Mikko Alatalo Majlandissa

Majland on yksi Turun Aurajoen monista ravintolalaivoista. Nykyisen omistajansa myötä siellä on ollut tarjolla elävää musiikkia, viimeksi lauantaina Mikko Alatalo hanuristinsa Jammi Humalamäen kera.

Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.

Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.

Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa. 

Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.

Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.

Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!

Selfiet Mikon kanssa.

Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.

Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.

Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.

Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.

Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.

Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.

Maskun Rivieran marraskuuta

Käväisin viime torstaina työkaverini Timon kanssa Maskun Rivieralla. Siellä on pitänyt koko syksy piipahtaa, mutta nyt vasta homma toteutui.

Varsinais-Suomessa, Turun naapurissa sijaitsevat Maskun Riveiran hiekkakuopat ovat suosittuja vapaa-ajanviettopaikkoja. Monen hehtaarin kokoisia lätäkköjä on kymmenkunta ja varmasti jokaiselle halukkaalle riittää kesäaikaan paikka polskittavaksi.

Maskun kuopat syntyivät kun hiekkaa alettiin 1920-luvulla hyödyntämään ja etenkin sodanjälkeisessä rakentamisessa Maskusta kuskattiin hiekkaa Raisioon, Naantaliin ja Turkuun. Muun muassa Turun Runosmäen ja Nättinummen betonikerrostalot on valettu maskulaisesta hiekasta.

Lakko työpaikallani on tätä kirjoittaessani jatkunut kaksi viikkoa. Mikäli kelit olisivat olleet suotuisampia, olisi kuvausreissuja voinut tehdä enemmänkin lähiseuduille. Mutta kun lähes päivittäin on satanut ja kolmen paikkeilla alkaa tulla hämärää, ei ole ollut kovin suurta intoa ole minnekään lähteä.

Maskussa ei ollut aamupäivälläkään pahemmin valoa, mutta parin kilometrin lenkiltä tuli jonkun verran julkaisukelposia kuvia.

Marraskuun harmautta Saaronniemessä

Turun Ruissalon saaren Saaronniemi ja Kolkanniemi (tai Kolkannokka) ovat olleet jälleen allekirjoittaneen lenkkimaastona kuluvan kuun aikana.

Kamera on killunut kävellessä kaulassa, vaikka eipä tähän aikaan vuodesta järin ihmeellistä kuvattavaa löydy. Aina kumminkin jotain.

Kolkannokan kivitaideteokset ovat usein näyttäviä - kunnes joku ne taas kaataa. Tiedä sitten mikä vimma siinäkin mahtaa olla. Vaikea uskoa, että asialla ovat aikuiset, mutta yhtä vaikea on ymmärtää sitä, etteivät he estä lapsukaisiaan tuhoamasta toisten suurella vaivalla rakentamia kivikollaaseja.

Harvemmin liikun Ruissalossa ilman kameraa, mutta sellainenkin ihme pääsi tapahtumaan edellislauantaina. Kysymyksessä oli nimittäin Vepsän ulkoilusaaren kantaporukan kokontumispäivä, johon luonnollisesti osallistuin. Kännykkä sai riittää tapahtuman tallentamiseen.

Saaronniemessä tarkeni yllättävän hyvin grillata ja maistella kuka mitäkin. Itse tyhjensin Jägermeister-pullon, joka varmasti osaltaan auttoi pärjäämään koleassa säässä. Vaikka Saaronniemessä yleensä tuulee, oli tuolloin onni myötä ja ulkona tarkeni hyvinkin. Kuusi tuntia vierähti ihan heittämällä.

Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.

Gdanskin matka osa 4 - Westerplatte

Westerplatte on niemimaa Puolan pohjoisrannikolla Gdanskin kaupungissa. Syyskuun alussa 1939 siellä käytiin toisen maailmansodan ensimmäinen taistelu. Westerplatten taistelu alkoi, kun lavastetulla ystävyysvierailulla ollut saksalainen sota-alus ampui kohti puolalaisvaruskuntaa.

Toisen maailmansodan alkupaikkaan pääsee Gdanskin vanhasta kaupungista laivoilla ja vesibusseilla.  Heinä-elokuun vaihteessa tehdyllä lomareissulla valitsimme kulkupeliksi jykevän merirosvolaivan, jossa kelpasi istuskella.

Paatti lipui Gdanskin kuuluisan telakan ohi. Olen kaksi kertaa aiemminkin seilannut samasta kohdasta ja katsellut Westerplatten valtavaa sotamuistomerkkiä, mutta nyt vasta matka suuntautui pelkästään sinne.

Kesällä 2016 risteilin Gdanskista Helin niemimaalle. Sitä voi suositella etenkin sotahistoriasta kiinnostuneille. Matkasta voi lukea tarkemmin linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/10/gdanskin-matka-osa-3-paivaretki-helin.html

Aikaa Westerplattessa ramppaamiseen olisi pitänyt varata reilummin. Nyt homma meni vähän juosten kusten. Alue oli laajempi kuin kuvittelin.

Paljon taisi jäädä vielä koluamatta, mutta pääseehän tuonne vielä joskus uudelleenkin. Helpollakin, mikäli Wizzairin lentoreitti Turusta Gdanskiin on ja pysyy.

Gdanskin matka osa 3 - Sopot

Sopot on neljänkymmenen tuhannen asukkaan rantakaupunki Puolassa lähellä Gdanskin ja Gdynian kaupunkeja. Suurella todennäköisyydellä ainakin kesällä Gdanskiin matkaavat käyvät myös Sopotissa.

Pitkien hiekkarantojensa takia Sopotin kutsutaan Puolan Rivieraksi. Hiekkarannan komeus on Grand Hotel, jossa Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitlerkin viihtyi. Lähellä hotellia on Euroopan pisin puulaituri, jonka nimi on suomalaisittain hauskasti Molo.

Käyntipäivänämme 1. elokuuta kuuluisassa kesäkaupungissa Sopotissa oli melko rauhallista. Edellisellä kerralla kolme vuotta sitten liikkeellä oli enemmän ihmisiä. Siitä lisää linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/10/gdanskin-matka-osa-4-sopot.html

Tiedä sitten mikä villitys entisissä Itäblokin maissa on kannella julkisella paikalla kuristajakäärmeitä. Tällä reissulla törmäsin ilmiöön kahdesti. Kerran Viron Saarenmaalla elintarvikekaupassa meinasi tulla löysät housuun, kun iloisesti hymyilevä mies tuli hyllyjen välissä vastaan valtava python kiedottuna kaulansa ympäri. Melko kipeää touhua.

Tämä oli kolmas kerta kun kävin Sopotissa. Aiemmilla kerroilla sateli riesaksi asti, nytkin oli vähän kiikun kaakun. Vuonna 2012 sade yllätti jättilaituri Molon päässä ja samaa yritti jälleen, mutta ei yltynyt onneksi haittaavaksi. Aurinkoisella kelillä laiturilla viihtyisi varmasti kauemminkin.

Sopot on nopeasti nähty. Jos siellä käy Gdanskin reissun yhteydessä, niin matkoineen koko homma on ohi muutamassa tunnissa.