Neljä kuukautta myöhemmin on aika muistella kesäkuista lauantaita, jolloin tein päiväreissun Turun kaupungin ulkoilusaareen Vepsään.
Alkukesällä saatiin nauttia aurinkoisista keleistä. Pellot ja luonto tosin kuivuivat, koska sadetta ei tullut kirveelläkään. Viimeistään elokuussa homma sitten kääntyikin päälaelleen. Esimerkiksi viikolla 35 satoi kaikkina muina päivinä paitsi tiistaina.
Alun perin en ollut lähdössä saareen, mutta kun kaveri ilmoitti tarvitsevansa apua teltan pystyttämisessä, tarjouduin toki avuksi. Tiedä sitten paljonko hyötyä panoksestani oli, mutta ainakin teltta nousi ja samassa paikassa se oli elokuun loppupuolelle saakka. Tietääkseni käyttöaste jäi oletettua pienemmäksi.
Kulunut kesä Vepsässä oli omalta ja monen muun vakiokävijän taholta erilainen kuin ennen. Vesibussin kausikorttiin tuli niin härski korotus, ettei sitä ostanut enää entisten noin kolmenkymmenen ihmisen sijaan kuin vaivaiset kaksi. Täten saarikäynnit vähenivät radikaalisti kaikilla muilla paitsi heillä. Osa lopetti Vepsä-reissut kokonaan. Omat käyntini tippuivat melkein kolmasosaan edelliskesään verrattuna.
Vakioasiakkaisen kohtelusta harmistuneena minimoin ostokseni laivalla ja saaren kuppilassa. Vielä viime vuonna kannoin niihin rahaa surutta. Siinä voi sitten miettiä lihottiko moinen toiminta liikkeenharjoittajan kassaa vai ei. Saaren ja vesibussin mukavalla henkilökunnalla ei kuitenkaan ole asian kanssa mitään tekemistä.
Yllä olevan kalalokkikuvan lähetin Turun Sanomien Lukijan kuva-palstalle, jossa se menikin läpi muistaakseni seuraavalla viikolla. Utelias lokki kuikuili grillikatoksen katon päällä ja odotti tilaisuutta päästä osingoille.
Olen huomannut, että Vepsässä lokit ovat sen verran fiksuja, ettei niiden kannata päästellä ääniä, koska silloin paikalle ryntää välittömästi kymmenen lajitoveria. Kun pitää nokan supussa, saattaa saadakin vaikka makkaran. Sellaisen kalalokki imaisee kokonaisena niin kylmänä kuin grillikuumanakin. Nähty on.
Nyt kun näitä alkukesän kuvia katselee, rupesi taas kummasti tekemään mieli Vepsään!
Turun päivää vietettiin syyskuun kolmantena sunnuntaina 17.9. Tapahtumaa on järjestetty vuodesta 1961 lähtien. Kaupunkilaisille tarjotaan erilaisia mahdollisuuksia tutustua omaan kotikaupunkiinsa ja esimerkiksi moniin museoihin on vapaa pääsy.
Luultavasti jokaiselle löytyi jotain kiinnostavaa mikäli vaan vaivautui kotisohvalta ulos ihmisten pariin. Tapahtumalista vaikutti ensi alkuun loputtomalta, mutta nopeasti siitä sai poimittua jyvät akanoista. Esimerkiksi Turun linnaa en edes harkinnut, koska todennäköisesti siellä olisi ollut valtava ruuhka.
Aamupäivällä osallistuin työkaverini Petterin kanssa opastettuun kierrokseen Kakolanmäen jätevedenpuhdistamolla. Sofiankadun ja Korkeavuorenkadun kulmasta käveltiin sisälle massiiviseen luolastoon, jossa tulijoita odotti Jakke Jokijuna. Normaalisti juna ajelee Aurajoen rannassa turisteja pullollaan, mutta nyt se kiemurteli pitkin jätevedenpuhdistamon käytäviä.
Kierros kiven sisällä oli melko pikainen, mutta jätevesiprosessista kertonut kaveri oli oikein asiantunteva. Uskoisin tämän olleen suurimmalle osalle hyvinkin mielenkiintoista, eikä paskakaan haissut odotusten mukaisesti.
Entisessä Turun Lääninvankilassa toimii nykyään Hotel Kakola. Turun päivän ohjelmaa katsellessani hotellin avoimet ovet pisti silmään ja kohde olikin seuraavana vuorossa.
Matkalla ylös mäelle kävelimme taannoin edesmenneen kaverini asunnon ohi. Ikkuna oli selällään, jota se on varmaan ollutkin koko kesän. Tuulettamista riittänee vielä pitkään, koska tietojeni mukaan ruumis ehti muhia pari viikkoa kämpässä ennen kuin naapurit havahtuivat tilanteeseen.
Lääninvankilan ja viereisen Turun keskusvankilan eli Kakolan vankilatoiminta siirrettiin Turun Saramäkeen vuonna 2007. Ristinmuotoinen lääninvankila on lähivuosina muutettu hotelliksi ja juuri Turun päivänä se juhli kolmevuotista olemassa oloaan.
Olen kolme kertaa aiemmin käynyt vanhassa lääninvankilassa. Ensimmäinen visiitti oli joskus 80-luvun lopulla lukion yhteiskuntaopin tunnin puitteissa. Toinen puolestaan syksyllä 2008, jolloin Kakolanmäen hylättyihin vankiloihin tehtiin ensimmäistä kautta opastuskierroksia.
Hotel Kakolaan oli tilattu vain yksi opas johdattamaan uteliaiden runsasta joukkoa. Puolisen tuntia odoteltuamme pääsimme uuden ryhmän mukaan. Pikaisen laskutoimituksen mukaan siinä oli 35 ihmistä.
Oppaan nimen ehdin jo unohtaa, mutta sellainen kutina on, että olen häneen jossain yhteydessä aiemminkin törmännyt. Äänikin oli kovin tuttu.
Kakola-kierroksella viisitoista vuotta sitten hän ei ainakaan ollut, koska muistan silloisen oppaan hyvin. Mies kyseli tarvitseeko joku ruotsinkielistä selostusta, jolloin eräs ryhmämme jäsen tokaisi "Puhutaan vaan suomea kun kerran Suomessa ollaan". Opas kiehui posket punaisina. "Minua ei ole koskaan näin verisesti loukattu!", kuulin hänen kertovan kollegalleen. Pienestä se on kiinni.
Hotel Kakolassa on oikeastaan vain kiviset ulkoseinät tallella vanhasta talosta. Sisällä on tehty niin massiivinen remontti, etten kuuna päivänä olisi uskonut olevani samassa rakennuksessa.
Pätevä oppaamme kertoi sekä vankilan vaiheista että talon nykyvaiheista. Kuuntelin mielenkiintoisia juttuja korvat höröllä. Selvisi sellainenkin, että rakennuksessa on Suomen ainoa kirkko, jossa on A-oikeudet.
Kierroksen päätteeksi olin kuin puulla päähän lyöty. Hienompaa paikkaa en muista aikoihin nähneeni. Mikään eliittitalo se ei silti ole, vilkaisin nimittäin hintoja. Ainakin syyskuulle kahden hengen huone näytti olevan 119 euroa. Upeaan miljööseen ja kehuttuun aamupalaan suhteutettuna se ei mielestäni ole lainkaan mahdoton hinta.
Vajaa puoli tuntia kestäneen opastuksen loputtua kiitin luojaa, että olimme ajoissa liikkeellä. Jonossa oli satoja ihmisiä pitkälle pihan puolelle asti. Itse en olisi jaksanut jonottaa tuntitolkulla, enkä usko monen muunkaan sellaiseen ratkaisuun päätyneen. Oppaita olisi Turun päivän kunniaksi pitänyt haalia enemmän kuin yksi.
Lauantaina poikkesin ystäväni Harri Nato Leinon kanssa TurunRuissalon Saaronniemessä. Ruissalon Puistotietä pitkin kaasutellessa juolahti mieleen, että tänään täällä on muuten Ruissalojuoksut-tapahtuma. Kilpailu täytti peräti 50 vuotta, joten voisi kuvitella osanottajia olleen oikein urakalla.
Juoksijoita ei vielä kymmenen jälkeen aamupäivällä näkynyt missään. Järjestysmiehiä ja liikenteenohjaajia sen sijaan oli jo passissa Saaronniemessä. Autojen parkkeeraus oli tarkkaa touhua, eikä varmaan kukaan päässyt suhailemaan haluamalleen paikalle.
Koska satuimme olemaan näin ruuhkaisena päivänä liikkeellä, oli toimittava ripeästi, että pääsisimme pois jaloista ennen kuin urheilijat valtaavat liikenteen. Suuntana oli Saaronniemen uloin kärki Kolkannokka.
Turun luontoon on sinne tänne ilmestynyt taulukehyksiä. Kyseessä lienee jonkun taideopiskelijan projekti. Kolkannokassa kehysten läpi näkyy Vepsän ulkoilusaari, kuten tarkkaavaisemmat saattavat ylimmästä kuvasta havaita.
Merelle zoomaillessani huomasin, että Vepsän pohjoisella vierasvenelaiturilla oli lukuisia purjeveneitä. Koska kello oli vasta melko vähän, olettaisin että veneilijät olivat yöpyneet paateissaan, eivätkä aamutuimaan seilanneet saarelle. Vepsän palvelut sulkeutuivat tämän kauden osalta viime viikonloppuna, mutta se ei näyttänyt veneilijöitä haittaavan.
Syysruskan merkkejäkin oli jo puissa. Tilastollisesti paras ruska-aika Turun seudulla on 12. päivä lokakuuta. Saapa nähdä miten tänä syksynä.
Kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet yhtä Popedaa. Päässä on soinut yhtyeen kappaleet ja silmissä vilkkunut bändin konsertti 2. syyskuuta Tampereen Ratinan Stadionilla. Popedan vokalistin ja ainoan alkupäisjäsenen Pate Mustajärven taival tamperelaisorkesterin keulilla päättyi vajaan kolmenkymmenen tuhannen silmäparin eteen.
67-vuotias Mustajärvi ei kuitenkaan vetäydy eläkkeelle. Hiljattain ilmestyi hänen uusi soolosinglensä Hei äijä. Kovasti Popedalta haiskahtavasta nimestä huolimatta kappale on enemmänkin iskelmää, jonka esittäjänä voisi olla vaikkapa Matti Esko.
Oma Popeda-historiani ulottuu aivan 80-luvun alkuun. Muistan Suosikista koko sivun mustavalkoisen kuvan, jossa Pate irvistelee, näyttää kieltään ja vääntelee sormiaan. Juttu taisi liittyä singleen ja pikkuhittiin Mörri-Möykky, joka löytyi myös Suomi-ilmiö-kokoelma-albumilta, mutta ei Popedan studiolevyltä.
Kustavissa naapurilla Kari Virtasella (RIP) oli Popedan 1981 keväällä ilmestynyt kolmas albumi Hullutkoirat. Kansitaidetta myöten levy oli todella kovaa kamaa. Pidän sitä yhä orkesterin parhaimpana kiekkona, vaikka yleistä arvostusta se ei nautikaan.
Ensimmäinen oma Popeda-älppärini oli 1982 Turun Kupittaan City Marketista ostettu Mustat enkelit. Levy esitteli samana vuonna bändiin liittyneen kitaristi Costello Hautamäen, josta myöhemmin tuli yhtyeen kantava voima Mustajärven ohella.
Epätasaista Mustat enkelit-levyä on nykyään vähän vaivalloista kuunnella. Mukana on loistavia kappaleita kuten Kuulat sekaisin ja Jos joet olis, mutta joukossa on myös luokatonta paskaa niin kuin Hormoonihuulet.
Hormoonihuulten tyyppistä huumoria Popeda on viljellyt vuosikymmenten saatossa vähän liikaakin. Siksi sitä pidetäänkin ns. oikeiden rokkarien keskuudessa junttibändinä, josta ei voi tykätä ainakaan julkisesti. Panemisesta ja ryyppäämisestä laulaminen on monien mielestä suorastaan jopa sairasta, vaikka ulkomaiset yhtyeet laulavat samoista teemoista eri kielellä. Tietääkseni nämä Popeda-vihaajat panevat ja ryyppäävät kyllä itsekin.
Ensimmäisen kerran näin Popedan livenä Kalannin urheilutalolla talvella 1985. Tarkka päivämäärä on 1. helmikuuta. Tarkistin sen Popeda-historiikkikirjasta Ilikeesti kiitää, jossa on lueteltu yhtyeen keikat vuosilta 1980-2008.
Tuolloin yhtye keikkaili tuoreen Harasoo-levyn jälkimainingeissa ja kokoonpano oli mielestäni sen kautta aikojen kovin. Paten lisäksi bändissä olivat kitaristit Arwo Mikkonen (joka kuoli vuotta myöhemmin soundcheckin jälkeen Tampereella) ja Costello Hautamäki, basisti Jyrki Melartin, rumpali Kari Holm ja kosketinsoittaja Safka Pekkonen.
Sittemmin olen nähnyt Popedan lukemattomia kertoja, varmasti kymmeniä, mutta en ole pitänyt niistä mitään kirjaa kuten ystäväni Miika Hyttinen, jonka kanssa suuntasimme kohti Tamperetta syyskuun 2. päivänä. Hänellä Popeda-saldo yltää noin 150 keikkaan.
Tuossa yhtenä päivänä mietin missä kaikkialla olenkaan bändiin törmännyt. Mieleen juolahtivat muun muassa sellaiset festivaalit kuin Kauhajoen Nummirock 1991, Tuurin kyläkaupan Miljoonarock 2004 ja Vaasan Rockperry 2005.
Rockperry oli siitä erikoinen, että basson varressa tuurasi Popedassa vuosina 1990-95 soittanut Markku Petander. Jyrki Melartin oli saanut myyräkuumeen ja estynyt lähtemään keikoille.
Viking Grace-risteilylla joulukuussa 2015 kaksi kaveriani poistettiin yleisön joukosta, koska järjestysmiehet luokittelivat heidät turvallisuusuhaksi juhlaväen keskellä. En ole moista ennen, enkä sen jälkeen kuullut! Jopa itse Pate Mustajärvi oli huomannut episodin ja seuraavana päivänä paitamyyntikojulla kysellyt mitä oikein tapahtui.
Tässä yhteydessä voisin myös kertoa, että Pate Mustajärvi on kerran lyönyt minua. Tämä tapahtui parikymmentä vuotta sitten Tampereella Zarillo-nimisen ravintolan vessassa. Pate istui naapuripöydässä vetämässä kaljaa ja shotteja. Jossain vaiheessa hän oli vessassa samaan aikaan ja huomasi Black Sabbath-paitani, jossa oli Vol 4-albumin kansikuva. "Mää oon nähnyt ton bändin", sanoi laulaja ja latasi nyrkillä palleaani. Isku ei sattunut mitenkään hirveästi, mutta yllätyin moisesta.
Mutta takaisin Tampereelle ja Ratinaan. Tai sitä ennen kuitenkin Nokialle, jossa Hyttisen kanssa majoituimme Hotelli Iisoppiin.
Olen viimeksi käynyt Nokilla keväällä 1995. Tuolloin pääsin Tampereen Taiteen ja viestinnänoppilaitoksen pääsykokeissa loppuvaiheeseen ja yövyin kansanopistotuttuni Veijo Tuomiston luona. En muistanut kaupungin asemakaavasta enää yhtikäs mitään, joten kaikki näytti uudelta.
Iisoppi ei heti soittanut kelloja, mutta baari on tunnettu keikkapaikkakin. Nyt se vaikutti olevan parikymppisen nuorison suosiossa. Rakennuksen yläkerrasta löytyy vaatimattomia hotellihuoneita, joiden vakiovarusteena on korvatulpat. Henkilökunnan mukaan mökä saattaa aamulla kuulua puoli viiteenkin asti.
Huoneessa korkkasin vodkapullon ja löysin televisiosta kanavan, joka näytti Popedan keikkataltiointia kesän 2014 Ruisrockista. Bändi kuulosta erittäin hyvältä. Vilkaisin ikkunasta ja manailin Hyttiselle säätä, joka oli totaalisen paska. Vettä tuli kuin saavista.
Tampereelle olisi normaaliolosuhteissa lähdetty varmasti tunteja aikaisemmin, mutta nyt olimme hotellihuoneessa jumissa. Ei mitään mieltä lähteä kastumaan ennen kuin olisi aivan pakko. Jääköön stadionkonsertin lämmittelijät Martti Servo & Napander ja Vesterinen yhtyeineen. Kumpikaan ei muutenkaan kiinnostanut, ei varsinkaan sellaisella koiranilmalla.
Kun sade taukosi, oli aika toimia. Nokialta kesti parinkymmentä minuuttia bussilla Tampereelle. Matkalla ohitimme Pispalan- ja Pyynikin kaupunginosat, joihin pitäisi joku kerta käydä varta vasten tutustumassa.
Tampereella ilma vaikutti lupaavalta. Baarissa yhdet juomat huiviin ja samalla päivän toinen julkkisbongaus. Ensimmäinen oli liikennevaloissa Nokialla kun iskelmälaulaja Markku Aro ohitti meidät katumaasturillaan. Nyt bodaaja Bull Mentula istui kavereineen samassa ravintolassa. Kovin oli Bull pienikokoinen mies livenä, vaikka kuvien perusteella luulin hänen olevan lähinnä ladonovi.
Ratinan edustalla oli sakkia tuhansittain. Liityimme jonon jatkoksi. Aikamme ihmeteltyämme pääsimme sisälle ja Hyttinen suuntasi myyntikojulle hankkimaan ties kuinka monetta Popeda-paitaansa.
Edellisenä päivänä Raision Biltemasta ostamani sadeviitta vaikutti sen verran tukevalta, että siitä varmaan olisi jotain apua jos taivas taas repeäisi. Mitään kertakäyttöriepua en edes harkinnut.
Popeda aloitti vähän jälkeen puoli yhdeksän. Juontaja Simo Frangen höpötti tapansa mukaisesti jotain turhuuksia, jonka jälkeen lavan reunojen valtaville näytöille ilmestyi Iltatähti-ohjelmasta vuodelta 1978 peräisin oleva keikkataltiointi Särkänniemestä. Popeda esitti Mönkiäislaulun TapaniRipatin kritisoidessa yhtyeen alkuaikojen meininkiä.
Historiallisen filmin päätteeksi Popeda asteli lavalle vahvistettuna neljällä puhallinsoittajalla ja kahdella taustalaulajalla. Kuulemma torvensoittajat ovat olleet mukana jo vuosia, mikä oli minulle uusi tieto. Kuvittelin heidän olevan spesiaalivahvistus tämän kesän festivaalikeikoille.
Avauksena kuultiin bändin kakkosalbumilta Raswaa koneeseen (1980) peräisin oleva nimikappale. Alku oli lupaava ja enteili yhtyeen soittavan enemmänkin vanhaa materiaalia. Onneksi Popeda muisti edes vähän kaltaisiani vanhoja faneja.
Lava oli valtavan kokoinen. Sen reunoille tehdyille rampeille etenkin Costello Hautamäki ja poikansa, illan valoshownkin suunnitellut basisti Alex Hautamäki, ponkaisivat ajoittain. Taustalle heijastui Popeda-kuvia vuosien varrelta. Tulta ja ilotulitteita ei säästelty.
Konsertin alkupuolelle oli ängetty bändin debyyttiälpeeltä vuodelta 1978 löytyvä tyhjänpäiväinen renkutus Oodi Tom Robinsonille. Kappaleen aikana lavalle heijastui sateenkaaren värejä ja nyrkkiin puristettuja käsiä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti tehdä selväksi, että Popeda hyväksyy seksuaalivähemmistöt. Robinson on tunnettu brittiläinen homolaulaja.
Lupaavan alun jälkeen tapahtui se mitä pelkäsinkin - taivaalta alkoi hiljalleen ripotella vettä. Kun tätä jatkui jonkin aikaa, kaivoin repusta sadeviitan. Pimeässä sen pukeminen ei ollutkaan mitenkään helppoa.
Viimeiset puolitoista tuntia satelikin sitten oikein kunnolla. Esterin perseestä olisi ehkä paras ilmaisu. Samalla fiilis laski kuin lehmän häntä. Kun lopulta kengätkin alkoivat kastua, ei mielialani siitä enää kohonnut, vaikka lavalla olisi tapahtunut mitä tahansa.
Hammasta purren oli kuitenkin kestettävä kun kerran tänne asti oltiin tultu. Onneksi yhtye soitti muutamia harvinaisempiakin helmiä kuten Palle And The Boys, Soittomatkalla, Tää on se yö, Yö ja Pohjantähden alla. Erityismaininta Paten tyttären Jenni Mustajärven laulamalle Eläintenvallankumoukselle, jonka hän esitti varmoin ottein. Biisiä edelsi Paten muistopuhe Arwo Mikkoselle.
Pate Mustajärven jäähyväiskonsertti Popedan laulajana oli näyttävä spektaakkeli, jollaista harvalla suomalaisella orkesterilla on ollut. Viime vuonna samassa paikassa järjestetty Hassisen Kone40 vuotta-konsertti oli sekin upea ja kelin takia huomattavasti viihtyisämpi kuin tällainen sateessa seisoskelu.
Nähtäväksi jää ketä Costello Hautamäki valitsee uuteen bändiinsä ja millä nimellä se alkaa esiintyä. Onko se sitten Costello & Popeda vai mikä. Todennäköisesti mukana ovat hänen poikansa Alex ja Jimi, joka paukutti Ratinassa rumpuja Eläinten vallankumous-biisissä Lacu Lahtisen siirtyessä siksi aikaa pois patteriston takaa.
Popedan uudesta laulajasta on ollut kiivasta arvuuttelua etenkin iltapäivälehdissä. Paten saappaisiin on ehdotettu niin Jenni Mustajärveä, JP Leppäluotoa, Tero Vesteristä kuin Paten siskonpoikaa Jussi Aaltosta. Hän olisikin sopiva mies siihen, koska on aiemminkin tuurannut enoaan tämän ollessa kiinnostuneempi pullosta kuin bändistä.
