Salossa soi Uriah Heep

Viime viikonloppuna Salossa järjestetty kaksipäiväinen Salo soi-festivaali keräsi yleisöä vaihtelevasta kelistä huolimatta noin kolme tuhatta kävijää per päivä. 

Vuonna 2019 ensimmäisen kerran järjestetty ja kaksi kesää koronan takia tauolla ollut tapahtuma oli pienimuotoisuudessaan oikein mukava. Mitä nyt sade ja tuuli yrittivät kovasti haitata menoa. 

Salon City Marketin lähellä Farmoksen tontilla ollut festivaali oli logistisesti loistavassa paikassa. Lähistöltä löytyi vaivatta parkkipaikka ja joka suuntaan oli lyhyehkö matka. 

Minua kiinnosti erityisesti brittiläinen Uriah Heep, jota olen fanittanut pian neljäkymmentä vuotta. Kotimaisista nimistä tuli nähtyä kokonaan tai osittain Suvi Teräsniska, Martti Servo & Napander, Kolmas nainen, JP Leppäluoto sekä Cyan Kicks. Poistuessamme alueelta lavalla esiintyi saksalainen rockabillybändi The Baseballs. 

JP Leppäluoto on tuttu mies raahelaisesta Charon-heviyhtyeestä sekä Raskasta joulua-kiertueesta, jossa hän on yksi solisteista. Tutustuimme aikoinaan samassa mediaoppilaitoksessa opiskellessamme ja pari vuotta tuli pyörittyä samoissa porukoissa. 

Muistaakseni olen tavannut hänet henkilökohtaisesti viimeksi Helsingissä Tuska Festivalin backstagella vuonna 2004, joten nyt olikin korkea aika käydä vaihtamassa kuulumisia. Jussi oli hyväntuulinen kuten aina. 

Pelkän Salo soi-esiintymisen perusteella en oikein osaa sanoa sen tarkemmin millaista Leppäluodon omalla nimellään tekemä nykytuotanto on. Joistakin kappaleista tuli vähän mieleen Juliet Jonesin Sydämen melankolisempi puoli. Vieressä keikkaa katsellut tuntemattomaksi jäänyt herra puolestaan kertoi kuulevansa kaikuja Lauri Tähkästä. 

Vanhaa suosikkiani Uriah Heepiä olisin mieluusti kuunnellut vaikka pari tuntia. Ymmärrettävää toki, että yleisfestivaalilla soittoaika on rajallinen ja yhtyeelle olikin annettu vain saman verran aikaa kuin muillekin päälavan akteille eli tasan tunti. 

Tunti Heepin hard rockin kanssa vaan ei tahdo riittää mihinkään. Yhtyeellä on roppakaupalla klassikkokappaleita, joita on pakko soittaa joka konsertissa. Tunnin settiin ei mahtunut kuin kahdeksan biisiä, joista tosin kaksi kesti yli kymmenen minuuttia. 

52 vuotta sitten debyyttialbuminsa julkaissut Uriah Heep on menneisyytensä orja ainakin keikalla. Kuullusta kahdeksasta kappaleesta kuusi on levytetty vuosien 1970-72 aikana. Tuorein laulu oli keikan avannut Grazed by Heaven vuodelta 2018 ja sitä seurannut Too Scared To Run sekin jo 40 vuotta sitten levytetty. 

Suomessa ahkerasti tänäkin vuonna keikkaileva Heep lavalla on uskomattoman energinen, vaikka moni yhtyettä väsähtäneeksi pappalaumaksi epäileekin. Kitaristi ja ainoa alkuperäisjäsen Mick Box täytti kesäkuussa 75 vuotta, mutta ikä ei ainakaan keikalla tunnu missään. 

Uriah Heep-kuvat otti Tony Lundberg. 

Pitää vielä lopuksi kritisoida suomalaisfestivaalien juomapolitiikkaa. Se suorastaan pakottaa salakuljettamaan omia juomia sisälle. Pieni tölkki olutta maksoi huimat 8,90 euroa, johon lisättiin vielä kahden euron pantti! Täysin posketonta. Mikäli juomat olisivat jossain viiden euron hujakoilla, kävisi kauppakin takuulla paremmin.

Uriah Heep räjäytti Logomon

1960-luvun lopulla perustettu legendaarinen brittiorkesteri Uriah Heep saapui peräti kymmenen konsertin Suomen kiertueensa loppumetreillä Turun Logomoon ja näytti miten rokkia soitetaan vuonna 2019.

Noin laaja Suomen kiertäminen on ulkolaiselta yhtyeeltä nykypäivänä täysin ainutlaatuista. Parhaimmillaankin joku muu orkesteri saattaa soitella muutaman konsertin ja se on sitten siinä. Heep kävi läpi niin Lahdet, Nivalat kuin Köyliön Lallintalotkin.

Veteraaniorkesteri Heep on käytännössä jatkuvasti kiertueella jatkuvasti. En tiedä minkä hintainen se mahtaa olla, mutta tuskin kovin kallis, kun noin monella keikkapaikalla on varaa se buukata. Todennäköisesti Lauri Tähkä tai Paula Koivuniemi pyytävät keikasta enemmän kuin Heep.

Huvitti taannoin kun luin Turun Sanomista Neumannin 60-vuotishaastattelun. Takavuosien megatähti kehui tehneensä "5000 keikkaa". Nopealla laskutoimituksella se olisi 35 vuoden aikana 140 keikkaa per vuosi. Luku ei pidä hänen kohdallaan lähellekään paikkaansa. Heep-kitaristi ja alkuperäisjäsen Mick Boxin keikkamäärä sen sijaan olisi mielenkiintoista tietää. Se kun liikkuu oikeasti tuhansissa.

Bernie Shaw osoittelee Mick Boxia Logomossa. Kuva: Tony Lundberg 

Edellisen kerran Heep vieraili Suomessa loppuvuodesta 2018 neljän konsertin verran. Ja sitä ennen saman vuoden kesällä oli myöskin neljä esiintymistä. Näin bändin tuolloin Hangon Kasinolla. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Tällä kiertueella aikomuksenani oli mennä Köyliön Lallikselle. Kuskin saaminen osoittautui kumminkin sen verran työlääksi, että jätin sitten asian sikseen.

Lallintalo olisi kiinnostanut etenkin siksi, että näin siellä Heepin ensimmäisen kerran syksyllä 1989. Huristelimme sinne Turusta Fiat 128:llani. Olisi ollut hienoa fiilistellä Heepin tahdissa 30-vuotta myöhemmin samassa talossa.

Kuva: Tony Lundberg

Monilla Heepin Suomen kiertueen keikoilla oli mukana helsinkiläinen rokkitrio Melrose. Laajaa arvostusta nauttiva poppoo on ollut yksi minunkin suosikeistani 1986 lähtien, jolloin sen debyyttialbumi ilmestyi. Tällä kertaa kävi kumminkin niin, etten ehtinyt Melrosea Logomossa näkemään.

Logomoon isoon aluaan saapuessani vastassa oli melkoinen tuttujen kirjo. Eräs työkaveri täytti samana päivänä 50 vuotta ja oli ryhmänsä kanssa ensimmäisten joukossa ketä tapasin. Illan mittaan vastaan tuli myös serkkuni Piikkiöstä, jonka lp-levyjä pidän oman Heep-diggailuni alkusysäyksenä neljäkymmentä vuotta sitten.

Kuvat: Tony Lundberg

Illan biisilistaan olin jo ehtinyt tutustuakin. Youtubesta löytyi hiljattain kuvattu konsertti Kööpenhaminasta, jossa yhtye soitti tismalleen samat kappaleet kuin Suomen kiertueellakin. Vaikka Heep vaihteleekin biisejään silloin tällöin, olisi se konserttikohtaisestikin hieno homma fanin kannalta. Ilmeisesti valot tai muut tekniset vekottimet on kappaleittain ohjelmoitu, eikä niitä noin vain vekslata joka ehtoo uusiksi.

Konsertin alkupuoli oli joko uutta tai Heepin tapauksessa uudehkoa materiaalia. Jopa vuonna 1982 Abominog-levylle tehty Too Scared To Run on monien kirjoissa "uusi" kappale, koska bändi profiloituu niin vahvasti 70-luvulle.

Logomossa parhaimman vastaanoton saivat odotetusti vanhat klassikot ja yhtyeen tunnetuimmat kappaleet July Morning, Lady In Black, Gypsy, Sunrise ja Easy Livin'. Iäkkäämpiin helmiin lukeutui myös vuoden 1972 Demons And Wizards-albumilta poimittu Rainbow Demon.

Kuva: Tony Lundberg

Uriah Heep edustaa sekä bändin iän että useimpien soittajiensa puolesta papparokkia, mutta  esiintymisensä ja soittonsa puolesta se ei sovi tuohon kategoriaan. Mikäli joku vertaa 72-vuotiasta Mick Boxia vaikkapa saman ikäluokan Ritchie Blackmoreen, on aivan väärillä vesillä.

Heepillä ei ole ole mitään syytä lopettaa vielä aikoihin. Ei ainakaan niin kauan kuin Box on näin pirteässä kunnossa.

Kuva: Tony Lundberg

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Latokartanonkosken elokuiset kuohut

Salossa entisen Perniön kunnan alueella virtaava Latokartanonkoski on jossain yhteyksissä nimetty eteläisen Suomen komeimmaksi koskeksi. Tiedä häntä, mutta elokuun 10. päivä matkalla Hankoon Uriah Heepin konserttiin, oli kerrassaan pakko poiketa ihailemaan veden pauhua.

Kävin ensimmäisen kerran Latokartanonkoskella keväällä 2012. Nähtyäni kaverin upeita fotoja, tuli hinku bongata moinen ihme omin silmin. Sittemmin olen piipahtanut koskella muutaman kerran Hangon ja Tammisaaren reissujen yhteydessä. Tie Turusta näihin Länsi-Uudenmaan kaupunkeihin kun sattuu kulkemaan melkein kohteen vierestä.

Jos tarkkoja ollaan, Tammisaarihan ei ole enää kaupunki, vaan osa Raaseporia. Tosin jos käyn vaikka Latokartanonkoskella, menen silloin Perniöön, en suinkaan Saloon. Tai jos lähden ajelulle Nauvoon, en todellakaan silloin mene Paraisille. Voikin siis päätellä, etten ole kuntaliitosten suurin ystävä.

Puolen kilometrin mittainen Latokartanonkoski on Kiskonjoen suurin koskialue, jossa vesi putoaa noin 17 metriä. Kiskon Kirkkojärvestä alkunsa saava joki laskee Laukanlahden pohjukassa Särkisalossa mereen.

Latokartanonkosken partaalla on vanhan myllyn rauniot ja sen yläpuolella kävelysilta. Se on ilmeisesti joko remontoitu tai kokonaan uusittu lähivuosina. Ei ainakaan tällä kertaa notkunut isommankaan äijän alla kuten vielä jokunen vuosi sitten, jolloin Latokartanonkoski oli huonokuntoisuutensa vuoksi suljettu turisteilta. Silloin polulle oli rojahtanut valtava kuusi joko tahallisesti tai myrskyn voimasta. Tammisaareen johtavalta tieltäkin oli poistettu nähtävyyskyltti, enkä huomannut sellaista elokuussakaan.

Salon kaupungin nettisivuilta aikoinaan luin, että alue luokiteltiin sen verran vaaralliseksi kulkea, että tällaisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Paikkaa ei suositeltu retkeilijöille, mutta ilmeisesti nyt siellä voi taas liikkua.

Uriah Heepin Hangon keikasta voi lukea tarkemmin täältä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html

Uriah Heep Hangossa

Legendaarisella brittiläisellä hard rock-yhtye Uriah Heepillä on ollut kuluvan kesän aikana Suomessa useita keikkoja. Niin monta, että irvileuat ovat saaneet aihetta vääntää asiasta vitsejäkin.

Taas kerran olen joutunut kuulemaan saman virren monen tuttavan suusta eli "montako alkuperäisjäsenä bändissä on?". Ikäänkuin se olisi joku kynnyskysymys, vaikka alusta asti mukana olleen kitaristi Mick Boxin johtama orkesteri on täydessä terässä, vetreä kuin nuori kolli verrattuna vaikkapa Ritchie Blackmoren surulliseen Rainbow-viritelmään.

Heepiä arvostetumpi toinen pitkän linjan yhtye Deep Purple tuskin joutuu tällaista kuulemaan. Bändissä on vastaavasti yksi ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Ian Paice.

Kovassa keikkabändin maineessa oleva Heep levyttääkin yhä, mikä lienee monille yllätys. Uusin pitkäsoitto Living The Dream ilmestyy ensi kuussa.

Orkesterin kokoonpano on pysynyt viitisen vuotta samana. Viimeisin muutos oli kun pitkäaikainen basisti Trevor Bolder kuoli vuonna 2013. Hänen tilalleen tuli parikymmentä vuotta nuorempi Davey Rimmer. Yhtyeen muut jäsenet ovat kitaristi Boxin lisäksi laulaja Bernie Shaw, joka on ollut bändissä vuodesta 1986, samoihin aikoihin mukaan tullut kosketinsoittaja Phil Lanzon sekä rumpali Russell Gillbrook, joka alkoi kannutella Heepissä vuonna 2007.

Uriah Heepillä on laskujeni mukaan ollut Suomessa ainakin neljä keikkaa heinä-elokuun aikana. Tampere, Lahti, Forssa ja Hanko. Viimeksi mainittuun osallistuin minäkin.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä perjantaina 10. elokuuta Lietoon SmugglerRockiin. Siellä esiintyivät Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, S-Tool, Stratovarius ja Beast In Black.  Asiat kumminkin muuttuivat äkisti ja lopulta olinkin Hangon Casinolla Uriah Heepin keikalla. Kun kyyti sinne järjestyi vaivatta, ei tarvinnut arpoa kumpaan menisin.

Hangossa käytiin ensin tutun luona iltaa istumassa, josta kohti Casinoa. Juomapuoli talossa oli niin korkealle hinnoiteltu, että viereinen ja edullisempi Park-kuppila oli kova sana ennen keikkaa.

Myöhäinen saapumisaikamme Casinolle puolestaan johti siihen, että paikka oli kuin ammuttu täyteen. Ei juuri toivoa edes yrittää mennä edemmäs katsomaan esitystä. Muita isompana olisin vaan ollut haitaksi monille. Niinpä tyydyin pääsäntöisesti seuraamaan keikkaa lavan sivustalta.

Heep aloitti debyyttialbuminsa Very 'eavy... Very 'umble (-70) avausraidalla Gypsy. Heti perään rivakka Look At Yourself (-71) ja meikäpoika oli onnesta soikeana.

Pääosin keikkasetti oli klassikkomateriaalia, jonka esittämisen toki ymmärrän, koska nimenomaan sitä suuri yleisö haluaa. Pitkän uran varrelta olisi silti voitu poimia muutama pienempikin helmi, kuten vaikka Lokalahden Karjurockissa kesällä 2015 kuultu Hanging Tree (-77).

Keikan huippuhetket olivat mielestäni Heepin hienoimpiin biiseihin luketuvat Sunrise ja July Morning. Upeimpia kappaleita saa hakea.

Hangon Casino osoittautui päteväksi keikkapaikaksi. En ollut aiemmin siellä käynyt, vaikka muutama kesä sitten tallustelin rakennuksen edustalta kohti läheisiä kallioita. Täytyy varmaan poiketa joskus toistekin.

Uriah Heep Hangon Casinolla 10.8.2018:

Gypsy
Look At Yourself
Shadows Of Grief
Stealin'
The Law
Sunrise
Magician's Birthbay
The Wizard
One Minute
Between Two Worlds
July Morning
Lady In Black
Easy Livin'

The Grammers uudenvuoden keikalla

Uusi vuosi alkoi rokkaavissa merkeissä. Säkylästä vuosituhannen vaihteessa ponnistanut ja jo vuosia pääosin Turussa päämajaansa pitänyt The Grammers esiintyi uudenvuoden aattona ilmaiskeikalla kaupungin keskustassa.

Alunperin en ollut lähdössä minnekään juhlimaan vuoden vaihtumista. Lähibaareistani toinen oli loppunmyyty jollekin nuorisoporukalle, joka tanssahteli laivan kannella jumputtavan musiikin tahdissa. Siis ulkona.

Viereinen kuppila oli puolestaan tilapäinen pop-up-baari, josta oli revitty kaikki kalusteetkin irti muuton melskeessä. Samalla se oli viimeisen ehtoon auki. Löysin itseni lopulta Turun keskustasta.

The Grammers on ollut lukuisilla näkemilläni keikoilla aina takuuvarma orkesteri. Peräti seitsemänmiehiseksi paisunut ryhmä oli aattona Humalistonkadun Toby & Fellaksessakin tiukassa iskussa.

Reilusti vuoden vaihtumisen jälkeen alkanut soitto ei houkutellut baariin järin suuria massoja, vaikka yläkertaan Gongiin menossa ollut nuoriso jäikin välillä pällistelemään miten rokkia esitetään. Tiedä sitten mitä he omalla puolella kuuntelivat, mutta saletisti eivät ainakaan yhtä hyvää musiikkia kuin The Grammers.

En ollut aiemmin nähnyt bändiä nykykokoonpanossa. Ihan pikku lavalle ei seitsemän äijää helpolla mahdu, joten Toby & Fellaksessa kosketinsoittaja Tuomo von Pfaler soittelikin hieman muusta ryhmästä erillään.

The Grammersin yhteissoitto on äärimmäisen tiukkaa. Myös soundit olivat pirun hyvät, eikä äänentaso sattunut edes minun kuulovaurioisiin korviini.

The Grammersilla on järjetön määrä hienoja ja tarttuvia biisejä. Esimerkiksi keikallakin tulleet Journey, 16 Years, U.S. of A., Silver Of Zion ja Another Lick Another Line. Mikäli maailma olisi bändille vähääkään oikeudenmukainen, soisivat nämä biisit vaikkapa Radio Cityllä iänikuisten welcometothejunglien ja highwaytohellien sijaan.

En ollut ennen keikkaa kuullut yhtyeen uutta, syksyllä ilmestynyttä järjestyksessään seitsemättä pitkäsoittoa Dream In A Minor Keytä. Videonakin julkaistu Take It Or Leave It on toki tarttuvuudessaan aivan huippu, mutta muuten kappaleet vaativat enemmän kuuntelukertoja.

Keikan loputtua ostin myyntipöydältä uutuusalbumin lp-muodossa. Pakettiin kuului myös cd-levy, jota olen lähiaikoina kuunnellut autossa.

Kiekon alkupäästä tulee vähän mieleen amerikkalaiset vanhan polven yhtyeet kuten Kansas. Olenkin nyt osin valmis allekirjoittamaan syksyiset levyarviot, joissa puhuttiin jotain aikuisrokista.

Levyn loppupuoli puolestaan on kuin Uriah Heepiä eri vuosikymmeniltä. Heepin Mick Box olisi varmasti tyytyväinen, jos hänen johtamalleen veteraaniyhtyeelle tarjottaisiin yhtä hienoja biisejä kuin esimerkiksi Sundown Man tai Seven Out Of Seven ovat. Albumin päättävä majesteettinen Long Gone kohoaa yhdeksi bändin merkkiteoksista.

The Grammersin tasoon ei pysty kovin moni bändi. Se on räppi- ja muun epämusiikkisaasteen keskellä kuin raikas tuulahdus takavuosilta, jolloin rokki oli rokkia, eikä mitään helvetin piipitystä ja nykimistä.

Whole Lotta 70's Rahtiksessa 22. elokuuta

Whole Lotta 70's on turkulainen bilebändi, jonka ohjelmisto koostuu 70-luvun rokista.

Bändistä tulee aina mieleen eräs todella huonoja vitsejä kertova tuttuni. Hän kysyi kerran tiedänkö yhtyettä nimeltä "Hole lotta seitsemänkymmentä heittomerkki s"? Vastasin myötävästi ja kerroin, että bändi soittelee seitsemäkymmentä luvun musiikkia kuten Sladea. "Lotalla on hole!", tuumasi hän siihen ja hörötti sairaalloisesti päälle. Jostain syystä minua ei naurattanut lainkaan.

Nelisen vuotta perustettu orkesteri on ehtinyt tehdä paljon keikkoja, mutta allekirjoittanut näki yhtyeen ensimmäisen kerran viime lauantaina Wanhalla Rahtilaivalla Turussa. Kun kuulin keikasta, oli lauantai-illan suunnitelmat sillä selvät. Sana oli kiertänyt muutekin; laivabaari oli yhtyeen toisen setin aikana aivan täynnä.

Whole Lotta 70'sin keikka kattoi laajalti 70-luvun rockmusiikia purkasta ja jytään. Mukana oli koko kyseisen vuosikymmenen kirjo Black Sabbathista Queeniin, Sweetistä CCR:n kautta Rolling Stonesiin, Uriah Heepistä Kissiin, Doorsiin sekä Alice Cooperiin ja Osmondsiin.

Bändi soitti pirun tiukasti yhteen. Soundit olivat hyvät ja äänenvoimakkuudessa ei säästelty. Laulaja John C. Heat osoittautui vallan loistavaksi esiintyjäksi ja keulakuvaksi, eikä basisti Masakaan paljon huonommaksi pistänyt.

Laivan kansi tömisi siihen malliin, että hetken jo ajattelin sen irtoavan liitoksistaan. Kertaakaan minun aikanani Rahtiksessa ei ole ollut näin kovaa meininkiä. Toisen setin aikana jengi jorasi ja lauloi mukana kuin sekopäälauma. 

Enpä hetkeen muista paremmalla keikalla olleenikaan. Whole Lotta 70's -debyyttini ei olisi voinut tämän paremmin alkaa. 

Karjurock 2015

Karjurockissa rokattiin kuluvana viikonloppuna. Uudenkaupungin Lokalahden Nopperlassa vuodesta 2007 asti järjestetty festivaali on vuosi vuodelta kasvattanut kävijämääräänsä pikkutapahtumasta keskisuureksi juhlaksi.

Suomen, vai oliko peräti koko maailman, parhaaksi maalaisfestariksi kutsuttu Karjurock saavutti kaksi vuotta sitten yleisöennätyksensä, kun samana päivänä lavalla nähtiin muun muassa räppärit Petri Nygård ja Cheek ja muita lökäpöksyjä. Sen jälkeen onkin ollut mukavan väljää, enkä ainakaan minä kaipaa sellaista ruuhkaa. Järjestävät varmaan ajattelevat toisin.

Olin pitkään sitä mieltä, että tänä vuonna käyn Karjurockissa vain lauantaina, koska kahden päivän juhliminen ottaa kummasti voimille. Lisäksi lauantain pääesiintyjä Uriah Heep kiinnosti etukäteen eniten. Mikäli olisin näin toiminut, olisi olotila tällä hetkellä varmasti hiukan pirteämpi. Ostin kumminkin kahden päivän lipun, joka osoittautuikin muuten hyväksi päätökseksi.

Perjantain bändeistä ei ole oikeastaan muuta mainittavaa kuin amerikkalainen hevibändi WASP. Yhtye soitti loistavan keikan, jonka kesto oli alle tunti. Se ei ainakaan minua haitannut, sillä parempi tiivis ja ytimekäs paketti kuin turhaa yleisönlaulatusta tai muniinpuhaltelua sisältävä show.

WASP esitti kaikki keskeisimmät kappaleensa, joiden pääpaino on kahdella ensimmäisellä albumilla WASP (-84) ja The Last Command (-85). Settilista oli seuraavannlainen: On Your Knees / Torture Never Stops / The Real Me / L.O.V.E. Machine / Wild Child / Sleeping (In The Fire) / Forever Free/ I Wanna Be Somebody / Chainsaw Charlie ja Blind In Texas.

Lauantain pääesiintyjänä oli brittiläinen progressiivista hard rockia soittava veteraaniyhtye Uriah Heep. Odotin bändin keikkaa kuin kuuta nousevaa, sillä Heep on viime vuosina ollut yksi eniten kuuntelemistani bändeistä. Alunperin tutustuin siihen jo vuosikymmeniä sitten, mutta innostuin muutama vuosi takaperin vielä enemmän.

Näin Heepin ensimmäisen kerran Köyliön legendaarisella Lallintalolla syksyllä 1989. Sittemmin olen ehkä vajaat kymmenen kertaa. Edellisen kerran viime vuoden kesällä Salon Astrum Areenalla.

Heep on täysin vetreä bändi, vaikka moni muuta luuleekin. Viimeksi perjantaina kuulin eräältä vanhalta tutulta, että "se ei kuulemma ole enää oikein vedossa". Kyllä vaan on. Karjurockin keikka tuon jälleen todisti.

Esitys oli yhtä ilotulitusta alusta loppuun. Uudemmat kappaleet kuten One Minute ja pakolliset klassikot Sunrise, Stealin, Lady In Black, July Morning ja tietysti Easy Livin' villitsivät allekirjoittaneen sellaiseen hurmostilaan, etten ole aikoihin mistään keikasta noin paljon innostunut.

Heep myös vaihtelee settilistojaan huolimatta edellä mainituista klassikkokappaleista, joita se ei oikein voi jättää soittamatta. Tällä kertaa mukana oli vuonna 1977 ilmestyneeltä Firefly -levyltä peräisin oleva Hanging Tree. Oikein positiivinen yllätys. 

Ennen Uriah Heepiä esiintyi telttalavalla turkulainen Jailbreak. Heviklassikoita soittava yhtye oli paikalla viime vuonnakin ja sai mahtavan vastaanoton. Sama päti tälläkin kertaa, eikä puolen tunnin soittoaika tahtonut riittää mihinkään. Acceptia, Judas Priestiä, Iron Maidenia ja kumppaneita olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Valitettavasti The Grammersin esiintymisvuoro oli vasta kahdelta yöllä. Sitä en ehtinyt nähdä, sillä kyytimme lähti pois jo aikaisemmin. Mutta ensi viikolla bändi soittaa Turussa Papa Joe -ravintolalaivassa ja sinnehän on pakko mennä.