Viime viikonloppuna muutama kaveri oli kylässä iltaa istumassa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alkoholipitoisia juomia kuluu ja levysoittimessa soi rock'n'roll.
Kun tänään lajittelin vinyylilevyjä takaisin oikeille paikoilleen, katselin mitä kaikkea sitä tulikaan lauantaiehtoolla pyöritettyä.
Kun olen tiskijukkana, ei samaa lättyä jaksa kuunnella korkeintaan kuin toisen puolen eli sellaiset viisi-kuusi biisiä. Niinpä levyjä tulee vaihdettua usein. Cd-levyihin en ole koskenut aikoihin muuta kuin autossa.
Ainakin seuraavat älppärit soivat lauantaina.
Deep Purple: 24 Carat Purple Status Quo: Never Too Late Rose Tattoo: Assault & Battery Scorpions: Taken By Force Riff Raff: Give The Dead Man Some Water Boycott: No! Garbo: Pitkä tie Sammal: Sammal Dingo: Nimeni on Dingo Popeda: Ei oo valoo Blackfoot: Siogo Savatage: Power Of The Night Boston: Boston Duran Duran: Rio
Korvensuunkoski on yksi Mynämäen ja Pöytyän kuntien alueella virtaavan Laajoen seitsemästä suuremmasta koskesta.
Mynämäen keskustasta Vehmaan suuntaan sijaitseva Korvensuu on varmasti ollut muinoin vireä kylä. Kuten muuallakin maaseudulla, on tien poskessa vanha kauppa, joka nykyään varmaan palvelee jonkun asuntona. Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, on Korvensuussa valmistettu Suomen ensimmäinen auto.
Korvensuunkosken pituus on noin puoli kilometriä ja putouskorkeus seitsemän metriä. Korvensuun voimalaitos lopetti toimintansa vuonna 1993.
Olen useana talvena vieraillut paikalla. Alue on hyvin kuvauksellinen etenkin pakkasaikaan. Sitä se oli nytkin, helmikuun lopulla. Kolmentoista asteen pakkanen ei vaan sallinut kovin kauan käsitellä kameraa, koska näpit alkoivat jäätyä, mutta mukavia kuvia sentään tuli.
Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten Länsi-Saksan Solingenissa perustettu hevibändi Accept esiintyi lauantaina 17. helmikuuta Turun Logomossa.
Konserttimainoksia alkoi ilmestyä mediaan jo viime vuoden loppukesällä. Oli aivan selvää, että jos elän helmikuussa, olen myös paikalla. Bändi on nimittäin ollut minulle hyvin merkittävä vuosikymmenten varrella.
Ensimmäinen Accept-levyni oli c-kasetille äänitetty Restless And Wild (-82) keväällä 1983. Vinyylimuodossa debyyttihankinta puolestaan oli Uudenkaupungin Levystä ja musiikista ostettu tuplalevy Metal Masters, joka sisälsi bändin toisen ja kolmannen pitkäsoiton eli I'm A Rebel (-80) ja Breaker (-81).
Ensimmäisen kerran Accept kävi Suomessa Balls To The Wall -levynsä tiimoilta vuonna 1983. Tuolloin vain kourallisen ihmisiä kerännyt konsertti poiki sentään Soundi-lehteen kunnon jutun ja jopa Suosikkiin vaatimattoman maininnan. Kirjoittaja kuvaili militäärihenkisesti pukeunutta laulajaa sorsanmetsästäjän näköiseksi.
Yhtye oli etenkin Euroopassa yksi merkittävimmistä 80-luvun hevibändeistä. Se vaikutti paljon speedmetal -tyylisuunan syntyyn Fast As A Shark -tyyppisillä nopeilla biiseillään.
Accept teki loistavia levyjä aina 1986 ilmestyneeseen Russian Rouletteen asti, kunnes kokoonpano alkoi rakoilla ja laulaja Udo Dirkschneider lähti omille teilleen. Hän on tähän päivään saakka tehnyt omaa musiikiaan U.D.O.-orkesterinsa kanssa, joka esittää keikoillaan ahkerasti myös Acceptin tuotantoa.
Vuonna 1989 ilmestyi yhtyeen kahdeksas studioalbumi Eat The Heat, jossa laulajana oli amerikkalainen David Reece. Pätevä mies noin muuten, mutta täysin väärä valinta Acceptin keulille. Samalla yhtyeen musiikki oli muuttui kepeämpään suuntaan, eikä levy ollut toivottava menestys. Bändin taru oli siltä erää loppu.
Uusi laulaja ehti nakututtaa nahkaansa Accept-tatuoinninkin. Hän kehui Soundissa uskovansa bändiin niin lujasti, että moinen piti hankkia. Iloa ei kauan kestänyt ja nyttemmin logotatuointi onkin peitetty uudella kuvalla. Tapasin meinaan miehen Sweden Rock Festivalissa vuonna 2007 ja kysyin tatuoinnista. Hän näytti kättään, jossa uuden kuvan alta vielä joten kuten kimmelsi Accept-kirjaimet.
Acceptin entinen laulaja David Reece (vasemmalla) Sweden Rockissa kesällä 2007.
Accept on ollut aina silloin tällöin kasassa Dirkscneiderinkin kera, esimerkiksi 90-luvun puolivälin tienoilla kolmen albumin verran. Näin yhtyeen lauteilla jo mainitussa Sweden Rockissa Etelä-Ruotsissa kesäkuussa 2005. Tämä kerta ei poikinut uutta musiikkia, mutta tulipa sentään nähtyä bändi Udo keulillaan.
Yhtyeen musiikillinen sielu, kitaristi Wolf Hoffman keskittyi bändiuransa jälkeen valokuvaukseen. Jostain luin, ettei hän koskenut vuosikausiin kitaraan. Kuvaajia on maailma täynnä, mutta on vain yksi Wolf Hoffman, joten onneksi päätös ei ollut lopullinen.
Acceptin uusi tuleminen alkoi vuonna 2009, jolloin bändin valittiin laulajaksi amerikkalainen Mark Tornillo. Rankan katujätkän näköinen Tornillo muistuttaa raspiääneltään hieman Dirkscneideria, joten valinta oli oikein osuva.
Ensimmäinen Tornillon laulama albumi Blood Of The Nations ilmestyi kesällä 2010. Levy oli erittäin vahva näyttö, jonka jälkeen Accept on tehnyt hänen kanssaan kolme levyä lisää. Tuorein The RiseOf Chaos ilmestyi puolisen vuotta sitten.
Acceptin uusi tuleminen on saanut erittäin hyvän vastaanoton. En muista kenenkään tutun urputtaneen Tornillon takia, vaikka yleensä bändien kultakauden laulajaa pidetään "ainoana oikeana". Tässä tapauksessa Accept tekee selvän poikkeuksen. Asia olisi varmasti ainakin osittain toisin, mikäli uudet albumit olisivat kehnompia.
Logomon keikka oli kolmas kerta kun näin nyky-Acceptin. Tampereen Eteläpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa kesällä 2011 yhtye oli vallan mainio, samoin Pakkahuoneella syksyllä 2014.
Accept Sauna Open Airissa kesäkuussa 2011. Peter Baltes, Mark Tornillo ja Wolf Hoffman.
Kuulopuheiden mukaan Accept keräsi Turun Logomoon 1200 katsojaa. Tuttuja naamoja näin satoja. Seutukunnan ulkopuolelta saapui myös paljon porukkaa, etenkin Tampereen suunnalta. Bändin toinen Suomen konsertti pidettiin seuraavana päivänä Helsingin The Circuksessa.
Acceptin matkassa oli jenkkiläinen lämmittelybändi Night Demon. Kolmemiehinen orkesteri kuulosti ainakin aulan puolelle NWOTBHM-yhtyeiltä eli 70- ja 80-luvun taitteessa Briteissä kehittyneeltä uuden aallon hevimetallilta.
Viimeisenä kappaleena bändi soitti Iron Maidenin Wasted Yearsin. Kummallinen valinta, sillä lyhyen soittoajan luulisi palvelevan enemmänkin omien kappaleiden esittämistä kuin puhkikuluneiden heviklassikoiden veivaamista.
Keikka-areenana Logomo on pirun hyvä. Paikkani oli C2-katsomossa, jossa vietin alle puoli keikkaa. Loppuaika meni permannolla, jonne pääsyä ei kukaan estellyt.
Konsertti alkoi todella vauhdikkaasti. Biisejä tuli useampi putkeen kuin tykin suusta vain sekunnin parin tauolla, kunnes Tornillo vihdoin lausui ensimmäisen välispiikkinsä.
Vanhoja 80-luvun klassikkoja ja uudempia kappaleita oli etevästi sijoiteltu sekaisin, jolloin kukaan tuskin kypsyi ja kaikki saivat varmasti mitä tulivat hakemaankin.
Tuoremmista kappaleista The Rise Of Chaos -albumin Analog Man ja Koolaid kolahtivat omaan korvaani ehkä parhaiten. Viimeksi mainittu kertoo samaisesta Guyanan vuoden 1979 joukkoitsemurhasta, josta Manowar teki biisin Guyana (The Cult Of The Damned)Sign Of The Hammer -levylleen vuonna 1984.
Balls To The Wall -albumin mainiota London Leatherboysia en muista aiemmin livenä kuulleenikaan. Vanhan Soundi-artikkelin mukaan kappale kertoo "homoraiskauksesta lontoolaisessa puistossa".
Wolf Hoffmanin kitarasoolo ei ollut mikään tyypillinen vingutus. Jossain vaiheessa siitä kehkeytyi Maurice Ravelin 1920-luvulla säveltämä ja varmasti kaikkien tuntema Bolero, kunnes lopulta edettiin Neon Nights -kappaleen introon, johon muu bändi pian yhtyi.
Wolf Hoffman (Kuva: Jari Kiviharju)
Peräkanaa tulleet, Metal Heart -levyltä (-85) tutut Midnight Mover ja ärsyttävän tarttuva Up To TheLimit ovat soineet kaalissa pitkin viikkoa.
Acceptin uusimmat jäsenet, kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Wlliams osoitautuivat päteviksi miehiksi. Showpuolta hallitsi laulaja Tornillon ohella eniten kitaristi Hoffman, jolle soittaminen näyttää olevan suorastaan naurettavan helppoa. Mies pälyilee ja säntäilee ties mihin suuntaan, mutta samalla keppi soi munien korkeudella kuin tyhjää vaan. Hieman toista luokkaa kuin joku patsasteleva kainalokitaristi.
Vaikka Acceptin voisi helposti niputtaa vanhaksi pieruksi monien muiden kasaribändien tapaan, ei määritelmä ole missään nimessä oikea. Yhtye on varmasti yksi pirteimmistä livebändeistä mitä mieleen tulee ja tekee uutta musiikkia jatkuvalla syötöllä. Mikään nostalgiajukeboksi se ei myöskään ole, vaikka tarvittaessa ehkä voisikin olla.
Karun komeissa lavasteissa esiintynyt orkesteri päästeli menemään aika tarkkaan kaksi tuntia. Sen enempää en ainakaan minä olisi tarvinnutkaan. Settilista oli seuraavanlainen.
Die By The Sword Stalingrad Restless And Wild London Leather Boys Breaker The Rise Of Chaos Koolaid No Regrets Analog Man Final Journey Shadow Soldiers Neon Nights Princess Of The Dawn Midnight Mover Up To The Limit Objection Overruled Pandemic Fast As A Shark encore: Metal Heart Teutonic Terror Balls To The Wall
Logomon Teatrossa Acceptin jälkeen alottanut turkulainen The Sedät -duo tunnettiin vielä jokin aika sitten Taage&Garfield -nimellä.
Jälkilöylyissä oli valtavasti porukkaa, mutta onneksi sekaan mahtui joten kuten. Laulaja Taage Laiho ja kitaristi Kari Karvinen versioivat muun muassa Judas Priestin Touch Of Evilin, Bruce Dickinsonin Tears Of A Dragonin ja Manowarin Heart Of Steelin.
Muuten leppoisaa ehtoota häiriköi uuttera kännikala, joka sattui olemaan raisiolaislähtöinen 90-luvun tuttuni. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen miestä nähnyt ja tämän perusteella en ikävöi häntä seuraavaan kymmeneenkään vuoteen. Vaikka olen itsekin samassa lajissa kunnostautunut, pitäisi sentään joku roti olla kuinka paljon sättää.
Kun manaa puoli vuotta kestänyttä vesisadetta, saa näköjään tilalle Siperiasta vyöryvän pakkaskauden. Sikäli kaksipiippuinen juttu, että taloudelliset kustannukset kuten lämmitys nousevat humisten, mutta esimerkiksi luontoelämykset ja valokuvaus onnistuvat paljon paremmin tälläisella kelillä.
Iltavuoroviikoilla ei oikein jaksa ulkoilla ennen ahertamaan lähtöä, mutta eilen tein poikkeuksen. Oli meinaan niin kaunis aurinkoinen talvipäivä, että Turun Ruissaloonhan sitä ole mentävä. Piristi kummasti käppäillä tunnin verran saaren kärjessä Saaroniemessä ja Kolkannokalla.
Suositussa Facebookin Turku kuvin ja sanoin-ryhmässä oli vielä maanantaina tuoreita kuvia Kolkannokan edustalla olevista kyhmyjoutsenista. Itse en ikävä kyllä nähnyt ainuttakaan. Eräs vanhempi herra kiikareineen tosin informoi, että hän oli juuri yhden bongannut. Eipä näkynyt enää missään. Kaikenlaista muuta kuvattavaa löytyi kyllä.
Tamperelainen tanssija, malli ja fitness-urheilija Henna Peltonen oli hiljattain Turussa käymässä ja pisti viestiä jos kiinnostaisi ottaa samalla valokuvia. Hulluhan tuollaisesta kieltäytyy. Olin välittömästi valmis kuin partiopoika.
Pikaisen mietinnän jälkeen keksin kuvausmiljööksi Aurajokirannassa sijaitsevan Forum Marinumin alueen. Siellä saikin rauhassa kuvata pikku pakkasessa, hennon lumisateen tippuessa taivaalta.
Olen tuntenut Hennan viitisen vuotta. Pari kertaa vuodessa kamerani on huutanut hoosiannaa siihen malliin, että esimerkiksi viime kesäisiä fotoja en ole ehtinyt vielä edes kunnolla purkaa. Jossain vaiheessa, ehkä jo lähiaikoina, lisäilen blogiin aurinkoisia ja rohkeita rantakuvia Hennasta.
Henna-julkaisut ovat blogilaskurin mukaan olleet yleensä luetuimpia. Kontrasti luonto- tai mallikuvien välillä onkin huima. Tosiasia on, että naiskauneus kiinnostavaa aina sukupuolesta riippumatta enemmän kuin vaikka Marttilan Korven eräreitistö. Kumminkin joillakin on pokkaa väittää silti aivan muuta.
Henna on malliammattilainen. Häntä ei tarvitse ohjata kuvaustilanteessa juuri lainkaan, kunhan vaan näytän missä kohtaa kuvataan. Tällä systeemillä on mielestäni on syntynyt hyvää jälkeä. Tällä kertaa tuli tällaista.
