Louhisaareen tutustumassa

Louhisaari on Askaisissa nykyisen Maskun kunnan alueella sijaitseva kartanolinna. Päärakennusta ja sivurakennuksia ympäröi englantilaistyylinen puisto, joka kokonaisuudessaan muodostaa yhden Suomen parhaiten säilyneistä kartanomiljöistä. Rakennukset ovat valmistuneet vuonna 1655. 

Louhisaari kuului Fleming-suvulle noin vuodesta 1450 vuoteen 1791 ja Mannerheim-suvulle vuodesta 1795 vuoteen 1903. Se on Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin syntymäkoti. 

Kartanolinna päätyi Suomen valtion omistukseen vuonna 1961 ja samalla Muinaistieteellisen toimikunnan, nykyisen Museoviraston, hallintaan. Päärakennus sekä sivurakennukset restauroitiin ja avattiin museoksi yleisölle vuonna 1967. 

Oma Louhisaari-historiani on huomattavasti lyhyempi. Vuosia katselin Kustavintien varrella Mietoisissa olevaa Louhisaari-kylttiä, mutta vasta parikymmentä vuotta sitten ratti kääntyi kohti Askaista. 

Sittemmin olen käynyt Louhisaaren puistoa ihastelemassa varmasti kymmenisen kertaa, mutta sisällä kartanossa poikkesin ensimmäisen kerran muutama viikko sitten. Ostin nimittäin kesäkuussa museokortin, jonka toinen käyttökohde Louhisaari oli. 

Saapastellessani komeiden rautaporttien läpi kartanon pihalle, oli väkeä vastaanottamassa työpaikaltani tuttu kaveri Olli. Puolet vuodesta hän on opashommissa Louhisaaressa ja talvella huhkii luisulla pakettitulvan parissa. 

Olin mielestäni aikaisin paikalla, mutta uteliaita vierailijoita oli pihalla jo aimo liuta. Sisälläkin kymmenittäin. Joka kerroksessa oli vähintään yksi museotyöntekijä, alhaalla useampiakin. Aika monella tuntui olevan heille asiaa ja kuuntelin juttuja itsekin korvat höröllä.

Tutkiessani Louhisaaren huoneita ja upeita vanhoja huonekaluja, en voinut välttyä ajatukselta, että talo vaikutti paljon isommalta kuin se ulkoapäin näyttää. Kuulemma tämä on yleinen toteamus. 

Lopuksi katselin sivurakennukset läpi ja kiertelin pitkin poikin puistoa. En ole tiennyt mikä hieman temppeliä muistuttava talo puiston päädyssä oikein on. Olli kertoi sen olevan vanha merikylpylä. Meri tosin on aikojen saatossa vetäytynyt kauaksi. 

Vahantarockissa Ylöjärvellä

Viime viikon lauantaina suuntana oli Ylöjärvi. Tämä 33 000 asukkaan kaupunki Tampereen naapurissa ei ole aiemmin ollut käyntikohteenani, vaikka Eppu Normaalin kotipaikka onkin. Kyseinen yhtye on nimittäin ensimmäinen asia, joka Ylöjärvestä tulee mieleen. 

Huomasin nyt kolmatta kertaa järjestetyn "Suomen suurimman takapihafestarin" Vahantarockin mainokset ensimmäisen kerran viime vuonna, jolloin siellä esiintyivät muun muassa Prestige, Megasnake ja Horsepower. Tuumalin, että onpas kovat bändit. Varmaan menisin paikalle, jos asuisin jossain lähistöllä. 

Pääasiallinen syy miksi Ylöjärvi nyt kutsui, oli slovenialainen mimmihevibändi Hellcats. Olen seurannut yhtyettä pari vuotta sosiaalisessa mediassa. Talvella nähdessäni ensimmäisiä Vahantarock-mainoksia, olin tippua tuolilta. Hellcats tulossa Suomeen! 

Majoittuminen tapahtui Oma Hotellissa Ylöjärvellä. Ystävällinen hotelliemäntä saapui jo puolilta päivin avaamaan oven, vaikka virallinen sisäänkirjautuminen olikin vasta kolmelta. Hän ymmärsi, että festivaalilla alkaa jytinät jo aiemmin. 

Pub Pikku Peten takapihalta lähtenyt ilmainen festivaalikuljetus mahdutti sisäänsä kaikki kyseisellä kellonlyömällä paikalla olleet. Mukava kuski jutteli niitä näitä ja tunsikin osan porukasta.

En ottanut etukäteen selvää missä festivaali tarkemmin sijaitsee. Ihmetys olikin melkoinen, kun pikkubussi nytkähteli kilometritolkulla pitkin maaseudun sorateitä.  

Kun asutusta alkoi vihdoin näkymään, olimmekin tuota pikaa festivaalialueen portilla. Ison punatiilisen omakotitalon takapihalla oli jo tunnelma katossa ja lavalla päivän ensimmäinen orkesteri, Mötley Crüe-coverbändi Crüel Bastards. 

Bändi veti pätevästi Mötikkä-biisejä. Vince Neilin paikalla oli tyylikäs nainen, josta habituksensa puolesta tuli vähän mieleen ruotsalaislaulaja Elize Ryd. Luulin häntä ulkomaalaiseksi, koska välispiikit olivat suuren maailman tyyliin englanniksi. Illemmalla selvisi, että laulaja puhui selkosuomea. 

Seuraavana esiintymislavalle kapusi Turbo Testicles. Bändi soitteli lainabiisejä laidasta laitaan, muun muassa Ghost oli päässyt käsittelyyn. Ihan leppoisaa musiikkia aurinkoisen iltapäivän ratoksi. Sain sellaisen käsityksen, että osa bändin kavereista oli Vahantarockin festivaalijärjestäjiä. 

Oululainen Burning Point perustettiin 25 vuotta sitten ja bändi on julkaissut levyjä vuodesta 2001. Innostuin aikoinaan kovasti debyyttialbumi Salvation By Firestä, enkä hetkeen paljon muuta kuunnellutkaan. Seurasin yhtyettä tiiviisti viidenteen The Ignitor-levyyn (2012) saakka, jonka jälkeisiä tuotoksia olen kuullut satunnaisesti Youtubesta. 

Kokoonpanoaan ahkerasti vaihtanut Burning Point soitti tunnin setin, jossa ei juurikaan hidasteltu. Power metallia paiskova ryhmä esitti laadukasta materiaalia ja minä tykkäsin kovasti. Tunnistin suunnilleen puolet kappaleista, joita nykyinen laulaja, Ylöjärvellä asuva Niko Rauhala hienosti tulkitsi. 

Juttelin myöhemmin Rauhalan kanssa. Tapasin miehen ensimmäisen kerran syksyllä 2004 Turussa, jolloin hän esiintyi DownTownissa silloisen yhtyeensä Masterstroken riveissä. Järjestimme noihin aikoihin Mika Penttisen kanssa kyseisessä kuppilassa Never Surrender Clubia, jonka orkesterina Masterstroke oli. 

Rauhala oli tuolloin Masterstroken kitaristi. Mikrofonia heilutti Jari Tiura, joka hieman myöhemmin pääsi kiertämään maailmaa Michael Schenker Groupin laulajana. 

National Napalm Syndicaten Jukka Kyrö ja Epe Mänty.

Pudasjärvellä vuonna 1986 perustettu National Napalm Syndicate kuuluu suomalaisen thrash metallin pioneereihin. Yhtye teki ensimmäisiä demojaan 80-luvun lopulla ja sai levytyssopimuksen suuren EMIn kanssa. Nimetön debyyttialbumi ilmestyi keväällä 1989. 

Oulussa 2002 uudelleen perustettu NNS oli kovassa iskussa Ylöjärvellä. Exodus- ja Slayer-tyyppistä vanhan liiton thrashia paiskonut orkesteri oli takuulla päivän rankinta antia. Settilista painottui vahvasti bändin 2000-luvun tuotantoon. Vanhoista kappaleista tunnistin esikoisalbumin avaavan Deathwishin. 

National Napalm Syndicate. Kuva: Jan "Örkki" Yrlund

NNS:n jälkeen tunnelma oli muuten mitä mahtavin, mutta lavalle seuraavaksi astellut Missä on John Fruciante ei oikein sopinut tähän slottiin. Red Hot Chili Peppersin biisejä sinänsä ansiokkaasti esittänyt yhtyeen olisi mielestäni pitänyt esiintyä jo ennen Burning Pointia. 

Laulaja osoittautui samaksi ladyksi kuin Mötley Crüe-coverbändin keulillakin nähtiin. Vaatteet vaan olivat astetta vieläkin tyylikkäämmät ja nyt hän puhui biisien välissä suomea. 

Mikäli Red Hot Chili Peppers kuuluisi suosikkeihini, olisi keikasta varmasti saanut paljon enemmän irti. Nyt ei vaan oikein lähtenyt.

Satan's Fall näytti närhen munat. 

Seuraavaksi lavalla nähtiin päivän suurin yllättäjä. Helsinkiläinen Satan's Fall on ollut vain nimenä tuttu, enkä osannut aavistaa miten kova bändi onkaan kyseessä. 

Ison SPV-levy-yhtiön suojiin päässyt orkesteri oli todella professionaali. Tuskin kenellekään kuulijalle jäi epäselväksi miten heviä kuuluu soittaa. Kaverit heiluivatkin kuten asiaan kuuluu, eivätkä patsastelleet paskat housuissa. 

Musiikissa olin kuulevinani kaikuja niin brittiläisen uuden aallon hevistä kuin germaanimetallistakin. Sellaiset nimet kuten Tank, Running Wild, Accept, Motörhead, Sodom ja varhainen Iron Maiden antanevat osviittaa. Satan's Falliin on kerrassaan pakko tutustua paremmin! 

Sonja ja Sasha Zagorcin johtama Hellcats on tehnyt vain yhden albumin, joka sekin ilmestyi jo 2013. Perinteistä hevimetallia soittava yhtye oli ilmeisesti vuosia tauolla perheenlisäysten takia, mutta on nyt uudessa kokoonpanossaan ollut jo tovin esillä. 

En tiedä miten Hellcats päätyi Vahantarockiin, mutta luultavasti festarijärjestäjä on löytänyt yhtyeen netistä samaan tapaan kuin minä ja päättänyt, että tämä bändihän on saatava meille esiintymään. Erona asiassa kuitenkin on, ettei minulla ole omaa takapihafestaria.

Hellcatsin mimmien ilmestyessä festivaalialueelle Tampereen nähtävyyksiä katselemasta, alkoi varsinainen kuhina. Kaunottarien kanssa tunki samoihin kuviin niin miehet kuin naisetkin. Kuskimme Jarikin pääsi Zagorchin siskojen väliin. 

Kuva: Paula Tanninen

Hellcatsin aloittaessa puoli kymmenen paikkeilla illalla, oli alueelle saapunut varmasti tuplamäärä väkeä iltapäivään verrattuna. En tiedä tarkemmin paljonko, mutta veikkaisin paria kolmea sataa. Vuonna 2022 lippuja oli myyty 250 kappaletta, nyt varmaan suunnilleen sama määrä. 

Tunnistin useita kappaleita, joiden lomassa yhtye esitti muutaman lainabiisin. Warlockin I Rule The Ruins sopi Hellcatsille kuin nenä päähän, mutta Judas Priestin Breaking The Law oli vähän turhan kulunut ralli. Yleisö tosin tykkäsi kovasti siitäkin. Yleisön huudatuskohdan sisältänyt vanha AC/DC-raina TNT mukautui settiin oikein hienosti.

Keikka on varsin energinen ja jengi hyvin mukana. Lopuksi otettiin yhteiskuvia, joista tässä näkyvä Markku Rantasen otos löytyi Hellcats Fan Groupin Facebook-sivulta. 

Vepsä ja Airisto 12. heinäkuuta

Viime viikon perjantaina oli vapaapäivä, jonka kunniaksi seilasin Turun Aurajoesta lähtevällä vesibussilla Airistolle Vepsän saareen. 

Kuluvana kesänä en ole ehtinyt Vepsässä kovin usein käydä. Tämä oli vasta viides reissu. Viikonloppuihin on osunut paljon muuta ohjelmaa, eikä kesälomakaan ole vielä alkanut. 

Takavuosina myynnissä ollut kausikortti vesibussiin on nykyään muisto vain, joten siksikään ei tule niin helposti lähdettyä kuin vielä kaksi vuotta sitten. 

Perjantaina 12. heinäkuuta oli optimaalinen kesäilma. Samalla paatilla saareen saapui kaksi Vepsän vakiokävijää ja seuraavalla vuorolla kolmaskin kaveri. Ohjelmistossa oli virvoketta ja grillausta. 

Kävin ensimmäinen kerran tänä vuonna saaren eteläpään kallioilla. Juhannuspäivänä tosin oli vakaat aikomukset suunnata sinne, mutta kunto loppui kesken kesäteatterin kohdalla. Mikäpä sielläkin oli istuskellessa. 

Juuri mikään ei ole hienompaa kuin hellepäivä Vepsässä. Toki siitäkin on eriäviä mielipiteitä; esimerkiksi eräs pyöräilijä, joka on viimeksi käynyt saaressa vuosikymmeniä sitten, ihmetteli taannoin suureen ääneen mitä hienoa Vepsässä muka on. Täytyy olla aikamoinen puusilmä, jos tällaiset maisemat eivät miellytä. 

Nauvon Pensarissa osa 2 - Luontopolku

Luontopolkujen ystävänä pidin itsestään selvänä, että kierrämme Pensarin saaren luontopolun. Päivä oli erittäin tuulinen päivä, mutta ei onneksi satanut, vaikka silläkin uhkailtiin. Heinäkuun alussa olettaisi olevan parempiakin kelejä, mutta ne taisivat kulua jo alkukesällä.   

Pensarin luontopolku on vain puolentoista kilometrin pituinen. Kivikkoisessa ja mäkisessä maastossa reitti tosin tuntuu tuplaten pidemmältä. Kovin huonokuntoiselle- tai jalkaiselle polkua ei voi missään nimessä suositella. Itsekin sain olla kieli keskellä suuta louhikoissa pujotellessa. Jyrkkiä nousuja ja laskuja riitti näin lyhyelle matkalle monen luontopolun edestä. 

Polku on merkitty keltaiseksi maalatuilla kivillä, joissa on hauskoja tekstejä. Reitin alussa ohitetaan armeijan vanha rakennus, mikä lie varasto ollut. Betonista valetut seinät olivat yhä vakaasti pystyssä. 

Ylös Sandvikinvuorelle kiivetessä voi poiketa siirtolohkareiden muodostamaan luolaan jos olettaa sinne mahtuvansa. Minulla tai muulla seurueellamme ei ollut moiseen toivoakaan. 

Sandvikinvuori on korkeimmalta kohdaltaan peräti 41 metriä merenpinnasta. Ylös kavutessa oli pakko pitää muutama hengähdystauko, jolloin kova tuuli oli vain hyväksi. Hiki nimittäin kuivui välittömästi. 

Kyltti metsässä kertoi, että 80 metrin päässä olisi hiidenkirnuja. Päätin ennen niiden tutkimista heittää kepilliset kemiallista läheisen männyn juureen. Se kuitenkin jäi tekemättä, sillä valtavan kokoinen kyykäärme luikerteli melkein jalkojeni juuresta piiloon kannon alle. 

Jostain syystä en edes pelästynyt, vaikka normaalisti käärme kyllä säikäyttää isommankin miehen. Jäin toviksi kyttäämään jos matelija tulisi ulos kolostaan. Mutta turha toivo, joten ei muuta kuin etsimään hiidenkirnuja. 

Wikipedia tietää kiertoa seuraavaa: "Hiidenkirnu on kalliossa oleva lieriönmuotoinen kuoppa. Ne ovat syntyneet jääkauden jäätikköjen sulamisvesien pyörittäessä isoa kiviä tai kiviä, jauhinkiviä eli pyörrekiviä paikallaan, jolloin ne ovat kaivertaneet kallioon melko symmetrisiä ja sileäreunaisia koloja."

Palatessani hiidenkirnuilta takaisin pääpolulle, päätin vilkaista onko erikoisen värinen kyy tullut takaisin paikkaan, jossa sen näin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Ja kas, siinähän se oli. 

Nyt kuvienkin otto onnistui, koska käärme ei luikkinut välittömästi piiloon. En muista ennen nähneeni kyyllä tällaista väritystä muuta kuin luontodokumenteissa. Perinteinen harmaa puuttui tältä yksilöltä. 

Vanha ammusvarasto keskellä mäkistä metsää kummastutti. Paljon hankalampaan paikkaan sitä olisi tuskin enää saatu rakennettua. Kuvien kyy saattaa hyvinkin majailla sen uumenissa.  

Saimme näin lyhyeen reittiin kulumaan peräti kaksi tuntia. Mutta eipä siinä koko ajan rampattu, vaan oman osansa vei upean saaristomaiseman katselu.

Pensarin luontopolku nousee omassa luontopolkukategoriassani kärkisijoille. Näkymät Sandvikinvuorelta ovat sanoinkuvaamattoman hienot.