Heep taitaa olla saman firman listoilla. Keikkapalkkiot eivät varmaan ole tähtitieteellisiä. Kyseessähän ovat menneisyyden suuruudet, jotka yhä potkivat eteenpäin, mutta soittavat pääasiassa vanhoja 70- ja 80-luvun hittejään. Mikäpä siinä, koska Suomessa menee läpi melkein kaikki mitä lavalla on tarjottavanaan.

Eri asia sitten onkin, jos järjestäjillä olisi sen verran kunnianhimoa, että yleisölle uskallettaisiin tarjota jotain tuoreempia artisteja. Toisaalta joku Ruisrock hoitaa sen puolen liiankin hyvin. Jopa niin hyvin, ettei siellä puolestaan ole mielestäni nykyään oikeastaan yhtään hyvää ulkomaista esiintyjää, koska linja on olevinaan niin trendikäs. Jos viime kesän kovimman ruisbändit minulle olivat Pelle Miljoona Oy ja Lama, voi siitä jotain päätellä.

Uriah Heep on nostalgiaorkesteri, jonka huippuhetket ja levytykset olivat 1970-luvun alussa. Yhtye on kumminkin yhä vetreä ja julkaisi uuden levynkin viime keväänä. Kriitikoitten kovasti kehuma Into The Wild on soinut jonkun verran minunkin cd-soittimessa, mutta en silti yhtyisi aivan samanlaisiin ylistyslauseisiin kuin muutamat tuttavani. Kumminkin varsin kelpoa musiikkia pappabändiltä.

Down By The Laituri 2011

"Down By The Laituri (lyhyemmin DBTL) on Turun sydämessä, Aurajoen ympäristössä, järjestettävä kaupunkifestivaali. Tapahtuman aikana Turussa järjestetään monia eri musiikkitapahtumia niin jokirannassa kuin klubeillakin. Ensimmäiset vuodet tapahtuma järjestettiin kesäkuun alussa mutta vuodesta 2005 alkaen heinäkuun lopussa.

DBTL:n perustivat vuonna 1988 Jorma Teerijoki ja Riikka Oksanen nuoren turkulaisen tekijäkaartin avustamana. Alkuvuosien tärkeimpiä DBTL-aktiiveja olivat Ari Nummelin, Peter Nordlund, Anne Alvesalo, Anne Saveljeff, Jari Nikkola, Markku Rohunen, Vesa Latomäki, Marita Perho, Harri-Tapio Siivonen, Kari Salovaara, Jukka Sundholm ja monet muut turkulaiset katutason kulttuurivaikuttajat. Toiminta sai alkunsa TYY:n Rock-klubin kautta, laajentuen ensin KAFE ry:ksi ja 1993 alkaen Pro Laituri ry:ksi. Nykyään tapahtumaa järjestää Turun kesäjuhlat Ay, jolle DBTL:n nimen omistava Turun kaupunki on myöntänyt järjestämisoikeudet toistaiseksi.

DBTL:n historiasta on julkaistu Henri Terhon toimittama kirja "DBTL 10 - Festivaali kuin unelma". Terho valmistelee aiheesta myös väitöskirjatutkimustaan.

Skitso Productions teki 1997 aiheesta DBTL-pelin, jossa pelaaja toimii managerina järjestäen kyseistä tapahtumaa." (Wikipedia)

En tarkkaan muista koska osallistuin ensimmäisen kerran DBTL:iin. Taisi olla heti 80-luvun lopulla. Silloin se oli lähinnä Tinatuopin kaltaisissa pubeissa istuskelua. Mutta jo 90-luvun alussa esimerkiksi Porthanin puistossa oli reilun kokoiset lavat ja hyvät esiintyjät, joten elävän musiikin kuuntelu sujui allekirjoittaneeltakin väljemmissä ympäristöissä.

Muutaman kerran olin roudausporukassakin mukana. 1993, -95 ja -96. Vuoden 1996 ryhmä olikin varmaan paras työyhteisö, jossa olen ollut. Porukassamme oli minulle ennestään tuntematon Juha, jota myös joku Prinssiksi kutsui, sekä Turun rokkibaareista tutut Lampe ja Japo. Työmaamme oli Puolalanpuisto, jokilava Aurajoessa ja varmaan jotain muutakin. Pitkiä päiviä tuli tehtyä.

DBTL on muuttunut alkuvuosistaan valtavasti. Tapahtuma on käytännössä täysin toisenlainen. Vääntöä siitä kumpi oli parempi, vanha vai uusi, käytiin kiivaana taas tänäkin kesänä. Vanhan koulukunnan ihmiset  vetoavat nostalgiaan. Nykynuoriso ei alkuaikojen Laitureita edes muista.

90-luvun kallistuessa kohti loppuaan, oli DBTL:n meininki todella suuruudenhullua. Jokilavoja keskellä Aurajokea, konsertteja Turun tuomiokirkossa, Puolalanpuistossa ja lopuksi valloitettiin Samppalinnanmäkikin. Konserttialueena Samppalinna olikin mielestäni todella hyvä. Tiedä sitten mihin se hyytyi, mutta kokonaisuutena DBTL oli mielestäni levinnyt liian suurelle alueelle.

Moni pitää nykyistä DBTL:ia liian pienenä, jos sattui tottumaan megalomaaniseen Laituriin. Nykyäänhän DBTL-alue on keskittynyt Turun kaupunginteatterin parkkipaikalle ja ravintoloihin. Nyky-DBTL on niin paljon muuttanut tapahtuman aalkuperäistä konseptia, että se on jo vakiinnuttanut asemansa. Soraääniä tippuu silti, mutta aivan sama homma on Ruisrockin kanssa. Uudet järjestäjät ja uudet kujeet.

Itselleni muistorikkain DBTL on 1995. Tuolloin tein maailmanhistoriaa. Olimme nimittäin roudaamassa Miljoonasade -yhtyettä, joka soitti keikan Samppalinnan maauimalan altaan pohjalla. Hommaan kului koko päivä ja oli mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Bändin jäsenet ja henkilökunta olivat erittäin ystävällisiä, eikä ilmassa ollut hermostumisen merkkejä, vaikka vastaavaa soittotapaa ei kukaan koko maailmassa ollut ennen yrittänyt.

Illalla altaan reunoille kokoontui runsaasti yleisöä. Ja ihme tapahtui, bändi pulahti happilaitteet ja soittimet mukanaan altaan syvään päähän. Kohta alkoi Rocktopus -niminen kappale soimaan. Miljoonasateen laulaja Heikki Salo oli vartavasten säveltänyt kyseisen biisin tapahtumaa varten. Muita kappaleita olivat ainakin Voipallo ja Lapsuuden sankarille, siis tämä "Lennä Juri Gagarin, lennä" -laulu. Soitto ei pahemmin laahannut, mutta Salon laulaessa hengitys ja hapenotto kuuluivat hyvin läpi. Erikoinen ilta, jossa sain onneksi olla mukana. Ainakin yhden maailmanennätyksen olen minäkin osaltani tehnyt.

2011 Laiturin parasta antia keskiviikkona oli Pelle Miljoona Oy. Bändi ei aivan päässyt samalle tasolle kuin Ruisrockissa, mutta Moottorie tie on kuuma -levy, jonka tiimoilta he ovat tänä vuonna keikkoja tehneet, on yksi suomalaisen rockin parhaimmista äänitteistä. Huvittikin tässä eräänä päivänä kun luin Hurriganes -kirjasta kitaristi Janne Louhivuoren kommentin tästä levyklassikosta."Täysin paskaa soittoa ja laulua, mutta silti se myi helvetisti".

DBTL:ssa Pelle Miljoona Oy:n soitto kieltämättä takerteli paikka paikoin, mutta yleisfiilis oli niin hieno, että mitäs pienistä. Tänä yönä vien sut pois -kappaleen aikana tosin piti oikein tarkkaavaisesti kuunnella mikä biisi on menossa, koska joka jätkä soitti eri kappaletta. Tai jos samaa, niin eri kohdasta.

Pellen kitaristi Andy McCoy oli DBTL:n aikana valokeilassa muutenkin kuin lavalla. Hänen McCoy hits Canvas -taidenäyttelynäs oli kaikille avoinna Turun kaupunginteatterin ala-aulassa. Parikymmentä isokokoista maalausta oli näytillä. Jonkinlaista poptaidetta taulut varmaan ovat, koska niissä esiintyivät esimerkiksi David Bowie ja Marc Bolan.

Kaupunginteatterissa oli myös Hanoi Heritage -levynäyttely. Kyseessä on tiettävästi maailman laajin Hanoi Rocks -levykokoelma, noin 350 yksikköä. Kokoelman omistaa nykyään DBTL:n promoottori Kari Rantala.

Hanoi Rocks -miehiä oli DBTL:ssa Andy McCoyn ohella muitakin. Pelle Miljoona Oy:n basisti Sami Yaffa muistetaan 80-luvun Hanoi Rocksista ja perjantaina lavalla jyystäneen Popedan nykyinen rumpali Lacu Lahtinen oli pitkään 2000-luvun Hanoin kannuttaja ja kosketinsoittaja Pate Kivinenkin vaikutti muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoissa.

Pelleä ennen esiintynyt Problems vaikutti hieman väsyneeltä, vaikka laulaja Tumppi Varonen parastaan panikin. Tumpilla oli kaksi keikkaa peräkkäin, sillä mies on myös Pelle Miljoona Oy:n rumpali-laulaja. Problemsin kíelisoitinosasto koostuu nykyään entisistä Smack -hemmoista. Jimi Sero bassossa ja Rane Raitsikka kitarassa.

Torstaina oli vuorossa hevipäivä. Illan aloitti Stam1na, jonka suosiota kummastelen. Jätkillä riittää soittotaitoa, mutta musiikki on aivan kamalaa. Lemin poikien jälkeen oli vuorossa Amerikan tähtiä. WASP antoi odotuttaa itseään noin neljäkymmentä minuuttia, joka oli turkkilaista saunaa muistuttavassa teltassa ihan liikaa. Itse menin telttaan vasta ensimmäisen kappaleen On Your Kneesin alettua. Hikeä säästyi varmaan pari litraa moisella ratkaisulla, mutta lavan lähelle oli mahdotonta päästä. Teltassa kun oli jo tuhansia ihmisiä.

WASP on viime vuodet soitellut m elkein samaa settiä keikoillaan. Nytkään ei juuri eroa huomannut kolmen vuoden takaiseen DBTL-keikkaan. Yhtäläisyyttä löytyy siinäkin, että silloinkin bändi tuli lavalle rutkasti myöhässä.

WASPin jälkeen estradin valtasi Turun omat pojat. Vajaat kymmenen vuotta sitten aloittanut Kilpi on ollut viime aikoina suhteellisen hiljaa, mutta nyt tekeillä on uusi levy ja keikat. Kilven aikana teltassa oli sopivan väljää, suurin osa ihmisistä poistui WASPin nähtyään.

Oli mukavaa seurata pitkästä aikaa Kilpeä, jolla hyviä kappaleita riittää. Uusi hitti olisi kova sana, jotta yhtye olisi jälleen ajankohtainen. Bändi taitaa olla viimeinen mohikaani siitä 2000-luvun alun suomeksi laulavien hevibändien katraasta, jonka lippulaivana oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus.

Kaiken kaikkiaan DBTL 2011 oli onnistunut ja mukava tapahtuma. Mitään känniurpotappeluita tai järjestyshäiriöitä en nähnyt. Tuttuja oli paljon. Kiitoksia kaikille seuraa pitäneille!