Pitkin poikin talvista Ruissaloa

Sunnuntaina 17. tammikuuta oli sen verran upea ilma, että oli suorastaan pakko lähteä ulos kameraa ulkoiluttamaan. Olisi ollut sääli hukata moinen komea päivä neljän seinän sisällä.

Suunnaksi valikoitui jälleen tuttu ja turvallinen Ruissalo. Ramppasimme Vartijan Jaskan kanssa parisen tuntia pitkin poikin saarta. Päädyimme lopulta Ruissalon kärkeen Saaronniemeen, jossa talviuimarit ja tavalliset ulkoilijat kansoittivat rantoja.

Kuvasaldosta tuli mielestäni varsin onnistunutta. Etenkin nyt, kun Turussa on plusasteita ja vesikeli, muistelen oikein mielelläni parin viikon takaisia aurinkoisia pakkasmaisemia.

Kasarimusiikkihaaste Facebookissa

Facebookissa liikkuu säännöllisesti erilaisia haasteita, joihin minutkin usein kutsutaan osallistumaan. Mielelläni moiseen menenkin mukaan. Tälläkin hetkellä menossa ovat Ysärimusahaaste ja Luontokuvahaaste. Jälkimmäisen teinkin jo viime vuoden loppupuolella, mutta mikä etten jälleen. Kuviahan piisaa.

Kasarimusiikkihaasteen olen tehnyt ainakin kolme kertaa, joten se saa nyt olla toistaiseksi tampattu. Ei siksi, etteikö materiaalia riittäisi, mutta veikkaan facekamujeni hiljalleen kyllästyvän jatkuvaan menneiden muisteluuni mikäli uutta haastetta pukkaa taas.

Edelliseen kasarimusiikkihaasteeseen keksin teemakseni "tukkahevin". Eli genre oli suurinpiirtein sitä, että bändien jäsenet olivat kauniita poikia meikkeineen, värikkäine vaatteineen ja isoine tupeerattuine tukkineen. Musiikki oli usein kevyehköä hard rockia, mutta hevimpääkin tavaraa esiintyi.

Puhun tukkahevistä genrenä menneessä aikamuodossa, sillä vahvimmillaan se oli 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jatkuen vuoden pari 90-luvunkin puolelle. Nykyään harvemmin törmää ainakaan ulkoisesti samannäköisiin yhtyeisiin, mutta niitäkin toki on.

Suomessa genreä edustaa ainakin Reckless Love, joka on menestynytkin melko hyvin lähinnä kauniin laulajapoikansa Olli Hermanin avulla. Bändillä on tosin hyviä biisejäkin, joten pelkkä teinityttöihin ja neljä-viisikymppisiin 80-luvulla teinivuotensa viettäneisiin naisiin vetoaminen ei luulisi riitävän menestykseen. Toisaalta jos Hermanin sijasta yhtyeen keulilla heiluisi vaikkapa Jethro Rostedt, vaihtuisi yleisöpohja yhdessä yössä.

Koska yleensä pyrin hieman tavallista kuluttajaa laajemmin näitä haastejuttujakin tekemään, kirjoittelin pikku tarinoita kappalevalintojen taustoihin liittyen. Siinä aihetta blogijuttuunkin.

Kasarimies on ilmiselvästi kysytty mies kasariasioissa. Nyt meinaan tuli jo kolmas tai neljäs 80-luvun musiikkihaaste, tällä kertaa Mian lähtettämänä. Eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Viimeksi klaarasin haasteen keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt ajattelin keskittyä tukkabändeihin. Tukkatyyli 80-luvulla oli iso, valtava ja usein pörröinen.
Viikon putken saa luvan aloittaa yhden levyn ihmeeksi (We Reserve The Right, -84) jäänyt Madam X, jonka tarttuvia rallatuksia ja Maxine Petruccin uhkeaa olemusta tuli useamman kerran selattua vhs:ltä.
Haastan Timo Näsen!

Kasarimusiikkihaaste 2/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippu meni keikkamuistojeni siivittämänä. Nyt keskityn tukkahevibändeihin.
Englantilaisen Shyn neljäs albumi Excess All Areas vuodelta 1987 sisälsi muun muassa tämän rallin, jonka joku saattaa muistaakin taivaskanavien heviohjelmista. Bändin laulaja Tony Mills vaikutti myöhemmin norjalaisen TNT:n riveissä.
Haasteen saa Mikko Peiponen!

Kasarimusiikkihaaste 3/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Edellinen haastenippuni käsitteli kasarikeikkamuistoja. Nyt puolestaan tukkahevibändejä.
Suomalaisyhtyeitäkin kyseiseen genreen pystyi sovittamaan, ainakin näin jälkikäteen. Vaasalainen Wild Force nousi semikuuluisuuteen kotimaassaan 1987 julkaistulla samannimisellä debyyttiälppärillään. Levyllä oli potentiaalisia hittejä kuten I Want You To Stay, S.O.P.H.I.A. ja Frozen Hearts. Kahteen ensinmainittuun itse Renny Harlin ohjasi musiikkivideot. Kovin vähälle huomiolle kumminkin jäivät.
Wild Forcen seuraavaa albumia, 1990 ilmestynyttä Jungle Of Lovea en ole kuullut nimikappaletta enempää.
Haasteen saa Jussi Rousku!

Kasarimusiikkihaaste 4/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevibändeillä jatketaan tämänkertainen haaste. Ruotsalaisesta Treatista ei koskaan tullut lähellekään yhtä kuuluisaa kuin maanmiehistään Europesta. Musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin, tukkamuodista puhumattakaan.
Treatin vuonna 1985 ilmestynyt debyyttialbumi Scratch And Bite on pullollaan hyviä ja tarttuvia biisejä. Kuuntelin sitä tuohon aikaan ahkerasti c-kasetilta, jonka nauhoitti Mika Penttinen.
Haasteralli ei kuitenkaan ole Scratch And Biteltä peräisin, vaan yhtyeen kolmoslevyltä Dreamhunter (1987).
Haastan mukaan Riina Tuulian!

Kasarimusiikkihaaste 5/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan tämänkertainen haasterypäs loppuun.
Turkulainen Ironcross muutti 80-luvun puolivälissä tyyliään perushevistä jenkkivaikutteiseksi hard rockiksi. Samalla yhtyeen ulkoinen imago sai uusia puitteita. Ei bändin kavereistä sentään mitään Ratteja tullut, mutta viikset saivat kyytiä ja farkut vaihtuivat spandexeihin.
1986 nauhoitettu, mutta vasta alkuvuodesta 1987 julkaistu kolmosalbumi Too Hot To Rock jäi Ironcrossin tunnetuimmaksi levyksi. Kiekon nimikappalesta yhtye varmasti tunnetaan parhaiten.
Lordi kuulemma suunnitteli jossain vaiheessa coveroivansa Too Hot To Rockin, mutten ainakaan minä ole sellaista vielä kuullut. Albumin biiseistä sen sijaan Fight For The Strangers oli muutama vuosi sitten oululaisen Ghost Machineryn käsittelyssä. Tässä se kumminkin Ironcrossin esittämänä.
Haastan mukaan Janne Hurmeen!

Kasarimusiikkihaaste 6/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä jatketaan.
Amerikkalaisorkesteri Keel perustettiin 80-luvun puolivälissä. Tätä ennen laulaja Ron Keel oli ehtinyt levyttää Steeler -yhtyeen kanssa yhden albumin, jolla kitaraa soitti ruotsalaisvirtuoosi Yngwie Malmsteen.
Ron Keel oli hetken Black Sabbathin laulajakandidaatti. Ehkä on parempi, ettei häntä lopulta valittu. Mies perusti sukunimeään kantavan bändin, joka menestyikin mukavasti ja toimi vuosikymmenen loppuun saakka. Sittemmin on tehty comebackeja ainakin pariin otteeseen.
Kissin Gene Simmonsin tuottaman Keelin kolmosalbumin The Final Frontierin tunnetuin raita lienee Patti Smith -laina Becouse The Night. Mutta osasi yhtye itsekin väsätä kappaleita - Tears Of Fire on kitaristi Marc Ferrarin kynästä ja edustaa aikakaudelle tyypillistä voimaballadia.
Haastan mukaan Marjon!

Kasarimusiikkihaaste 7/7 eli seitsemän päivän ajan linkitetään jokin 80-luvulla tehty kappale.
Tukkahevillä vielä viimeinenkin päivä.
Tanskalaislaulaja Mike Tramp (Michael Trempenau) muutti 80-luvun alkuvuosina New Yorkiin tarkoituksenaan lyödä teini-idoleina kotimaassaan olleen Mabel -yhtyeensä Amerikassa läpi. Ensin Studs- ja myöhemmin Danish Lions -nimillä yrittänyt bändi ei onnistunut hankkeessaan, mutta sinnikäs Tramp jäi maahan muiden lähtiessä takaisin Tanskaan.
1983 Tramp perusti White Lionin, jonka toiminta lähti vauhtiin hänen tavatessa kitaristi Vito Brattan. Bändi teki teki neljä albumia ja nousi vuosikymmenen loppuun mennessä kultalevysarjaan.
White Lion hajosi 1991, mutta on sittemmin tehnyt comebackeja, joista ensimmäinen 1999. Yhtye toimi erinäisillä kokoonpanolla ainakin 2010 asti Trampin ollessa ainoa kasarijäsen. Onnistuin näkemään bändin Sweden Rock Festivalilla vuonna 2007.
White Lion teki monta hienoa kappaletta. Tässä yksi tunnetuimmista, When The Children Cry.
Haastan Susannen!

Korvensuunkosken talvikuohut

Lauantaina 16. tammikuuta kävin Laajoen Korvensuunkoskella Mynämäessä. Paikka on tuttu lukuisilta aiemmiltakin kerroiltakin, mutta kummasti sinne jaksaa lähteä aina uudelleen. Lumitalvina koski on erityisen hieno.

Kuulin vasta myöhemmin päivällä, että Iltalehden nettisivuilla oli tiistaina 12. tammikuuta ollut juttu Korvensuunkosken jäätyneistä vaahtopatsaista. Paukkupakkanen oli muodostanut kosken reunoille vaahdosta joulukuusen näköisiä tötteröitä, jotka paikallinen valokuvaaja oli sattumalta huomannut. Patsaat syntyvät, kun jäässä olevasta reiästä pursuava vaahto jäätyy kovassa pakkasessa.

Lauantaihin mennessä oli satanut lunta sen verran paljon, etteivät merkilliset vaahtopatsaat erottuneet maastosta mitenkään ihmeemmin. Lumen alta kohonneet kellertävät muodostelmat kumminkin kuvasin kun ihmettelin mitä tuossa mahtaa olla. Veikkasin ensin korkeamman tötsän sisällä olevan puun tai pensaan. Jutun luettuani selvisi, että kyseessä oli juuri samoja Iltalehdenkin noteeramia vaahtopatsaita.

Kuuvannokalla tammikuun yhdeksäntenä

Lauantaina 9. tammikuuta kävin Ruissalon reissulla Saaronniemen lisäksi Kuuvassa. Se sijaitsee vastapäätä Saaronniemen Kolkanniemeä, mutta tietä pitkin matkaa kertyy useita kilometrejä.

Kuuvannokka kallioineen on komea mihin vuodenaikaan tahansa. Viime syyskuussa kuvasin siellä kyhmyjoutsenperhettä, jolla oli peräti seitsemän poikasta. Tällä kertaa joutsenia näkyi vain Kolkanniemessä, liekö ollut samojakin joukossa.

Ilma oli todella hieno. Tällä kelillä olisi tietysti voinut kauemminkin olla viidentoista asteen pakkasessa ja katsella merta, etenkin kun ilma oli aivan tyyni. Talvi tuntui kesäihmisestäkin harvinaisen hienolta.

Kyhmyjoutsenet Saaronniemen pakkasessa

Lauantaina 9. tammikuuta kävin Turun Ruissalon Saaronniemessä. Pakkasta oli viisitoista astetta ja ilma aurinkoinen. Ulkona tarkeni hyvin kun tuulta ei ollut nimeksikään. Päivä oli melkein kuin tehty valokuvauskeliksi.

Matkalla pohdin mahtaako Kolkanniemen kärjessä olla joutsenia. Jonain talvina olen nähnyt niitä jäiden keskellä sulassa. Pohdinnan tulosta ei tarvinnut kauan odottaa, sillä jo kaukaa huomasin kookkaita lintuja uiskentelemassa rannan läheisyydessä.

Jäällä makaili kaksi valokuvaajaa, jotka eivät murteesta päätellen olleet varsinaissuomalaisia. Kannatti varmasti tulla kauempaakin. Veikkaan, että nämä linnut olivat kulmakunnan kuvatuimmat eläimet viime viikonloppuna.

Loputon Gehennan liekki

Loputon Gehennan liekki on Sami Kettusen ohjaama dokumenttielokuva, joka käsittelee suomalaista black metal -musiikkia. Se sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 järjestetyllä Night Visions -kauhuelokuvafestivaalilla. Elokuvassa haastatellaan muun muassa Beherit-, Goatmoon- ja Satanic Warmaster -yhtyeiden jäseniä.

Elokuva on katsaus suomalaisen black metal -musiikin historiaan ja nykytilaan, jossa poraudutaan black metaliin elämäntapana alakulttuurin keskeisten vaikuttajien haastattelujen kautta.  Dokumentti sisältää humoristisia elementtejä, jonka vuoksi jo elokuvan traileri sai ristiriitaisen vastaanoton black metal -piireistä.

Samaisen trailerin näin itsekin vuosia sitten. Pingviinimaskinen heppu uhosi kännipäissään siihen malliin, että naurussa oli pidettelemistä. Kokopitkän dokumentin katselu jäi näihin päiviin, kunnes huomasin kaverin hyllyssä dvd:n ja pyysin lainaksi.

Kuvittelin elokuvan olevan paremmin tehty. Puhuvine päineen ja kuvarajauksineen se toi mieleen kansanopiston videolinjan opinnäytetyön. Musiikkiosuuksia ei juuri ollut, mikä varmasti selittyy Teosto-maksujen välttelyllä. Niinpä elokuvan sankarit höpöttävät senkin edestä. Loputon Gehennan liekki -nimi tulee erään haastateltavan puheenvuorosta.

Black metal -genre on vuosien varrella kehittynyt nykyiseen muotoonsa lähinnä Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Suomalaisia black metal -bändejä arvostetaan ulkomailla. Loputon Gehennan liekki -dokumentti on herättänyt huomiota Amerikassa asti. Yhtenä genren ominaispiirteenä pidetään valtavirrasta poissa pysyttelyä.

Tunnen itsekin kyseistä musiikkia kuuntelevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi he vaikuttavat melko selväpäisiltä verrattuna muutamiin dokumentin henkilöihin.

Rennompaa bläkkis-otetta tarjoili jokunen vuosi sitten suomalaisorkesteri The Black Satans.

 Sen musiikkivideoita on katseltu Youtubessa miljoonia kertoja. Loputtomalla Gehennan liekillä heitä ei nähdä, vaikka Masturborg ja Faggoth olisivat jutuillaan kummasti tuoneet vaihtelua.

Michael Monroe Viking Gracella 19. joulukuuta 2015

Suomen tunnetuimpiin rokkitähtiin jo vuosikymmeniä kuulunut Michael Monroe on nauttinut 2010-luvulla suurempaa suosiota maassamme kuin 80-luvulla Hanoi Rocksin aikoina.

Syynä tähän on etenkin Voice Of Finland -ohjelma, jossa laulaja häärii tuomarina. Televisio on saanut monet pikkulapsista mummoihin kääntymään Monroe-faniksi, vaikka yksikään  uusioihailija tuskin osaa nimetä edes yhtä hänen kappalettaan. Sankari itse sanoi hiljattain jossain haastattelussa, että hän on vähän kuin "sarjakuvahahmo", josta on helppo tykätä. Osuva kuvaus.

Oma Monroe -historiani menee aina vuoteen 1981 ja Hanoi Rocksin ensimmäiseen levyyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks. Välillä onkin vähän turhauttavaa seurata pelkästään ulkomusiikillisista syistä Monroeen ihastuneita. Mikäli Monroe näyttäisi vaikka Timo Soinilta tai Petteri Orpolta, ei fanilauma olisi lähellekään tätä luokkaa - vaikka musiikki olisikin tismalleen samanlaista. Mutta toki kaikilla on oikeus hänestä tykätä. 

Michael Monroe keikalla Kaarinan Old Texasissa maaliskuussa 2011.

Michael Monroe on 2010-luvulla tehnyt omaa nimeään kantavalla bändillä kolme albumia. Tuorein niistä ilmestyi viime syksynä. Kammottavasta kannesta huolimatta Blackout States on täyttä rautaa, paras nykybändin kolmesta tuotoksesta.

Sensory Overdrive (2011) oli pätevä punk- ja rock'n'roll -albumi, jolla vieraili hiljattain kuollut Motörheadin Lemmy Kilmister. Syksyllä 2013 ilmestynyt Horns And Halos oli puolestaan valtava pettymys. Se on heikointa mitä Michael Monroe on 35-vuotisen levytyshistoriansa aikana tehnyt.

Horns And Halosin, valtavan ja vähän keinotekoisenkin Voice Of Finland -suosion perustella pitkä fanisuhteeni Michael Monroeen alkoi hieman rakoilla. Hänen loputtomat vierailunsa The Boysin, Alice Cooperin tai Motörheadin keikoilla rupesivat ärsyttämään. Liika on liikaa.

Blackout States -albumi ja joulun alla koettu keikka Viking Linen Grace -laivalla palautti uskoni Monroeen. Se oli varmasti vuoden 2015 paras konserttielämys, ehkä jopa yksi kaikkien aikojen kovimmista.

Blackout States on pullollaan iskeviä ja tarttuvia biisejä. Hoilauskertosäkeitä, kunnon riffittelyä, hyvät soundit ja kiekko on juuri sopivan mittainen. Mikäli levy olisi ilmestynyt 70/80-lukujen taitteessa, olisi se välitön klassikko. Vuonna 2015 kiihkeä punkrokki kelpaa vielä ainakin minulle.

Orkesteri esitti melkein kaikki uuden albumin kappaleet sekä muutaman Hanoi Rocks -klassikon. Niissäkin riittäisi sarkaa vaikka kuinka, mutta Monroe jaksaa hinkata loppuunkulunutta Malibu Beach Nightmarea vuodesta toiseen. CCR-laina Up Around the Bend lienee pakkokauraa, vaikka sitä ei bändin alkuaikoina soiteltu. Hanoi -lainoista toimi parhaiten Oriental Beat.

Monroen varhaisemmasta soolomateriaalista poimittu Man With No Eyes oli odotettu kappale. Keikoilla on veivattu turhan paljon samoja soolouran lauluja, vaikka valinnan varaa olisi poimia melkein mikä tahansa ralli etenkin albumilta Not Fakin' It, -89. Levyn Dead, Jail Or Rock'n'Roll on miehen suurimpia hittejä ja oli nytkin luonnollinen osa keikkasettiä.

Kitaristi Steve Contea tuurasi neljällä Suomen keikalla kanadalainen Todd Kerns. Normaalisti kaveri soittelee bassoa Guns N' Roses -kitaristi Slashin bändissä. Hän sopi Monroen pumppuun mielestäni jopa paremmin kuin Conte, toisen kepittäjän Rich Jonesin hoidellessa oman tonttinsa toisessa päässä lavaa.

Juttelin Kernsin kanssa pariinkin otteeseen laivalla. Hän kertoi olevansa kovasti tyytyväinen kokemuksiina Monroen bändissä ja Suomessa. Mukava heppu ilman minkäänlaisia tähdenelkeitä.

Keikka-areenana Gracen yökerho on pirun hyvä. Sekä ennen ja jälkeen Monroen esiintyneen coverbändin että sankarin itsensä soundit olivat moitteettomat, äänenvoimakkuus juuri sopiva ja tilaa aktiiviseen lavaliikehdintäänkin riitti.

Livekuvat Viking Gracelta: Jarkko Vartija

Höyryävä meri Nauvon lossilla

Loppiaisena 6. tammikuutta oli tarkoitus käydä jossain lähiseudulla ajelulla. Turussa oli kirkas pakkaspäivä, mittari näytti -20 astetta.  Pienen mietinnän jälkeen suunnaksi valikoitui Parainen.

Ajattelin, että ainakin Lillholmenin sillalla voisi olla hienoa tällaisena päivänä. Oletus ei pettänyt, vaikka Paraisten lumitilanne pääsikin yllättämään. Arvelin, että jää olisi paljaana ja lumi peittäisi sitä vaan siellä täällä. Näköjään saariston pääkaupungissa on satanut luultua enemmän. 

Vaikka Lillholmen on hieno kesällä ja talvella, koettiin reissun kliimaksi vasta myöhemmin. Ehdotin kuskina olleella Sunttu Sundellille, että käydäänpä katsomassa miltä Nauvon lossirannassa näyttää.

Auton kaartaessa lossijonoon, verkkokalvoillemme avautui näkymä, jollaista edes minä saariston lapsena en muista tuossa mittakaavassa kokeneeni. Meri höyrysi pakkasessa Airistolla siihen malliin, että rannassa käynnistämme muodostuikin Nauvon keikka. Auto lossille ja yli.

Kiipesin lossin ylärampille kuvaamaan. Kumma kyllä siellä tarkeni olla koko matkan ajan. Ehkä en siinä hurmoksessa edes tajunnut palella. Oli nimittäin sellainen fiilis, että tämä saattoi olla paljon puhuttu kerran elämässä -tapahtuma.

Lossin liikenteenohjaajakin hehkutti ohimennessään kuinka hieno kuvausilma on. Sitä se todellakin oli.