Silliä kullekin

Heinäkuu on tähän mennessä näyttäytynyt Lounais-Suomessa sateisena. Viime viikon sunnuntai 5.7. oli olevinaan poutainen, joten kaverini Simon kanssa ajattelimme käydä ajelulla Naantalissa.  

Naantalin aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt, koska matkalla alkoi rankkasade. Jatkoimmekin kohti Rymättylää. 

Särkänsalmen sillan kupeessa Merimaskussa on grillikioski, jossa tulee piipahdettua pari kertaa vuodessa. Talvella se ei auki olekaan. 

Suomalainen jonotuskulttuuri näytti taas puolensa. Luukun edessä seisoskeli kymmenkunta ihmistä, eikä letka edennyt mihinkään. Alkoi taas satamaan. 

Viimein eräs vanhempi herra uskalsi kysyä tuppisuuna seisoskeelta pariskunnalta, ovatko he mahdollisesti jo tilanneet. Olivathan he, jolloin samalla tajusivat poistua jonosta takavasemmalle. 

Edellämme oli äiti kahden lapsosen kanssa. Kun letka vihdoin eteni jopa siihen pisteeseen, että kassaluukulle saattoi mennä, alkoi äiti empimään kumpaan luukkuun he nyt sitten menevätkään, kioski- vai grillipuolelle! 

Herkulliset hampurilaiset syötyämme matka saattoi jatkua. Sade yltyi sellaiseksi, etteivät auton tuulilasin pyyhkijät meinanneet riittää. Rymättylän kirkonkylä ohitettiin, koska pysähtyminen tuollaisella kelillä olisi ollut turhaa.

Neljän kilometrin päässä Röölän rannassa aurinko pilkotti hetken, kunnes vettä alkoi jälleen tippumaan. Bongasimme parkkipaikan vierestä Silliperinnemuseo Dikselin, jonka syövereihin astelimme sadetta pakoon.

Neljän euron hintainen biljetti oli todella hintansa väärtti. Röölän kylätoimikunnan jäsen esitteli museon esineistöä ja tarinoi sujuvasti kaikenlaista. 

Alkuun pyöri vanha mustavalkoinen dokumenttielokuva sillinkalastuksesta. Selvisi, että rymättyläläiset sillitroolarit ovat kalastaneet Islannin vesillä. 1940-luvun lopulla alkaneet ja 70-luvun puolivälissä loppuneet pyyntireissut kestivät kolmisen kuukautta kerrallaan. 

Ihmetelessäni dikseli-nimeä, kertoi opas, että kyseessä on sillitynnyrien sulkemiseen tarkoitettu vasara. 

Vuonna 2010 avatun Suomen ainoan sillimuseon lisäksi samassa rakennuksessa on Myllymuseo sekä Dikselin näyttämö, jossa on esiintynyt kuuluisia artisteja.

Neljän kilometrin päässä Röölän rannassa aurinko pilkotti hetken, kunnes vettä alkoi jälleen tippumaan. Bongasimme parkkipaikan vierestä Silliperinnemuseo Dikselin, jonka syövereihin astelimme sadetta pakoon.

Neljän euron hintainen biljetti oli todella hintansa väärtti. Röölän kylätoimikunnan jäsen esitteli museon esineistöä ja tarinoi sujuvasti kaikenlaista. 

Alkuun pyöri vanha mustavalkoinen dokumenttielokuva sillinkalastuksesta. Selvisi, että rymättyläläiset sillitroolarit ovat kalastaneet Islannin vesillä. 1940-luvun lopulla alkaneet ja 70-luvun puolivälissä loppuneet pyyntireissut kestivät kolmisen kuukautta kerrallaan. 

Ihmetelessäni dikseli-nimeä, kertoi opas, että kyseessä on sillitynnyrien sulkemiseen tarkoitettu vasara. 

Vuonna 2010 avatun Suomen ainoan sillimuseon lisäksi samassa rakennuksessa on Myllymuseo sekä Dikselin näyttämö, jossa on esiintynyt kuuluisia artisteja.

Vepsän luontoa 27. kesäkuuta

Kesälomani avausviikonloppu kului Vepsän saaressa Turun saaristossa. Lauantai 27. kesäkuuta oli tähän mennessä varmasti kesän komein päivä. Aurinkovoidetta sai tahkoa oikein urakalla. 

Vepsän kaikki mökit olivat varattuja, mikä tuppaa olemaan nykyään harvinaista kiihkeimpään loma-aikaankin. Mukana oli kymmenittäin tuttuja, sillä Katja Saloskan kutsumana saaressa oli "Vepsän valtaus". 

Vuosi sitten vastaavana ajankohtana oli virallista ohjelmaakin bingon ja tietokilpailun muodossa. Ilmeisesti ihmisten ulkonäkö ei saaren ravintolapalveluja tuottavaa tahoa miellyttänyt, joten baari meni kiinni jo kello 20. Samalla meni satojen eurojen tuotot sivu suun. Katja ei tällä kertaa yrittänytkään järjestää kuppilan terassille mitään tilaisuutta, koska kohtelu oli viimeksi noin tympeää. 

Saaren kasveilla oli kenties kesän värikkäin vaihe meneillään. Ruoholaukka ja keltamaksaruoho varsinkin pistivät silmään. Myös lintuja oli runsaasti; ympärillä pyöri eri lokkilajeja, valkoposkihanhia ja kanadanhanhia sekä yksi merihanhikin. 

Kävin Vepsässä viimeksi eilen. Päivä oli kelin puolesta täydellinen vastakohta tälle. Oli meinaan takuulla kesän viilein ilma, erään tahon mukaan vain 12 astetta. Tuuli oli häiritsevän kova ja sadetta saatiin islantilaiseen tyyliin kymmenen minuutin välein. 

Minilomalla Maisaaressa

Kesäloman ensimmäisellä viikolla ohjelmistossa oli kahden vuorokauden mökkeily Maisaaressa. Kuntaliitosten myötä Naantaliin kuuluvassa Rymättylässä sijaitseva Maisaari on viralliselta nimeltään Iso-Maisaari, mutta sitä kai harvemmin käytetään.

Maisaari on länsi-itä suunnassa pitkulainen, neljä kilometriä pitkä ja keskimäärin puoli kilometriä leveä saari, jonka pinta-ala on 190 hehtaaria.  

Netistä majoitusta tutkaillessani valitsin Nuotta-mökin, jossa olen yöpynyt usein aiemminkin. Se on sopivasti syrjässä, mutta kuitenkin lähellä kaikkea. 

Toimistosta avainta hakiessani vastassa oli aina yhtä hyväntuulinen yrittäjä Patrik Qvanström. Hän on luotsannut Maisaarta kesästä 2017 lähtien ja toivottavasti näin on jatkossakin.

Maisaari on yksi Turun kaupungin kolmesta ulkoilusaaresta, mutta kauhuskenaariona on huhuttu saarten myymistä. Linkissä yleisönosastokirjoitus Turun Sanomista viime lokakuulta https://www.ts.fi/a/6789657

Maisaari on veneilijöiden suosiossa. Saaren laitureissa olikin täyden näköisiä viikonlopun koittaessa ja monenlaista paattia purjeveneistä "kerrostaloihin", kuten grillipaikalla tavattu rouva erästä alusta luonnehti. 

Rymättylän Haapalan rannasta lähtevä yhteysalus on tilattava erikseen vähintään vuorokautta ennen, mikäli sillä mielii Maisaareen päästä. Silloin on mahdollisuus tulla autolla suoraan mökin pihaan, eikä tarvitse kantaa kädet vääränä kasseja ja pusseja. 

Yhteysaluksena pitkään toiminut MS Isla on tällä haavaa korjattava. Mennessä sen tilalla oli MS Kaita. Jos olisin sen tiennyt, ehkä kaara olisi jätetty Haapalan rantaan. Keularampilta oli hankala peruuttaa pois.

Paluumatka tapahtui varapaatin varapaatilla MS Kokkomaalla. Kansimiehen mukaan alus on ollut viimeiset neljä vuotta telakalla, mutta nyt jälleen tarvittaessa liikenteessä. 

Jahka MS Isla palaa reitille, ei kehnommankaan kuskin tarvinne peruutella, sillä laiva on läpiajettava. 

Vaikka Maisaaren luontopolut jäivät tällä kertaa pääosin käymättä, löytyy valokuvauksen harrastajalle saaresta rutkasti materiaalia. 

En ole sataprosenttisen varma, mutta luullakseni kuvan eläin on valkohäntäpeura. Pieniä hirvieläimiä näkyi varsinkin illan tullen nurmialueilla. Tämä kaveri toi pitkässä heinikossa seisoskellessan mieleen Afrikan savannien serkkunsa.

Olen aikaisemminkin todistanut Maisaaressa upeita auringonlaskuja. Hieman iltakymmenen jälkeen tarjolla oli tällainen näky. 

Kesäkuun loppua Heponiemessä

Alkuviikosta Kustavin reissulla yhtenä kohteenani oli Iniönaukon partaalla sijaitseva Heponiemi. Paikka on tunnettu etenkin yhteysaluksesta, joka liikennöi Kustavin ja Iniön välillä, ollen täten myös osa Saariston Rengastietä. 

Heponiemen tunnusmerkkejä ovat valkoinen kummeli ja sektoriloisto. Ne voi bongata kivenheiton päässä yhteysaluslaiturista, entisen luotsiaseman takaa kalliolta. 

Lähivesillä oli tällä kertaa kaksi silakkarysää, joista linnut olivat kovin kiinnostuneita. Eri lokkilajit ja merimetsot melskalsivat hullunlailla altaiden ympärillä. Haahkaparvi lepäili viereisellä kivellä.

Hinaajaproomu ilmestyi kuviin kuin tilauksesta. Veikkaisin, että jonkun mökkiranta saa pian uutta syvyyttä. 

Päivä oli melko tuulinen, mutta kesäisen lämmin. Yritin kuikuilla käärmeitä aallonmurtajan kivikosta. Ainuttakaan en nähnyt edes vähän tuulettomammissa kohdissa. Siellä ne kumminkin tunnetusti lymyilevät.  

Söderlångvikin kartanoon tutustumassa

Sunnuntaina 14. kesäkuuta suuntana oli Kemiönsaaren kunnassa sijaitseva Söderlångvikin kartano. 

Kartano on suurimmaksi osaksi saanut nykyisen ulkonäkönsä aikana, jolloin suomalainen liikemies ja kulttuurimesenaatti Amos Anderson oli sen omistaja. 

Anderson osti kartanon vuonna 1927. Vuodesta 1965 se on toiminut Söderlångvikin museona, jossa on esillä Andersonin huonekaluja sekä hänen keräämää taidetta ja esineistöä. Kesäisin päärakennuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. 

Arkkitehti W.G. Palmvistin piirustusten mukaan kartano sai uuden muotonsa vuosina 1934-1935. Kerroslukumäärä nousi kahteen, huoneiden määrä kuudesta yhteentoista ja pintaan ilmestyi valkoinen rappaus. Lisäksi rakennus sai molemmille puolilleen vuosina 1937-1938 yksikerroksiset tiilestä tehdyt siipirakennukset. Talon kokonaispinta-ala on 560 neliömetriä ja pituus 47 metriä.  

Olen käynyt Söderlångvikissa muutaman kerran aiemminkin, mutta tutustuminen alueeseen on rajoittunut upeaan puistoon. Nyt huomasin, että päärakennuksen ovi oli kutsuvasti auki. Museokorttia vilauttamalla vältin neljäntoista euron pääsynmaksun ja kiertelin aikani ympäri upeaa rakennusta. 

Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Montaa näin komeaa historiallista kokonaisuutta Suomessa ei ole.