Okej-lehti, Ruotsin "Suosikki"

YLE Teemalta näytti jokin aika sitten dokumentin ruotsalaisesta musiikkilehti Okej:sta.

Lehti oli 80-luvulla alallaan länsinaapurimme suurin. Painos oli parhaimmillaan 156 000 kappaletta. Suosionsa takia lehteä on helppo verrata täkäläiseen Suosikkiin. Muistaakseni sen painosmäärä oli suurimmillaan vielä enemmän kuin Okej:n. Alkuperäisnimeltään dokumentti on Okej - 80-talets största poptidning.

Okej syntyi vuonna 1980 edeltäjänsä Posterin raunioista. Poster oli keskittynyt julisteisiin ja kuviin. Niitä myös Okej:kin pitkälti sisälsi. Jutut olivat usein lyhyitä ja tekstiköyhiä, mutta kuvatekstejä oli senkin edestä. Julisteet olivat pienempiä kuin suomalaisissa nuortenlehdissä, mutta niitä oli paljon ja ne olivat komeampia kuin täkäläiset kyhäelmät.

Okej kuvasi usein itse Ruotsissa vierailevat maailmantähdet. Julisteita oli bändien yksittäisistäkin jäsenistä, kuten sarjat Kissin, Mötley Crüen, WASPin ja Iron Maidenin kavereista.

Itse törmäsin lehteen ensimmäisen kerran varmaankin 1984 Kustavin Osuuskaupassa. Koska olin tuolloin erittäin kova hevimusiikin ystävä ja potentiaalisessa iässä niin Okej:n kuin Suosikinkin kannalta, kiinnostuin lehdestä välittömästi. Muistan ainakin yhden Osuuskaupasta ostamani lehden, koska siinä oli Iron Maidenin Powerslave -levyn sisäkannen kaltainen juliste. Bändi poseerasi sargofagin ympärillä "pyramidin" sisällä.

Okej:ssa oli postereita sellaisistakin yhtyeistä, joista suomalaislehdet eivät juurikaan edes kirjoittaneet - saatikka painaneet niistä julisteita. Okej sen sijaan taittoi väliinsä niin Acceptin kuin Helixinkin julisteita.

Jossain vaihessa tilasinkin Okej:n. Se oli varmaankin kesällä 1985. Muistaakseni tilaus Suomeen piti tehdä R-kioskin kautta. Eikä mennyt aikaakaan kun ensimmäinen numero jo tulla tupsahti postilaatikkoon.

Okej:ssa oli se hyvä puoli, että se ilmestyi kaksi kertaa kuussa. Samoin oli kotimaisen OK:n laita lehden loppuaikoina, ennen kuin Suosikki osti kilpailijansa pois markkinoilta. "Paska ei punnitsemalla parane", tuumi Suosikin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen asiasta.

Okej:n ansiosta tiedän ehkä tavallista kuluttajaa enemmän ruotsalaisesta musiikista. Lehti tyrkytti Europen, Treatin, 220 Voltin ja muiden sikäläisten hevitähtien ohella esimerkiksi poplaulaja Pernilla Wahlgrenia. Hänestä ei Suomessa tiedetty mitään. Eikä muuten tiedätä vieläkään, vaikka uransa jatkuu yhä.

Pernillan juliste oli jossain vaiheessa minunkin seinälläni, mutta syy oli enemmänkin ulkomusiikillinen.

90-luvulle siirryttäessä Okej:n linja painottui musiikin sijasta enemmän elokuviin ja amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Puudelitukkaiset hevirokkarit joutuivat pois muodista ja tilalle tulivat tylsät ruutupaitaiset grunge-miehet. Lehden painosmäärä romahti, mutta julkaisu sinnitteli aina vuoteen 2010 saakka. Dokumentti on tehty pian sen jälkeen.

Toimittajien ohella ohjelmassa haastateltiin muun muassa Alice Cooperia ja Samantha Foxia. Molemmat olivat 80-luvulla Okej:n juttujen vakiohahmoja - toinen musiikkinsa, toinen pääosin ulkoisten avujensa takia.

Okej-lehti, Ruotsin Suosikki on erittäin mielenkiintoinen dokumentti, joka todennäköisesti meni suurimmalta osalta täysin ohi. 80-luvun teineille se olisi aivan ehdoton katseluelämys.

Saaristo Open Kaarinassa

Kuusistonsalmen rannalla Turun kupeessa Kaarinassa neljättä kertaa järjestetty Saaristo Open oli allekirjoittaneelle ensikokemus kyseisellä festivaalilla.

Todennäköisesti siellä olisi tullut käytyä jo aikaisemminkin, mutta tapahtuma on tähän asti aina ollut päällekkäin Tampereen hevifestari Sauna Open Airin kanssa. Eikä ole ollut vaikeuksia valita kumpaan menee, jos lavalla on sellaisia nimiä kuin Judas Priest, Saxon tai Kiss. Viime vuonna Kaarinassa tosin oli ruotsalainen 80-luvun meganimi Europe, jonka olisin halunnut nähdä.

Tänä vuonna Saaristo Open järjestettiin kolmipäiväisenä. Perjantaina lavalla nähtiin muun muassa Dr Alban ja Samantha Fox. En vaan ymmärrä ketä heidän musiikillinen antinsa voi kiinnostaa, mutta ilmeisesti sellaisiakin ihmisiä löytyy. Olisi varmasti yhtä helvettiä, jos joutuisi kuulemaan Dr Albania keikan verran.

Samantha Fox olisi tosin ollut kiva nähdä ulkomusiikillisten syiden takia, koska tulihan hänen rintojaan tuijoteltua 80-luvun lopulla useita vuosia.

Samantha Fox

Sunnuntai oli omistettu lapsille ja nimetty Saaristo Junioriksi. Kuvan perusteella väkeä piisasi. Ainakin sää suosi toisin kuin lauantaina, jolloin sateli pitkin iltaa, eikä lämpötila ollut oikein ulkoilua varten. Toisaalta vastaavia paskakelejä oli ennen vanhaan useinkin Provinssi- ja Nummirockien aikaan, joten minunkin pitäisi olla tottunut rypemään vesilammikoiden seassa.

Lauantaina lavalla nähtiin Viikate, Apulanta, Yö, Uriah Heep ja Within Temptation. Äkkiä ajateltuna tuossa ei ole pienintäkään logiikkaa, mutta yleisömäärästä päätellen sitä kuitenkin oli.

Viikate ehti lopettaa keikkansa kun saavuimme paikalle. Bändien välissä oli reilut tauot, joten Apulannan grunge-nu metal-punkin alkaessa oli ehtinyt kumota jo pari tuoppia sikamaisesti ylihinnoiteltua olutta. Puolen litran tuoppi maksoi seitsemän euroa, saman verran limonaadia vitosen.

Apulanta

Vaikka Apulanta alkaakin olla jo aikansa elänyt, on bändi vuodesta toiseen ihmeen suosittu. 1996 maineeseen Mitä kuuluu -biisillään noussut heinolalaisryhmä saa näköjään säännöllisin väliajoin tehtyä uuden hitin ja pysyy valokeilassa. Toni Wirtasta kehnompaa laulajaa saa hakea, mutta hyviä kappaleita kaveri on tehnyt.

Vuosi vuodelta yhä enemmän iskelmäbändiksi muuttuva Yö on varma yleisömagneetti. Bändin piti soittaa Kaarinassa extrapitkä keikka, mutten huomannut siinä mitään normisettiä kummempaa. Ehkä sitä kuitenkin oli.

Yö

Kello 21 aloittanut brittiveteraani Uriah Heep oli se orkesteri, jonka takia pääosin tälle festivaalille menin. 1970 ensilevynsä julkaissut bändi on levyttänyt viimevuosikymmeninä harvakseltaan, mutta on aktivoitunut lähivuosina. Tuoreimmat albumit ovat vuosilta 2008 ja 2011. Näiltä levyiltä tuli myös materiaalia, jota monikaan ei tunnistanut.

Uriah Heep

Vasta keikan loppuosassa Heep esitti vanhoja 70-luvun alun hittejään kuten Gypsy, July Morning, Lady In Black ja tietenkin tunnetuimman kappaleensa Easy Livin'. Odotus oli sen arvoista. Sunrise tosin tuli muistaakseni neljäntenä, mutta uudempien biisien runsaus pääsi vähän yllättämään. Heep ei ilmeisesti halua olla pelkkä nostalgiajukeboksi, joten varmaan soittajien oman mielenkiinnon takia uusia kappaleita on setissä noin paljon.

Ennen Free And Easy -rallia laulaja Bernie Shaw kutsui yleisön joukosta lavalle liudan naisia. Sen ja itse kappaleen ikuisti turkulainen pitkänlinjan Heep-fani Tony Lundberg oheiseen videoon.
http://www.youtube.com/watch?v=dzly3ZoCPW0&feature=share

Illan päätti hollantilainen Within Temptation. Melkolailla Nightwish -tyyppistä musiikkia esittävä kokoonpano loisti pimeässä kesäillassa laulajansa Sharon Den Adelin johdolla. Kuvankaunis nainen osaa myös laulaa, eikä hänen äänenkäyttönsä ole onneksi mitään kiekumista.

En juurikaan tunne bändin tuotantoa, mutta ainakin Kaarinassa se kuulosti vallan hyvältä. Lavavalot ja taustalle heijastetut filmipätkät sekä kuvat tekivät esityksestä hienon.

 Within Temptation

Uriah Heep Saaristo Open Airiin

Kuusistonsalmen rannalla Kaarinassa järjestettävä Saaristo Open Air julkisti alkuviikosta ensi kesän pääesiityjänsä. Yli 40 vuotta toiminut brittiläinen Uriah Heep tähdittää festaria suomalaisnimien kuten Yö ja Apulanta ohella.

Uriah Heepin saapuminen naapurikaupunkiin on ainakin minulle miellyttävä uutinen. Sopii nimittäin täydellisesti aikatauluihini, että lauantaina 9. kesäkuuta 2012 katselen Heepin keikkaa toivottavasti lämpimissä ja hyttysvapaissa keleissä.

Huvittavaksi asian julkistamisen tekee se, että Saaristo Open kertoi pääesiityjäksi kaavaillut ruotsalaisen teknopumpun Ace Of Basen peruuttaneen ja sen tilalle otetun Uriah Heepin. Ensinnäkin bändeillä ei ole mitään yhteistä. Ei musiikillisesti, eikä kuuntelijakunnankaan puolesta varmaan prosentuaalisesti kovin montaa.

Vaikka kyseessä onkin yleisfestari, pitäisi ehkä hiukan enemmän kiinnittää huomiota artistivalintoihin. Onneksi järjestäjät päätyivät Heepiin, joka varmasti vetää yleisöä paikanpäälle. Viime kesänä Kaarinassa esiintyi Europe ja Bonnie Tyler, jotka kuulemani mukaan olivat kovasti yleisön mieleen. Olisin itsekin muuten ollut paikalla, mutta Tampereella oli samaan aikaan Judas Priest ja Accept Sauna Open Air -festareilla. Valitsin mielummin sen.

En nyt muista sen ohjelmatoimiston nimeä, joka välittää näitä bonnietylereitä, pandoroita ja samanthafoxeja Suomen keikoille. Heep taitaa olla saman firman listoilla. Keikkapalkkiot eivät varmaan ole tähtitieteellisiä. Kyseessähän ovat menneisyyden suuruudet, jotka yhä potkivat eteenpäin, mutta soittavat pääasiassa vanhoja 70- ja 80-luvun hittejään. Mikäpä siinä, koska Suomessa menee läpi melkein kaikki mitä lavalla on tarjottavanaan.

Eri asia sitten onkin, jos järjestäjillä olisi sen verran kunnianhimoa, että yleisölle uskallettaisiin tarjota jotain tuoreempia artisteja. Toisaalta joku Ruisrock hoitaa sen puolen liiankin hyvin. Jopa niin hyvin, ettei siellä puolestaan ole mielestäni nykyään oikeastaan yhtään hyvää ulkomaista esiintyjää, koska linja on olevinaan niin trendikäs. Jos viime kesän kovimman ruisbändit minulle olivat Pelle Miljoona Oy ja Lama, voi siitä jotain päätellä.

Uriah Heep on nostalgiaorkesteri, jonka huippuhetket ja levytykset olivat 1970-luvun alussa. Yhtye on kumminkin yhä vetreä ja julkaisi uuden levynkin viime keväänä. Kriitikoitten kovasti kehuma Into The Wild on soinut jonkun verran minunkin cd-soittimessa, mutta en silti yhtyisi aivan samanlaisiin ylistyslauseisiin kuin muutamat tuttavani. Kumminkin varsin kelpoa musiikkia pappabändiltä.