Lupon reissulla vuonna 2010

Viime viikolla almanakka näytti viikkoa 12. Kyseinen viikko maaliskuun lopulla on jäänyt allekirjoittaneen aikakirjoihin siksi, että juuri tuolla viikolla tehtiin Postin porukalla bussireissuja Kemijärvelle Lomakeskus Luppoon. 

Turun päässä Lapin retkiä järjestelivät Matti Viki Vikström ja apulaismatkanjohtaja Hannu V. Toivonen. Osallistuin reissuille neljä kertaa, vuosina 2005, 2007, 2010 ja 2016. 

Lomakeskus Luppo on 70-luvun alussa lakkautettu entinen kansakoulu, joka sijaitsee kuuden kilometrin päässä Pyhätunturilta. Vaatimatonta, kumminkin täysin riittävää majoitusta tarjoillut rakennus on yhä toiminnassa, mutta eri omistajilla kuin käyntivuosinamme. Uudet vetäjät ovat remontoineet taloa ja ties mitä hienouksia sieltä nykyään löytyykään. 

Bussimatka Luppoon kesti yleensä huimat 14-16 tuntia. Lähtö oli lauantaina kello 17 Turun postikeskuksen pihalta, josta yötä myöten ajettiin kohti Lappia. Perillä oltiin siinä aamuyhdeksältä.

Kuulostaa hurjalta ja ainakin minulle tällainen järjestely teki siinä määrin tiukkaa, ettei sitä kestänyt selvinpäin. Perillä ensimmäinen päivä menikin yleensä kohtalaisessa kankkusessa, kun taas jotkut lähtivät energisinä sivakoimaan metrisille hangille välittömästi taloksi asetuttuaan. 

Bussi oli minun aikanani käytännössä aina täynnä. Taisipa kerran onnistaa niin, ettei vieressä röhnöttänyt ketään työkaveria ja sain istua vähän väljemmin tuon pitkän rupeaman. 

Toki matkalla oli lukuisia taukoja, muun muassa Jyväskylässä menomatkan ruokailu. Palatessa tuli Kuopion Puijon torni muikunpyrstökeittoineen useana vuonna tutuksi. 

Suurin osa lomalaisista viihtyi Pyhällä talviurheilun parissa, mutta löytyi myös niitä, joille after ski oli lähempänä sydäntä. Kuuluin itsekin tuohon porukkaan, koska korkeanpaikankammoisena ei tulisi mieleenkään mennä laskettelurinteeseen muuta kuin sen verran, että pääsee rinnebaariin tuopilliselle. 

Viikon aikana suhasimme Pyhätunturin lisäksi 180 kilometrin päässä olevalle Leville, 30 kilometrin päähän Luostolle ja kirsikkana kakun päälle Pelkosenniemen kyläraitille ihmettelemään Andy McCoyn patsasta kuskiemme Lassen ja Timon ohjastaessa uljasta menopeliä. 

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Lapin reissu osa 3 - Pelkosenniemi ja Sodankylä

Lomaviikon aikana Kemijärvellä sijaitsevasta Lomakeskus Luposta käsin tehtiin erillinen retkipäivä lähialueen kohteisiin.

Suvanto on kolmenkymmenen asukkaan kylä Kemijokeen laskevan Kitisen varrella Pelkosenniemen kunnassa, noin yksitoista kilometriä kirkonkylältä länteen.

Suvannosta tekee tavallista mielenkiintoisemman se, että se on yksi harvoja kyliä, joita saksalaiset eivät polttaneet Lapin sodassa. Suvannon kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennuskanta on Museoviraston suojeluksessa.

Suvanto valittiin Lapin kauneimmaksi kyläksi vuonna 1987. Vuonna 1991 sille myönnettiin Europa Nostra -palkinto tunnustuksena ainutlaatuisen kulttuuri- ja rakennusympäristön säilyttämisestä ja sen eteen tehdystä arvokkaasta työstä.

Tarkoitus oli käydä Kahvila Säpikkäässä sumpilla, mutta valitettavasti paikan isäntä oli hiljattain kuollut ja emäntäkin joutunut sairaalaan. Toivotan hänelle pikaista paranemista.

Paljon muuta kuin lunta ei Suvannosta jäänyt käteen. Yritin parhaani mukaan saada edes jonkun julkaisukelpoisen valokuvan legendaarisesta paikasta. Mielellään siellä olisi kävellyt ja katsellut paikkoja tarkemminkin, mutta kun mukana oli parikymmentä muutakin, eivät intressit aina käy yhteen.

Pelkosenniemen kunnassa asuu vajaa tuhat ihmistä. Asukasluvultaan se on Lapin maakunnan pienin kunta. Sen naapurikunnat ovat Kemijärvi, Sodankylä, Rovaniemi, Salla ja Savukoski.

Kunnan matkailukohteita ovat Pyhätunturin laskettelukeskus, Suvannon kylä ja Vuotoksen tekojärven alue.

Kuuluisia pelkosenniemeläisiä ovat nykyään Turussa vaikuttava vasemmistopoliitikko Jyrki Yrttiaho, freestyle-hiihtäjä Tapio Luusua ja rocktähti Andy McCoy.

Kuusi vuotta sitten tehdyllä Lupon matkalla kävimme erityispyynnöstäni katsomassa Pelkosenniemen torilla kyyhöttävää Andyn patsasta. Tuolloin eräs postimies tuohtui kun hänelle selvisi minne olemme menossa ja minkä takia. "Peruuta sen päälle!", hän huusi kiukkuisena bussikuskillemme.

Andy-patsas julkistettiin 25. heinäkuuta 2009, joten kevättalvella 2010 se oli vielä varsin tuore. Mäntypuisen patsaan on tehnyt McCoyn setä Matti Hulkko.

Mielestäni aivan järkyttävän näköinen teos on paljon pienempi kuin kuvista voisi olettaa. Todennäköisesti se kuitenkin elävöittää kummasti muuten hiljaiselta vaikuttavaa kylätaajamaa, jossa ei maaliskuisena keskiviikkona juurikaan ollut vilskettä.

Pelkosenniemen jälkeen suuntana oli Sodankylä, joka on huomattavasti suurempi keskus. Olen pari kertaa aikaisemmin käynyt siellä tällaisena vastaavana retkipäivänä. Eipä paikka ollut juuri mihinkään muuttunut.

Sodankylä sijaitsee Lapin maakunnan keskiosassa ja siellä on asukkaita lähes yhdeksän tuhatta. Väestötiheys suuressa kunnassa on kumminkin vain 0,75 asukasta per neliökilometri. Sodankylä onkin Suomen toiseksi suurin kunta heti naapurikunta Inarin jälkeen. Muita naapurikuntia ovat Kemijärvi, Kittilä, Pelkosenniemi, Rovaniemi ja Savukoski.

Ensimmäinen, ja joillekin myös ainoa, etappi Sodankylässä oli Revontuli -baari. Se oli poikkeuksellisesti auki keskellä päivää kaukaa etelästä tulleita vieraita varten. Vastoin yleistä luuloa tarjolla ei suinkaan ollut kahvallisia, ropopintaisia oluttuoppeja, vaan jäätelöannoksia lakkahillolla. Kuulemma baarimestarin itsensä poimimia lakkoja.

Aikani ihmettelin eteisen vitriinissä olevia viirejä ja pokaaleja. En osannut ollenkaan yhdistää mitä nämä "tupit" mahtavat olla. Asia selvisi myöhemmin sosiaalisen median kautta, kun eräs samassa baarissa käynyt tiesi kyseessä olevan korttipelin. Sellaista ei kuulemma etelässä tunneta eikä pelata.

Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour

Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.

"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.

Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)

Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.

"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".

Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)

Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.

En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.

Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.

Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.

Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.

McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.

Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.