Pakkaspäivä Saaronniemessä 26.11.

Viime sunnuntaina koettiin vuodenaikaan nähden yllättävä ilmiö, kun aurinko paistoi oikein vaan kunnolla. Samalla se tarkoitti sitä, että pakkasin kameran olkalaukkuuni ja lähdin maisemia tallentamaan.

Saavuin Turun Ruissalon Saaronniemeen puoli kahden aikoihin iltapäivällä. Kirkkain päivänpaiste oli jo hiipumaisillaan, mutta valoa riitti silti. Onneksi olin tuohon aikaan liikkeellä, sillä tunnin kuluttua alkoi jo hämärä painaa päälle. 

Pakkasta oli kymmenkunta astetta. Merivesi höyrysi, mutta ei ihan siihen malliin kuin oletin. Kuvissa se ei pahemmin näy. Ylimmässä fotossa, jota pidän päivän parhaimpana otoksena, ilmiö onneksi vaikuttaa lentävien laulujoutsenten taustalla.

Saaronniemessä viereeni parkkeerasi auto, josta poistui äiti kahden alakouluikäisen tyttärensä kanssa. Tuumin, että he tuskin ovat talviuimaan menossa. Likat kun eivät varsinaisesti olleet talviuimarien näköisiä. Väärässä olin. Rannalla joutsenia tarkkaillessani tytöt ramppasivat uimassa varmasti ahkerimmin koko porukasta! 

Päivän erikoisuus oli laulujoutsenperhe. Saaronniemessä ja Turun seudun merialueilla yleensä joutsenet ovat mallia kyhmy, joten tätä voi pitää pienenä ihmeenä. Kuin myös sitä, että poikasia oli peräti kuusi kappaletta säilynyt elossa näihin päivään saakka. 

Poikaset olivat huomattavasti enemmän emojensa näköisiä kuin kuukausi takaperin läheisellä Kuuvannokalla bongaamani kyhmyjoutsen perheen jälkeläiset. Ne kun näyttivät ensi alkuun värityksensä perusteella kanadanhanhilta. 

Suomen kansallislinnut eivät jääneet yhteen paikkaan kyyhöttämään, vaan uivat kuin tilauksesta auringonsillan ohi, jolloin nappasin pari onnistunutta ruutua. Eipä ollut hukkareissu tämäkään. 

Tiina Uittamon kesässä

Loppuvuoden harmaan kelin keskellä on hyvä palata alkukesän tunnelmiin. Kuvat ovat Turun Uittamon Paviljongin ympäristöstä, jossa olin eräänä aurinkoisena sunnuntaipäivänä kuvausretkellä entisen työkaverini Tiinan kanssa.

Kysyin Tiinaa ensimmäisen kerran kameran eteen kesällä 2005. Kuvasin tuolloin vielä filmille, mikä nyttemmin tuntuu aika kaukaiselta kun on tottunut yhden tai kahden ruudun sijasta ottamaan samasta tilanteesta parikymmentäkin kuvaa. Sitten tulikin vuosien tauko, mutta lähivuosina olemme silloin tällöin käyneet kuvaamassa kelien salliessa.

Edellisenä ehtoona Uittamon tanssipaikassa oli esiintymässä nostalgiaorkestereja, jotka keräsivät paikalle monisatapäisen yleisön. Olin itsekin diggailemassa kasarihevi- ja suomirock-covereita.  

Sunnuntaina aurinko porotti paikoin vähän liiankin kovasti. Ihme kyllä paviljongin kallioilla ei juurikaan ollut ihmisiä, vaikka tuollaisena päivänä olisi luullut olevan melkeinpä ryntäys. Olihan kyseessä alkukesän hienoin ilma. 

Tiina oli yhtä upea ja kuvauksellinen kuin aina ennenkin. Suunnitelmissa oli loppukesän mittaan ottaa lisääkin kuvia, mutta aikataulut ja säänhaltijat pistivät kapuloita rattaisiin. Toivottavasti ensi vuoden puolella onnistuu. 

Muutama vanhempi fotosessio linkeissä: 

https://kaislatuuli.blogspot.com/2018/10/tiina-tuulisessa-kuuvassa.html

https://kaislatuuli.blogspot.com/2021/04/kantrimeininkia-kylamaessa.html

http://kaislatuuli.blogspot.com/2022/07/tiina-kesaisessa-saaronniemessa.html

Ruissalossa 19. marraskuuta

Olen lähiaikoina seurannut sosiaalisesta mediasta Turun Ruissalossa kuvattuja otoksia linnuista ja metsähiiristä. Koska kuvat ovat lähikuvia, ei taustasta ole paljastunut missä päin ne on tarkemmin otettu. 

En tiedä onko kyseessä uusi talviruokintapaikka, mutta vasta viime viikkoina sieltä otettuja fotoja on ruvennut ilmestymään esimerkiksi Facebookin Ruissalon ystävät-ryhmään. Pikkulintujen ohella pari jyrsijää nauttii helposta ruuasta. 

Työkaveri vinkkasi, että kohteeseen pääsee "Choraeuksen lähteeltä sata metriä Honkapirtin suuntaan". Sunnuntaina 19. marraskuuta noudatin neuvoa ja lähdin pikkupakkasessa tarpomaan pitkin metsäpolkua. Paikka löytyikin helposti, tosin sinne oli reippaasti pitempi matka kuin sata metriä. 

Valoa ei iltapäivällä valtavasti ollut ja ruokintapaikalla sitäkin heikommin. Täytyy joku päivä mennä uudelleen jos vaikka hiiret näyttäytyisivät koloistaan. 

Vaikka en mikään intohimoinen talven ystävä olekaan, oli eilinen lumisade paikallaan. Luonto näyttää aivan toisenlaiselta hennon lumipeitteen kera kuin vetinen marraskuu tähän saakka. 

K.K. Downingin muistelmat

Vein taannoin nipun musiikkiaiheisia kirjoja Turun Yliopistokadulla sijaitsevaan Alfa Antikvaan. Vuonna 1983 perustettu antikvariaatti koki muutama vuosi sitten valtaisan profiilin kohotuksen, kun liikkeen omistaja vaihtui aktiiviseen populaarikulttuuriharrastajaan- ja työläiseen Tomi Tuomiseen. 

Entisen yrittäjän aikana kauppa oli tupaten täynnä materiaalia. Laatikoita melkein kattoon asti, jopa vaarallisen ahtaat käytävät, eikä tavara liikkunut ulos juuri lainkaan - sisään kyllä. Tuominen onkin tutkimusmatkaillut alakerran satojen neliöiden tiloissa jo kolmisen vuotta ja löytää päivittäin kaikkea uutta. Nykyään Alfassa on taas tilaa selata esimerkiksi levyjä ihmiset ovat löytäneet paikan. 

Tuominen ei käyntipäivänäni ollut tiskin takana, mutta palkollisensakin on selvästi alan miehiä. Eipä muuten tuollaisessa kaupassa voisi työskennelläkään. Kaveri antoi kirjapinosta vaihdossa kolmenkymmentä euroa, jonka käytin uusiin käytettyihin kirjoihin. 

Valitsin runsaasta musiikkikirjavalikoimasta kolme opusta. Lamppu Laamasen vuonna 2018 kirjoittama Andy McCoy-elämänkerta on suurelta osin huuhaata päähenkilön itsensä kertomana, mutta otin sen koska 80-luvun Hanoi Rocks on minulle ehkä kaikkien aikojen merkittävin orkesteri. Tiedän McCoyn vaiheet varmaan paremmin kuin hän itse, joten sankarin mielikuvitusjuttuihin pystyy suhtautumaan melko neutraalisti.

Ari Väntäsen kirjoittama The Rasmus-kirja lienee yhtä laadukas kuin hänen Stone-, Hanoi Rocks- ja Apulanta-teoksensakin, mutta sitä en ole vielä ehtinyt edes aukaista. 

Kolmas kirja joka meni kolmenkympin kauppaan, on entisen Judas Priest-kitaristin K.K. Downingin ja Mark Edlingtonin yhdessä kynäilemä 40 vuotta Judas Priestiä: Kitarasankarin muistelmat. 

Vuonna 2018 julkaistu kirja on surullista luettavaa. Luulisi miehen, joka on vaikuttanut yhdessä heavy metallin tärkeimmistä yhtyeistä, kykenevän muuhunkin kuin valittamiseen. Kummallinen marmatus alkaa jo ensilevytysten aikoihin 70-luvun puolivälissä. K.K.:n mukaan hänellä ei ollut tarpeeksi sananvaltaa tehdä päätöksiä ja muutenkin kirja etenee negatiiviseen sävyyn. 

Huhtikuussa 2011 Priestin jättäneen kitaristin myöhemmät vaiheet ovat olleet lähinnä surkuhupaisia. Viime vuodet hän on mankunut takaisin yhä varsin menestyvään bändiin. Oma K.K.'s Priest-yhtye ei ole ottanut oikein tuulta alleen, enkä sitä yhtään ihmettele jos vertaa orkesteria Judas Priestiin. 

Kaltaiselleni pitkän linjan Priest-fanille kirjassa ei ole juurikaan uutta informaatiota bändin vaiheista. Ennen niin loisteliaan kitaristin kiukuttelu on lähinnä turhauttavaa. 

Tanja Heinänokan rannalla

Tanja Tanita Sundell on turkulainen monitoiminainen, joka kuntosalilla käymisen ohessa laulaa, näyttelee ja on erinomainen valokuvamalli. 

Kesän ja alkusyksyn mittaan kävimme muutaman kerran kuvaamassa Turun saarilla aikataulujen ja sään sen salliessa. Kesäkuussa olikin vallan mahtavat ilmat, mutta loppukesää kohden sitten sateli melkein päivittäin.

Nämä kuvat on otettu juhannusviikolla Satavan saarella Heinänokan leirikeskuksessa. Käyntipäivänämme ilta-aurinko sattui osumaan hiekkarannalle aivan täydellisesti. Vaikka kuvatessa ei mielestäni kauaa kupattu, kääntyi pallo kuitenkin sen verran vauhdilla, ettei vastaavaa valoa enää riittänyt Tanjan vaihtaessa kuteita ja kahlatessa rantaveteen. Tässä vain fotosession aurinkoisia kuvia. 

Tätä nykyä ilmeisesti hiljaiseloa viettävän Heinänokan ainoat hahmot lisäksemme olivat mies ja koira, jotka hekin ennen pitkää poistuivat paikalta. Eräs tuttuni kävi keväällä tässä samaisessa paikassa uimassa ja saunomassa, joten se puoli on jonkun tahon hoidossa, vaikka muuten leirikeskus näyttäisi uinuvan. 

Kuvia tuli jälleen paljon, karsinnankin jälkeen jäi melkoinen liuta. En ole koskaan ymmärtänyt kuvaajia, jotka napsivat vain muutaman kymmenen ruutua jos on mahdollisuus ottaa lähes rajattomasti. Tässä kymmenen kuvaa upeasta Tanjasta. 

Saaronniemi 29. lokakuuta

Pitkän harmaan sateisen kauden jälkeen koitti ihme. Viime viikon sunnuntaina taivaalla näkyi outo valoilmiö, joka sai minut muuttamaan päivän suunnitelmia. Aurinko nimittäin porotti siihen malliin, että oli pakko lähteä luonnon helmaan. 

Samoilla aikeilla oli moni muukin. Turun Ruissalossa autoletka tuntui loppumattomalta. Saaren kärjessä Saaronniemessä oli kuitenkin hyvin parkkitilaa, eikä ihmisiäkään tarvinnut väistellä. 

Saaronniemessä kävi kuhina talviuimarien rampatessa saunan ja laiturin väliä. Ottamani kahluukuvat ovatkin pitkin viikkoa aiheuttaneet kysymyksiä miten jotkut tarkenevat hyiseen veteen. Harvemmin kai sup-lautailijoitakaan näkyy tähän vuodenaikaan. 

Ilma oli vaihteeksi häikäisevän hieno. Tällaista päivää tuskin tulee enää kuluvana vuonna. Samaa arveli eräs auringonpalvoja, johon olen törmännyt muutaman kerran hiekkarannalla camping-alueen takana. Kaveri on poikennut muista ulkoilijoista siten, että oli kyseessä sitten keväthanki tai lokakuun loppu, on hän sitkeästi istuskellut retkituolissaan aurinkoa ottaen. 

Ruskettunut mies on kova puhumaan. Tällä kertaa keskustelun aiheena olivat sään lisäksi muun muassa lähellä tepastellut sorsaparvi. Hän arveli, ettei kyseessä ole mikään pullasorsapopulaatio, koska linnut ovat niin arkoja. Pienestäkin ulkopuolisesta liikkeestä sorsat lehahtivat merelle, josta palasivat pian rantaan. 

Kellojen siirto aiheutti sen, että jo viideltä alkoi tulla hämärää. Auringonpalvoja pakkasikin kamppeensa tasan neljältä, mutta minä jäin vielä kiertelemään alueelle. Paras valo alkoi hiljalleen hiipua mailleen.