Nelosen James Bond-uusinnat

James Bond -elokuvilla tuntuu olevan kysyntää. Samat elokuvat näytetään suunnilleen kerran vuodessa valtakunnallisilla televisiokanavilla. Tällä hetkellä niitä esittää MTV3:n sijasta sen kilpailija Nelonen. Syynä uuteen ja ties kuinka monenteen kierrokseen on James Bond -elokuvien 50-vuotisjuhlavuosi.

 

Nelonen aloitti 5. marraskuuta Bondit poikkeuksellisesti sarjan tuoreimmasta päästä olevalla leffalla 007 - Kuolema saa odottaa (2002). Paluu agenttimme alkuaikoihin tapahtui heti viikon kuluttua ensimmäisellä Bondilla Salainen agentti 007 ja tohtori No.

Näitä kahta elokuvaa yhdistää ainakin se, että molemmissa niin sanottu Bond-tyttö nousee merestä pikkuruiset bikinit päällään. 1962 sen teki Ursula Andress ja 40 vuotta myöhemmin suklaanruskea Halle Berry, jota meikäläinen pitää ehkä kaikkien aikojen upeimpana Bond-mimminä Tanya Robertsin ohella. Roberts puolestaan keikisteli Roger Mooren tähdittämässä kasaribondissa Kuoleman katse vuonna 1985.

Vaikka James Bondeja näytettäänkin televisiossa lähes liukuhihnalta, jaksaa niitä aina kummasti  seurata vähintään jonkun matkaa. Ei niin väliä, jollei näe alusta asti - juonesta viis kun kumminkin muistaa suunnilleen mitä kussakin elokuvassa tapahtuu. Katselun voi surutta lopettaa kesken tai vaihtaa kanavaa, onhan nuo nähty kymmenen kertaa aikaisemminkin.

1960- ja 70-luvun alun Bondia näytteli Sean Connery. Ukkoa pidetään yleisesti "parhaana Bondina". Itse antaisin tittelin jäykän Conneryn sijasta hänen seuraajalleen Roger Moorelle. 

Herrojen välissäkin oli tosin yksi Bond-näyttelijä, George Lazenby. Hän esiintyi vain yhdessä elokuvassa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969). Sitten Connery tuli jälleen puikkoihin, ja seuraavaksi olikin Mooren vuoro.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaa en ole nähnyt kuin ehkä kaksi kertaa. Jostain syystä elokuvaa ei näytetä läheskään yhtä usein kuin muita Bondeja. Päinvastoin, juuri sitä kannattaisikin pyörittää ainaisten kultasormien ja kuurakettien sijaan.

Kultasormen katselin Neloselta viime maanantaina. Pätevä leffa kaiken kaikkiaan, eikä ollenkaan niin hidastempoinen kuin jotkut Conneryn Bondit. Korostan kuitenkin, että pidän kyllä paljon Conneryn ajastakin. Roger Mooren kaudella oli vaan enemmän tempoa ja huumoria, joka vetoaa ainakin minuun.

Sean Connery kolmannessa James Bond-elokuvassa Kultasormi (1964).

Hieman unholaan jääneitä Bondeja ovat myös 80-luvun lopulla tehdyt Timothy Daltonin tähdittämät kaksi elokuvaa 007 Vaaran vyöhykkeellä (-87) sekä 007 ja lupa tappaa. Vakavanoloinen Dalton oli pätevä mies roolissaan, mutta sai tarpeekseen Bondina olemisesta. 1995 valmistunut 007 ja kultainen silmä oli vielä käsikirjoittu häntä varten, mutta uutta Bondia näyttelikin Pierce Brosnan.  Elokuva on yksi sarjan heikoimmista.

Brosnan esitti salaista agenttia neljässä elokuvassa. Hänen jälkeen Bondina on nähty Daniel Craig, jonka uusin taidonnäyte pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. 23. virallinen James Bond -leffa onkin keräänyt pelkästään Suomessa katsomoihin yli puoli miljoonaa uteliasta.

Finbyn jatulintarha Nauvossa

Jatulintarha on suomalaiseen kansanperinteeseen pohjaava nimitys eri puolilla Eurooppaa esiintyvälle kivistä kootulle labyrinttikuviolle eli kiertokäytävälle. Muista labyrinttikuvioista poiketen jatulintarhassa ei yleensä ole umpikujia. Jatulintarhan kehien välissä kulkevaa mutkittelevaa polkua pitkin voi kävellä kuvion reunalta keskustaan.

Suuri osa Suomen jatulintarhoista, jotka poikkeuksetta sijaitsevat rannikolla tai saaristossa, lienee keskiaikaisia tai myöhäisempiä, vanhimmat ehkäpä jo esihistorialliselta ajalta. Jatulintarhat ovat saattaneet liittyä johonkin rituaaliin, mutta varmaa tietoa tästä ei ole. Jatulintarhojen tekijöiksi on suomalaisessa kansanperinteessä väitetty jatuli-jättiläisiä. On myös ollut tapana ”syyttää” oudon rakennelman tekijöiksi naapurikylän väkeä, omiin nimiin työtä kun ei ole otettu.

Jatulintarhoista on käytetty myös nimityksiä ”jättiläisen tie” ja ”jätinpolku”, ”Laiska-Jaakon rinki” ja ”Pietarin leikki”. Jatulintarhoja on myös kutsuttu Jerusalemiksi ja Niniveksi, sillä tarhojen läpi kulkemista on voitu pitää vertauskuvallisena matkana näihin tarunomaisiin paikkoihin.

Jatulintarhoja esiintyy Suomen lisäksi Ruotsissa sekä rannikolla että sisämaassa, Viron rannikolla, Norjassa, Kuolan niemimaalla ja Vienanmeren saarilla. Muualla Pohjois-Euroopassa on käytetty nimityksiä Trelleborg, Trinneborgs slott, Trondheim ja Babylon. Ruotsinkielisiä nimiä ovat jungfrudans ”neitsyttanssi”, ”neidon tanssi”, Trojaborg ”troijanlinna” ja rundborg ”pyöreä linna”. Britteinsaarilla on turpeesta rakennetuista samanlaisista labyrinttikuvioista käytetty nimitystä Troy Town ja Caerdroia, Saksassa Trojaburg. (Wikipedia)

 

Sunnuntaisella Nauvon reissulla poikkesimme myös katsomassa Finbyn jatulintarhaa. Se sijaitsee melkein Nauvon keskustassa, josta jonkun matkaa päätietä Korppooseen päin ja sitten vasemmalle. Mielisin tietä muutama sata metriä, jolloin ollaankin jo perillä.

Auton voi epävirallisesti jättää parkkiin vaikka roskapönttöjen kohdalle. Nyt vaan sattui käymään niin, että siinä oli valmiiksi jo yksi auto. Se oli hieman huolimattomasti jätetty keskelle lyhyttä parkkeerauskohtaa. Tovin siinä pohdiskeltuani, päätin jättää kaaran toisen taakse. Jos joku mökkiläinen juuri sinä aikana toisi roskapussinsa säiliöön, mahtuisi hän siihen vaivatta pikkuautonsa kanssa.

Eipä sitten muuta kuin ylös rinnettä reippain askelin. Jatulintarha nimittäin sijaitsee tuosta kohdasta katsottuna suoraan ylöspäin jyrkän metsämäen päällä.

Kuinka suuri todennäköisyys on, että roska-auto tulisi sunnuntaina iltapäivällä kello 14 tyhjentämään pönttöjä? Nauvossa? Ja että joku muukin autoileva porukka olisi samaan aikaan katsomassa jatulintarhaa? Nyt tietenkin kävi näin.

Roskakuski ei tulosuunnastaan mahtunut autonsa kanssa parkkeeramaan roskisten lähelle. Äijä tööttäili hulluna ja kaasujalka kävi hermostuneesti kuin Vatasella. Ei auttanut muu kuin laskeutua pikaisesti jyrkkää rinnettä takaisin alas ja päästää hänet toimenkuvansa pariin.

Absurdia...

Sunttu mittatikkuna Finbyn jatulintarhassa.

Auton siirrettyäni reippailin uudelleen ylös korkeuksiin. Jatulintarha oli tarkalleen muutaman kymmenen metriä oikealle roskisten kohdalta. Sinne olisi myös päässyt ilman hurjaa nousua, mikäli olisi tajunnut tepastella roskapönttöjen luota lähtevää pikkutietä pari sataa metriä eteenpäin ja sitten vasemmalle.

Jatulintarha oli vaikuttavan näköinen. Mystysyyttä lisää, ettei tiedetä kuka sen on rakentanut ja koska. On hienoa, että kivimuodostelma on säästynyt vandaaleilta. Helpostihan tälläisen rakennelman sekoittaisi vaikka joku ajattelematon nuorisoporukka.

Jatulintarhan läheltä löytyi myös vanha mylly. Urheasti se seisoi pystyssä, vaikka viimeisestä käyttökerrasta on varmasti jo kymmeniä vuosia.

Nauvon Susivuori

Sunnuntaina 25. marraskuuta suuntasin kolmen kaverini kanssa ajelulle Nauvoon. Viimeksi kävin elokuussa tuossa kauniissa saaristopitäjässä, joka nykyään kuntaliitosten myötä kuuluu Paraisiin.  Tuolloin reissun syy oli lähinnä huviajelu ja pizzalla käynti Nauvon satamassa sijaitsevassa ravintolalaivassa. Tarinaa tästä Nauvo-keikasta löytyy blogiarkistosta elokuun kohdalta.

Nyt sunnuntaijelulle oli selvä syy. Tarkoitus nimittäin oli löytää Susivuori (Vargberget). Olin lukenut siitä mainiosta Retkipaikka.fi -blogista ja katsellut turkulaisen ulkoilmafriikki Harri Nato Leinon valokuvia.

Maisema Susivuoren lähellä oli kuin sodan jäljiltä.

Leino antoi hyvät ajo-ohjeet, mutta mukana oli gps-paikanninkin. Sitä käsitellyt Timo Sepänmaa on alan miehiä, joten eksymisen vaaraa ei ollut senkään puolesta. Sunttu Sundellin ennen niin luotettava tomtom-vehje sen sijaan osoitti suunnaksi Haaparantaa. Se taas sijaitsee pohjoisessa Tornion vieressä, mutta Ruotsin puolella. Päättelimmekin, että laitteessa taitaa olla joku vika.

Autolla pääsi melko lähelle Susivuorta. Paljaaksi kaluttua kalliolänttiä voisi melkein kutsua jopa parkkipaikaksi, koska sitä lienee käytetty tukkien kasaamisalueena ja rekkojen lastauspaikkana. Vuoren alapuolella oli tehty laajoja metsätöitä. Hakkuuaukea oli hehtaarien kokoinen.

Lompsimme tietenkin kohteeseen vaikeimman kautta eli vetisen, kaatuneita runkoja vilisevän epätasaisen maaston läpi. Lähellä olisi ollut kalliopohjainen, esteetön metsäautotiekin. No, eihän sitä voi kaikkea heti huomata... Paikalle oli vielä oikein viitoituskin, jonka tietenkin havaitsimme vasta tullessamme takaisin autolle.

Laatta ja Sunttu erätaipaleella.

Susivuoren päällä oli laavu ja nuotiopaikka. Hataralta vaikuttanut näkötorni ei houkutellut kiipeämään ylös korkeuksiin, koska ambulanssin tulo moiseen korpeen olisi varmasti ollut hankalaa. Vaarana nimittäin oli, että portaat olisivat pettäneet ja kokelas tullut alas rymisten. Porukan kevyin kaveri eli Sepänmaa puolestaan loikki ylös huolettoman kepein askelin, kun muut tyytyivät turvallisuussyistä katselemaan maisemia maankamaralta.

Susivuorella voisi poiketa toistekin. Silloin pitäisi vaan olla paremmat kelit, mielellään kesäiset. Kalliolla nimittäin kelpaisi istuskella makkaran grillauksen lomassa. Nyt ympäristö oli sateen jäljiltä paikoin vaarallisen liukas.

Tulipahan tällainenkin paikka löydettyä.

Susivuoresta lisää http://www.saaristo.org/index.php?page=293&lang=1 ja http://retkipaikka.fi/vapaa/vargberget-nauvo/

Varhaiset Deep Purple -levyt

Tilasin hiljattain Cdon.comista Deep Purplen kaksi ensimmäistä albumia. Kyseessä ovat 1968 julkaistut Shades Of Deep Purple ja Book Of Taliesyn.

Levyt tehnyt Purple levytti myös kolmannen levynsä, yhtyeen nimen mukaan tittelinsä saaneen Deep Purplen, seuraavana vuonna. Kaikki kolme pitkäsoittoa ilmestyivät yhdentoista kuukauden sisällä, joten kiivasta tahtia riitti tuohon aikaan levytysrintamalla.

Tapa ei ollut ainoastaan Purplen oma, vaan yleisesti monet 60- ja 70-luvun orkesterit ramppasivat studiossa vähän väliä. Esimerkiksi Beatlesin, Uriah Heepin tai vaikka Kissin levytystahti tuntuu nykyään kummalliselta, kun bändit tekevät levyjään pahimmillaan jopa vuosia.

Deep Purple Mark l -kokoonpanossaan 60-luvun lopulla.

Kun ennen vanhaan levyt tehtiin parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa, kuluu nykyään aikaa tolkuttomasti. Musiikillinen taso ei silti hinkkaamalla parane. Nykyinen tietokonepohjainen levynteko on muutenkin mielestäni enemmän vitsaus kuin apu, koska se syö svengin ja tuoreuden pois. Studiossa klikkaillaan hiirellä biisejä kokoon muutaman sekunnin palasista, kun ennen muusikot soittivat osuutensa purkkiin otolla tai parilla.

Ja tuskinpa minä, jos enää olen elossakaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kuuntelen nykypäivänä tehtyjä kiekkoja kuten tänään näitä vanhoja Purpleja. Veikkaan, ettei moni muukaan hirveän usein pyöritä vaikka Christina Aguileran tai Jesse Kaikurannan levyjä edes viiden vuoden kuluttua.

Purplen varhaiset levyt on tehty samalla kokoonpanolla. Laulaja Rod Evans, basisti ja taustalaulaja Nick Simper, rumpali Ian Paice, kitaristi Ritchie Blackmore ja kosketinsoittaja Jon Lord muodostivat Deep Puprle Mark l:n (kuten bändin kokoonpanoja myöhemmin alettiin nimittää; Mark l, Mark ll jne.).

Orkesteri oli tuolloin melko tyypillinen brittirockyhtye. Se esitti valtavasti lainabiisejä. Niitä piisasi levyille asti. Beatlesin Help on versioitu debyyttialbumilla. Kyseessä ei ole lainkaan hullumpi veto - sovitus toimii hyvin.

Kahdesta levystä pitemmän korren vetää Book Of Taliesyn. Bändi on puolessa vuodessa kehittynyt sen verran, että albumi on kypsempi ja parempi kokonaisuus.

Levyllä on Beatles -coveri We Can Work It Outin ohella pari muutakin lainaa. Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain High on minulle tutuin kuusamolaisen Zero Ninen versiona vuoden -85 White Lines -levyltä. Neil Diamondin Kentucky Woman onnistuu Purplen käsittelyssä hyvin.

Omista sävellyksistä Book Of Taliesynin parhaat palat ovat Lordin ja Evansin tekemä Anthem ja Blackmoren, Simperin, Lordin sekä Paicen työstämä Wring That Neck.

Purplen varhaistuotantoa olikin jo aika hankkia, sillä olen diggaillut orkesteria kolmisenkymmentä vuotta. En silti koe jääneeni mistään ihmeellisestä paitsi aloitettuani Purple-urani "vasta" orkesterin näitä levytyksiä seuranneen kokoonpanon tuotoksista. En muista, että kenelläkään tutullakaan olisi ollut näitä ensimmäisiä levyjä 80-luvulla.

Purplen ensilevyjä ei yleisesti arvosteta korkealle. Ne ovat tyystin eri kaliiberia kuin bändin 1970 tehty läpimurto In Rock. Tuolloin yhtyeestä muodostui hevi- ja hard rock -bändi, jota se ei 60-luvun lopulla vielä ollut.

Alkuaikojen levyillä Blackmoren soundissa on jo kuultavissa samoja elementtejä kuin myöhemminkin, mutta lähinnä Lordin kosketinsoittimet ujeltavat jo tutunkuuloisesti monissa kappaleissa.

Vaikka Deep Purplea yleisesti pidetäänkin hevibändinä, on yhtyeen musiikillinen kirjo niin laaja, ettei se mahdu millään yhteen lokeroon. Pelkästään kokoonpanomuutokset ovat tuoneen sen musiikkiin niin paljon eri ulottuvuuksia, ettei helpolla uskoisi kyseessä olevan saman orkesterin. 

Vuodessa tai parissa yhtyeen musiikki saattoi muuttua valtavasti. Kolmen ensilevyn ja In Rock -albumin välinen kuilu on syvä. Samoin 1973 ilmestyneen Who Do You Think We Aren ja seuraavan vuoden Burnin, mutta etenkin loppuvuodesta -74 julkaistun Stormbringerin kanssa yhtye teki valtavan musiikillisen harppauksen. Mielipiteistä riippuen mihin suuntaan.

Deep Purple In Rock. Läpimurtolevy vuodelta 1970.

Deep Purple porskuttaa vieläkin. Kokoonpano on nyt Mark Vlll ja se on toiminut vuodesta 2002. Alkuperäisjäsenistä nyky-Purplessa on enää vain rumpali Ian Paice. Vuonna 1970 yhtyeen Mark ll -kokoonpanon myötä liittyneet basisti Roger Glover ja laulaja Ian Gillan ovat myös mukana.

Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord menehtyi syöpään viime heinäkuussa 71-vuotiaana. Hän soitti yhtyeessä 1968 sen hajoamiseen 1976 asti sekä uudelleenkootussa Purplessa 1984-2002.

Juurineuvos Tepa Lukkarinen

Viime keväänä kysyin tuttavaltani Sjöblomin Mikalta, jos hän voisi polttaa muutaman vhs-kasetin sisällön dvd:lle. Samalla vaivalla pari valittua pätkää voisi ladata Youtube -palveluunkin. Mika tekikin hyvää työtä. Youtube-videoita on laskurista päätellen myös jonkun verran löydetty ja katseltu.

Yksi näistä vhs:ltä siirretyistä videoista on nimeltään Juurineuvos Tepa Lukkarinen. Nimi saattaa herätää kummastusta monissa, mutta selontekoni aiheesta varmaan auttaa.

Olin 90-luvun lopulla Tornion mediakoulussa. Juurineuvos Tepa Lukkarinen on koulun oppilastyö vuodelta 1999. Muistaakseni se tehtiin heti alkuvuonna.

Tepa Lukkarinen

En tarkkaan enää muista minka kurssin tuotos leffa oli, liekö kyseessä ollut peräti dokumenttielokuvakurssi. Työryhmässä oli viisi jäsentä. Kuvaaja, äänittäjä ja ketä nyt sitten olikaan. Itse toimin ohjaajana.

Alunperin ideanani oli tehdä juttu torniolaisesta levykauppiaasta. Hän ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, mutta ehdotti kemiläistä kitarakaupanpitäjää Tepa Lukkarista. Tepalla oli samalla myös muusikonura. Musiikkihommia hän tekee tietääkseni vieläkin.

Dokumenttiehdotus meni heti Lukkariselle läpi. Mies osoittautui varsin sanavalmiiksi kaveriksi, joka ei todellakaan ujostellut olla kameran edessä. Hänen kitarakaupassaan Kemin keskustassa kuvasimme suurimman osan haastatteluista.

Tepan soittoa kävimme tallentamassa kemiläisessä Outo Orava -baarissa. Hän oli siellä keikalla Pigmill -bändin kanssa. Orkesterissa soitti entisiä Loputkin loat -jäseniä. Musiikki oli jotakuinkin ZZ Top- ja Status Quo -tyyppistä juuri- ja southern rockia. Juurimusiikista leffan nimikin sitten tuli. Sen keksi kuvaaja Jussi Saari.

De Soto. Tepa Lukkarinen keskellä.

Jälkikäteen ajateltuna dokumentti Lukkarisesta olisi voinut olla paljon pitempikin. Miehen tarinointi oli sen verran mielenkiintoista ja sujuvaa, että pituutta olisi saanut tulla lisääkin.

En osallistunut leffan leikkaukseen muistaakseni mitenkään. Työryhmän kesken tuli näkemyseroja. Annoin leikkaajille vapaat kädet tehdä mitä lystäävät. No, myöhäistä rutistaa kun on paskat housuissa, sanoi entinen poika.

Elokuvan saamasta palautteesta muistan ainakin tapauksen, jossa turkulainen kaverini vertasi sitä Studio Julmahuvin tuotoksiin. Juurineuvos olisi kuulemma voinut olla fiktiivinen dokumentti, "sillä eihän tuollaisia kavereita oikeasti ole", totesi hän negatiiviseen sävyyn.

Jokainen voi muodostaa asiasta oman käsityksensä katsomalla elokuvan alla olevasta linkistä.

Metal Evolution

Lokakuun 8. päivä Yle Teemalla alkanut sarja heavy metal -musiikin synnystä ja vaiheista on naulinnut minut maanantai-iltaisin television ääreen.

Sam Dunnin ja Scot McFadyen tekemä 11-osainen sarja käy läpi hevin alkuajat 60-luvun lopulta aina nykypäivään. Genre on vuosien saatossa jakautunut moneksi eri alalajiksi. Monilla niistä ei uskoisi alkuaikojen kanssa mitään tekemistä olevankaan.

Vaikka Dunnille ja McFadyelle on nostettava hattua hienosta ja vaativasta projektista, on heidän näkemyksenä metallimusiikin kehityksestä hieman erilainen kuin vaikka minun. Paljolti syynä lienee maantieteellinen etäisyys. Dunn on kotoisin Kanadan länsirannikolta ja minä Suomen lounaisrannikolta. Hevimusiikkitausta on väkisinkin erilainen.

Metallimusiikin alkuajoista kertovissa jaksoissa Dunn ohittaa täysin esimerkiksi Uriah Heepin. Käsittämätöntä, mutta asia selittynee sillä, ettei Heep ole koskaan ollut lähelläkään samassa asemassa Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Silti Heepin luulisi olevan edes maininnan arvoinen jopa rapakon takaa tulevien heppujen mielestä. Vaikkapa ruotsalaisten tekemänä sarja olisi varmasti lähempänä omaa 30-vuoden kokemustani metallimusiikista.

Tätä naputellessani osa 7 on juuri esitetty. Sen aiheena oli grunge. Tähän asti seurasin ohjelmaa suorastaan into piukassa, mutta eilistä jaksoa en jaksanut katsoa loppuun saakka. Mielestäni grunge on tyylinä silkkaa roskaa muutamia biisejä lukuunottamatta. Tylsät haastateltavat eivät voineet vähempää kiinnostaa, kuten eivät musiikkinäytteetkään.

Ensi maanantainen jakso tulee todennäköisesti olemaan sarjan pohjanoteeraus. Aiheena nimittäin on nu-metal. Jopa grunge on kiinnostavampaa musiikkia kuin se. No, sen jälkeen on vielä edessä kolme jaksoa jytinää shock rockin, power metallin ja progressiivisen metallin muodossa. Ehkä tähän saakka ohitettu Manowarkin noteerataan silloin.

Sam Dunn on sujuva haastattelija kertoja. Kameran eteen ei ole onneksi tuotu orkesterien ilmeisimpiä tähtiä, vaan suunvuoron saavat takarivin taavitkin. Tässä kuvassa Dunn tosin Judas Priestin laulajan Rob Halfordin seurassa.

James Bond - Skyfall

23. James Bond -elokuva tuli ensi-iltaan Suomessa 26. lokakuuta.

Skyfall jatkaa nyky-Bondien rymistelylinjaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on enemmän kuin monessa vanhassa Bondissa yhteensä. Leikkaus on nopeaa kuin musiikkivideoissa, eikä huumoria viljellä juuri lainkaan.

Elokuva alkaa huimalla takaa-ajokohtauksella. Turkissa ja Etelä-Afrikassa kuvattu pätkä on sen verran vauhdikas, ettei elokuvahistoriassa montaa vastaavaa ole nähty. James Bondin pitää pysyä ajan hengessä mukana, ettei Meduusan verkot, Vaaralliset tehtävät ja muut agenttirainat aja sen yli. Tällä menolla sitä vaaraa ei ole.

Alun hurjastelun kaltaisia kohtauksia ei muita ole, mutta lopussa taas rytisee oikein kunnolla. Bondin lapsuudenkoti Skyfall Skotlannissa toimii näyttämönä. Täysin yliammuttua räiskimistä kestää harvinaisen kauan. Meno on kuitenkin niin vauhdikasta, ettei siihen ehdi kyllästyä.

Skyfall on parempi kuin pari edeltäjäänsä. Bondia näyttelevä Daniel Craig ei ole varsinainen luonnenäyttelijä, mutta toimintaelokuvissa hän on oikein mainio. Venäläiseltä painijalta näyttävä kaveri on epätyypillinen britti, jonka valintaansa salaisen agentin rooliin oli kummallinen. Bondin saappat hän on kumminkin täyttänyt hyvin.

Craigin Bond-debyytti Casino Royale oli hyvä leffa, mutta sitä seurannut Quantum Of Solace melko yhdentekevä. Jos edellisen Bond-näyttelijän Pierce Brosnanin aikaiset elokuvat kärsivät epätasaisuudesta, voi samaa sanoa nykyisistäkin.

Uusi Q Ben Whishaw.

Skyfall esittelee pari uutta kasvoa. Q:ta näyttelee kolmekymppinen Ben Whishaw. Kaveri muistuttaa ulkoisesti niin paljon erästä nykyään Lahdessa asuvaa tuttavaani, että elokuvateatterissa hymyilytti kovasti.

Neiti Moneypenny on hänkin uusi. Tummapintainen Naomi Harris on saanut sen roolin. Moneypenny ei enää istu toimistossa, vaan on kentällä hänkin.

Skyfallin konnana nähdään kiinnostava tapaus. Espanjalainen Javier Bardem on tuttu ainakin Coenin veljesten Menetetty maa -elokuvasta (No country for old men, 2007), jossa hän näytteli kylmäveristä palkkatappajaa. Bardem sai roolistaan parhaan sivuosan Oscarin. Rooli lienee muistunut Bondin tuotantotiimin mieleen uutta roistoa etsiessä.

Javier Bardemin näyttelemä konna Raoul Silva tenttaa James Bondia.

Bardemin hahmo on entinen salainen agentti Raoul Silva, joka on ottanut elämäntehtäväkseen kostaa agenttipomo M:lle (Judi Dench).

Kohtaus, jossa vangittu Bond tapaa ensikerran Silvan, houkuu Bond-elokuville epätyypillistä homoerotiikkaa. Ehkä James Bond on siinäkin suhteessa siirtynyt 2000-luvulle. Tuntuu, että kun nykyään katsoo mitä tahansa televisio-ohjelmaa, näkyy siellä vähintään yksi kiintiöhomo.

Kustavissa 2. marraskuuta

Tönvik.

Marraskuun toisena päivänä oli komea ilma. Olin tuolloin Kustavissa ja lähdin ajelulle. Kameraan tallentui muutama foto.

Kyllä syksyinen maisema voi olla komea, vaikka tässä vaiheessa lehdet olivat jo tippuneet puista ja edellisenä viikonloppuna tullut "etutalvi" enää muisto vain. Luntahan oli yli kymmenen senttiä lokakuun lopulla. Sitä ei uskoisi näitä kuvia katsellessa.

Kari Peitsamon sanoin, "vedestä nousee kasvi". 

Vartsalan lossi.

Kustavin kirkko.

Sankarihaudat.

Klipunkari, kunnan uimaranta Kivimaalla. 

Radiopuhelimet

Like -kustannuksen vuonna 2006 julkaisema kirja Radiopuhelimet -yhtyeestä tarttui jokin aika sitten mukaani kirjakaupasta. Opus kattaa oululaisbändi Radiopuhelinten siihen astisen historian eli 20 vuotta.

Radiopuhelimet


Törmäsin kirjaan ensikerran  kesäkuussa 2006 Elmu ry:n bussissa. Olimme matkalla Sweden Rockiin Etelä-Ruotsiin. Oululainen Tomi Salow istui penkkiriviä edempänä ja lueskeli sitä aikansa kuluksi. Jossain vaiheessa pyysin kirjaa selattavaksi. Vaikutti mielenkiintoiselta.

Kirjan tarinat ovat kummunneet orkesterin jäsenten (Antti Annunen, Jarno Mällinen, Jyrki "J.A." Mäki, Jyrki Raatikainen, Esa "Katz" Nissi) kynistä. Kirjan ovat toimittaneet J.A. Mäen kanssa teatteriohjaajana paremmin tunnettu Juha Hurme. Minulle Hurme on nimenä tuttu lähinnä siitä, että takavuosina mies teki Kustavin Volter Kilpi viikoilla teatteria.

Allekirjoittaneelle Radiopuhelimet ei ole koskaan ollut millään lailla tärkeä orkesteri. Pikemminkin päinvastoin. Moisesta mölystä en ole ollut koskaan valmis maksamaan levyjen muodossa penniäkään. Keikoilla olen yhtyettä silloin tällöin nähnyt. Turussa S-Osiksen Indie-iltamissa, Provinssirockin klubeilla ja varmaan muuallakin. Rumpali Raatikaisen kanssa muistan joskus jutelleenikin Seinäjoella Provinssirockin aikaan.

Kuulin Radiopuhelimista ensimmäisen kerran varmaan vuonna 1987. Silloin yhtyeen ensimmäinen ep-levy Sinappia ja ketsuppia ilmestyi. Rumba -lehti kirjoitti bändistä.

Kesällä 1988 Kustaviin muutti työn perässä säkyläläinen kaveri, joka oli kova Radiopuhelimet -diggari. Hänellä oli debyytti-ep:n lisäksi Tyhjä on täysi -ep ja esikoistäyspitkä Rokkiräjähdys. Hän tykkäsi kovasti myös Radiopuhelinten edeltäjästä KTMK:sta.

KTMK (Kansanturvamusiikkikomissio) vasta olikin kammottavaa meteliä. Muistan yrittäneeni kuunnella sitä ja Radiopuhelimien levyjä. Eipä silloin auennut, eikä ole auennut vieläkään. Tosin en ole vuosiin edes yrittänyt bändiä kuunnella. En edes tätä kirjaa lukiessa.

Olen kummkinkin aina kunnioittanut Radiopuhelimien asennetta. Bändi on ollut tinkimätön tekemisissään. Asennetta voi diggailla, musiikista ei välttämättä tarvitse pitää.

Radiopuhelimet -kirja on täynnä huimia sattumuksia orkesterin matkan varrelta. Yhtyeen jäsenet osaavat kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Muutkin kuin toimittajan hommia tekevä kitaristi Mällinen.

Suomalaisten keikkapaikkojen oloista saa realistisen kuvan esimerkiksi tästä anekdootista.

- Mitä ruokaa?
- Teille on noita einespizzoi.
- Onko mitään mausteita?
- Onhan tossa tota sokerii.

Bändi on kiertänyt myös ulkomailla, vaikka suomeksi laulaakin. Mielenkiintoisia kiertuetarinoita riittää.

Radiopuhelimet -kirja on samalla tarina ihmissuhteista. Ei ole helppoa olla bändissä, jonka täytyy yöpyä paskaisissa läävissä, katsella humalaista yleisöä tai yhtyekavereitaan ja liikkua romuilla ajoneuvoilla, jotka hajoavat keskelle asumatonta taivalta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Radiopuhelimet

Marraskuinen luola- ja kalliomaalausreissu osa 3

Maskun Mätikän luolasta matka jatkui Nousiaisten Uunisvuorelle. Paikka sijaitsee huomattavasti enemmän syrjässä asutuksesta kuin Mätikän luola. Lähistöllä on peltoja ja tekeillä oleva omakotitalo, mutta muuten se on melko korvessa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö metsässä olisi liikettä. Merkillisiä, teipeillä eristettyjä alueita oli siellä täällä. Kyseessä on kaiketi jonkunlainen ajorata, jossa päristellään menemään jollain vehkeellä. Jäljistä ei ottanut selkoa mikä ajoneuvo voisi olla kyseessä, ehkä mönkijä tai moottoripyörä. Autolla ei sentään moiseen umpirämeikköön luulisi pääsevän.

Hilpeyttä herättänyt kyltti pellon reunassa selittyi nähtyämme jäljet metsässä.

Ilmankosteus oli huipussaan. Hengitys höyrysi, silmälasit olivat sumussa ja valokuvaaminen lähes mahdotonta. Viime aikojen sateet näkyivät joka puolella.

Lopulta luolakin löytyi. Kiersimme ensin laajan reitin väärästä suunnasta.

Vuoren itärinteellä sijaitseva luola on aivan erilainen kuin Mätikän luola. Suuaukko on suorastaan valtavan kokoinen. Keskellä kasvaa mahtava kuusi. Luolan perältä pääsee kuulemma eteenpäin ryömimällä. Kukaan ryhmästämme ei kokeillut mitä sieltä mahtaa vastaan tulla.

 

Legendaarisen Sika-Kyösti -rosvon arvellaan pitäneen myös täällä majaansa. Ehkä Uunisvuoren luola on ollut miekkosen kesäresidenssi, mene ja tiedä. Nykymittapuulla mukavuusolot eivät kovin häävejä ole, mutta varmaan ennen vanhaan viranomaisia paenneet konnat saattoivat tällaisissa paikoissa pakon edessä oleskellakin.

Luola näyttää olevan ainakin jossain määrin yleisessä tiedossa. Sinne johti selvä polku lähipellolta. Jopa ojan yli oli asetettu paksu tukki kulkua helpottamaan. Makkaraa oli kovasti grillattu ja jokunen roskakin valitettavasti jätetty, mutta muuten luola näytti olevan luonnontilassa.

 

Päivän viimeinen etappi oli Naantalissa Luonnonmaan saaressa. Timo Sepänmaa tiesi sieltä kalliomaalauksen, jota kävimme vilkaisemassa.

Paikka sijaitsee aivan uimarannan läheisyydessä. Kesällä siellä lienee vilkasta. Tuskin kukaan tietää pulikoivansa esihistoriallisen maalauksen lähellä. Tätä kalliomaalausta ei maallikko nimittäin kykene millään erottamaan kallioseinämästä. Todennäköisesti lähes jokainen kävelee reteesti sen ohi. Tällaista tuskin havaitsee muut kuin asianharrastajan harjaantuneet silmät.

En osaa yhtään sanoa mihin aikakauteen maalaus voisi sijoittua. Joku muinainen ihminen sen on joka tapauksessa tehnyt. Sepänmaa varmaan asiasta mainitsikin.

Päivä oli varsin mielenkiintoinen. Paljon ehtikin valoisaan aikaan tehdä. Ajoitus Naantalin suhteen osui aivan nappiin - pian alkoi sataa ja hämärä laskeutui.

Reissun kruunasi Raision Kebab & Pizzeriassa nautittu ateria. Paikka on todettu oivaksi jo muutama vuosi sitten, mitä nyt välillä nimi vaihtunut. Viimeksi kun kävin siellä, se oli Broadway.