Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Levyhaaste Facebookissa

Facebookissa on toisinaan erilaisia kiertojuttuja, joilla kaverisi voivat haastaa sinut mukaan johonkin mikä kulloinkin sattuu olemaan meneillään. Luontokuva- ja musiikkiaiheisiin haasteisiin olen ottanutkin osaa ahkerasti.

Pari viikkoa sitten FB-syöttöön alkoi ilmestyä englanniksi pohjustettu juttu. Siinä kyseltiin merkittäviä levyjä, jotka ovat yhä tänäkin päivänä kuuntelussa. Totta hemmetissä kannoin korteni kekoon kun näin läheinen aihe sattui olemaan.

Kukaan ei ollut vaivautunut suomentamaan tekstiä, enkä aio minäkään sitä nyt ruveta tekemään, mutta homma meni näin.

"10 all time favourite albums. What really made an impact and is still on your rotation list, even if only now and then. Post the cover, no need to expalin, just nominate one of your friends to share theirs."

Siinäpä pähkinä purtavaksi, mikäli haasteen otti tosissaan. Toki näihin voisi heitellä mitä tahansa, mutta ajattelin asian niin, että valitsen kymmenen musiikkiharrastukseni alkuaikoina pirun kovin kolahtanutta ja yhä suht aktiivisessa kuuntelussa olevaa levyä. Varmaan moni potentiaalinen lätty jäi poiskin, mutta seuraavat tälläsin näytille, yhden per päivä.

Jokaisesta levystä voisi tarinoida pitkät pätkät kaikenlaista, mutta jääköön se tällä kertaa. Hyvin merkittäviä kiekkoja kaikki.

Eniten tykkäyksiä kertyi Stray Catsin debyyttiälpeelle vuodelta 1981. Näyttää olleen monille merkittävä albumi. Sen voisikin pistää illalla pyörimään ja siemailla kuuntelunautinnon ohessa esimerkiksi pari tuopillista keskiolutta.

OjisRok (Down by the Puro) 2013

OjisRokkia on järjestetty jo vuosia sopivan syrjäisessä paikassa Turun keskustan ulkopuolella. Lauantaina 24. elokuuta vanhan vuokrakerrostalon takapihalla raikui rock'n'roll ties monennenko kerran.

Tuota harvojen tuntemaa aluetta ei varmasti satunnainen matkaiija hevillä löydä. Tapahtuma on käsittääkseni järjestetty jo noin kymmenkunta kertaa. Koska se pidetään pihajuhlana, ei siitä huudella liikoja pitkin kaupunkia.

Sain kutsun OjisRokiin Facebookin kautta. Päätin mennä, koska kyseisenä viikonloppuna ei ollut muitakaan rientoja tai reissuja tiedossa. Ja hyvä niin, oli ainakin mukava päivä.

Kirkkaassa auringonpaisteessa soittelut  Silly Things esitti lähinnä vanhoja rock'n'roll- ja punk-klassikoita kuten Stray Catsin ja The Clashinkin esittämän I Fought The Lawn. Jos yhtye olisi soitellut muutamaa tuntia myöhemmin, olisi meno varmasti yltynyt eri sfääreihin kuin nyt. Mutta se ei ollut bändin vika.

Nurmikolla ja puutarhassa loikoili monenkirjavaa väkeä. "Paikalla on varmasti kaikki Turun kovimmat rokkihampit. Ne, jotka ovat vielä hengissä", totesi eräs tuttava. Hän saattoi hyvinkin olla oikeassa. Turun rokkibaareista tuttuja naamoja näkyi minne ikinä katsoikin. Tunnelma oli alusta saakka hyvin leppoisa, vaikka moni olisi saattanut pelätä tämän seurakunnan läsnäoloa!

Nuorten sällien metallibändi FastHammer saattaa olla tulevaisuuden nimi. Ilman basistia soitelleet pojat väänsivät tyylikkäästi pikaheviä.

Lähinnä kai covereista koostunut setti oli juuri sopivan mittainen. Mieleen jäivät versiot Metallican ja Black Sabbathin biiseistä.

Jollen vallan väärässä ole, toimi seuraavana esiintynyt Airfix 80-luvun lopulla nimellä Army Airfix Band. Freud, Marx, Engels & Jungin sekä edesmeneen turkulaislegenda Pasi Raappanan bändien Pasi & Mysiinin ja Pasin Liigan tapaista letkeää rokkia esittänyt ryhmä toimisi varmasti isommillakin lavoilla.

Kaksi seuraavaa bändiä soittivat punkkia ja hard corea. Minulle aivan vieras Kolmas päivä oli lavalla todella raju ilmestys. Mieleen tuli suomipunkin legenda Lama. Ehdottomasti päivän parhaimpia esityksiä.

Lama tuli mieleen myös Happea & Mysticaa -orkesterista, joka sentään oli nimenä tuttu. Yhtye ei mielestäni ollut aivan niin suoraa paahtoa kuin edeltäjänsä, mutta samoja piirteitä oli paljonkin. Mielenkiintosia tuttavuuksia molemmat.

Happea & Mysticaan keikan aikana lavalle änkesi varmaan muustakin kuin rokista humaltunut daami. Hän heilui ja notkui siihen malliin, että minulle tuli mieleen Mervi Tapolan vuosien takainen moshaus silloisen siippansa Matti Nykäsen keikoilla.

Veteraanipunkkari Vesa Vahteran (mm. ex-God's Lonely Men, Turun tauti) johtama Identiteettikriisi oli perinteisempää punkkia kuin kaksi aikaisempaa lavalla esiintynyttä ryhmää. En ollut aikaisemmin oikein kuullut bändiä, joten oikein odotin heidän performanssiaan.

Tässä vaiheessa illansuuta alkoi alkoholi vaikuttaa jo sen verran, että tarkempaa analyysiä keikasta on vaikea tehdä. Mutta 77 punkkia tanakalla otteella esittänyt porukka oli kumminkin energinen laulaja Vahteraa myöten. Yleisökin oli hyvin mukana.

Identiteettikriisin jälkeen lavalla kävi Siiri -tyttö laulaa luikauttamassa parin kappaleen verran. Ja hyvin lauloikin. Ilman säestystä esitetyistä biiseistä toinen oli Noitalinna huraan Pikkuveli, toista en muista tai tunnistanut.

Seuraavaksi esiintynyt Boogie Sanators meni minulta täysin ohi, mitä nyt jonkunlaista puhallinsoitintörähtelyä pihan perälle kuulin. Varmasti kumminkin asiansa osaava ryhmä.

Kasarihevilainoja soittava turkulainen Apostoles Of Bitterness koostuu ikämiehistä, joille esittämänsä kappaleet ovat olleet tuttuja varmaan jo noin 30 vuotta. Mieleen jäivät ainakin Aces High, Balls To The Wall, jossa oli hyvä yleisönhuudatuskohta, ja (You've Got) Antoher Thing Comin'.

Magic Mildred In Wonderland ja Jazzterapeutit jäivät allekirjoittaneelta lähes pimentoon. Meno festarialueella oli viimeistään tuossa vaiheessa iltaa yltynyt eväskassin huvetessa vallan hulvattomaksi ja tuttujen kanssa rupattelu vie kaiken huomion.

Magic Mildred In Wonderland tosin esitti pitkähkön version Bob Marleyn No Woman No Crysta, jota ei voinut olla kuulematta.

Illan päätti Turun seudun kovimpiin rokkibändeihin kuuluva Dr. Potion. Bändin Hurriganes-, AC/DC- ja D.A.D. -tyyppisen rokin luulisi tappavan niin talossa kuin puutarhassakin. Ammattitaitoinen porukka, jonka soittoa kuuntelisi levyltäkin mielellään.

Dr. Potion oli hyvä päätös illalle, vaikka olisinkin kuunnellut bändiä mielummin jo muutamaa tuntia aikaisemmin.

OjisRok 2013 oli oikein hauska ja onnistunut tapahtuma. Harvoin enää nykyään tällaiseen pikku festariin löytää tiensä.