Turun linnan turnajaiset

Heinäkuun puolivälissä yleisö pääsi todistamaan keskiaikaista sodankäyntiä Turun linnan puistossa järjestetyissä turnajaisissa. Paikalla nähtiin muun muassa pitkämiekkailua, hevosen selästä käsin peitsin käytävää täyskontaktilajia joustingia sekä jalkakamppailulaji buhurttia.

Euroopassa ei aiemmin sitten entisaikojen oltu nähty aitoja historiallisia kilpailulajeja samassa paikassa. Eipä ihme, että asiasta kiinnostuneita ihmisiä oli kokoontunut paljon ympäri linnan aluetta. Hellepäivä ja porottava aurinko eivät varmasti haitanneet asiaa, mutta näytöslajien edustajilla oli takuulla kuumat oltavat 30-50 kiloa painavien varusteiden alla.

Olin paikalla noin neljä tuntia, jona aikana ehdin nähdä kahta erilaista miekkailua (buhurt ja pitkämiekka) sekä joustingia, jossa haarniskoidut ritarit mittelevät voimiaan hevosineen. Viisimetriset ja kahdeksan kiloiset peitset tanassa he iskivät vastustajiaan. Käsittääkseni tarkoitus oli vain osua kilpiin, eikä pudottaa vastaantulevaa.

Ritarien verrytellessä valkoinen hevonen, jota ohjasti hieman yllättäen nainen, osoittautui varsinaiseksi jukuriksi. Se ei totellut emäntäänsä ja riuhtoi sinne tänne. Itse kamppailussa heppa kumminkin eteni ainakin maallikon silmin kuten pitikin. 

Varsinkin jousting kiinnosti suurta yleisöä. Radan ympärille kerääntyi varmasti tuhansia uteliaita. Minä ja pari tuttua olimme aidan vieressä hollilla jo puolisen tuntia ennen. Silti eräänkin nuoren parin piti tunkea eteemme nurmelle istumaan aivan tappituntumalle, vaikka suojaraja kuuluttajan mukaan olikin puoli metriä.

 Turun linnan turnajaiset oli kolmipäiväinen tapahtuma, jossa kannatti kyllä käydä. Perjantain sateiden jälkeen nurmikkokin oli ihmeen kuiva, vaikka koko päivän tiputteli.

Hieman ihmettelen, etteivät muutamat historiasta ja sodankäynnistä kiinnostuneet tutut vaivautuneet paikalle, vaikka ilma oli kuin morsian ja kyseessä oli vieläpä ilmaistapahtuma.

Hanoi Rocks 82-84 valokuvina

Solar Republic on tuonut Turun Logomoon valokuvanäyttelyn, joka käsittelee valokuvaaja Justin Thomasin otoksia Hanoi Rocksista vuosilta 1982-84. Samalla kertaa voi katsella Gavin Evansin kuvia David Bowiesta, mikäli hänkin sattuu kiinnostamaan.

Brittiläinen Justin Thomas on tunnettu rock- ja musiikkimaailmaa käsittelevistä töistään. Hän matkusti Hanoi Rocksin kanssa yhtyeen kulta-aikoina 1982–84. Näyttely kertoo yhtyeen matkoista Intiaan, Israeliin, New Yorkiin ja Britanniaan esitellen orkesterin elämää niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin.

Menin Logomoon pelkästään Hanoi Rocks -kuvien takia. Yhtye on minulle merkittävin rokkibändi kautta aikojen ja olen ollut fani 35 vuotta. Siksi ei ollut yllätys, että suurin osa näyttelyn kuvista oli  valmiiksi tuttuja.

Esimerkiksi Hanoi Rocksin Intian reissusta vuodelta 1983 on paljon kuvia, jotka ovat olleet esillä ainakin Andy McCoysta kertovassa Hanoista ikuisuuteen -kirjassa. Toki joukkoon mahtui paljon ennennäkemättömiäkin otoksia ja esimerkiksi Hanoi Rocksin kolmannen studiolevyn Back To Mystery Cityn sisäpussin mustavalkokuvia oli mukava katsella isompina.

Ihmetystä herätti vuosilukujen heittely monien otosten yhteydessä. Valokuvaaja Thomas ei ehkä itse muista ovatko fotot napsittu 1982, 1983 tai 1984, mutta minä huomasin jos heittoa oli. Sen verran tiiviisti yhtyettä olen seurannut, että osaan yhdistää heti kuvan oikeaan vuoteen. Näyttelystä vastaavat näköjään eivät.

Esillä olevat kuvat ovat myös myytävänä. 3000 euroa näytti olevan monissa hintana, mutta 850 eurollakin saa Mike Monroen (joka ei tuolloin vielä ollut Michael Monroe) ja Andyn McCoyn seinälleen. 

Onneksi kuvakavalkaadi on sen verran laaja, että yhdentoista euron pääsymaksulle tuli vastinetta ja ovathan kuvat suurimmaksi osaksi myös pirun hyviä. Merkilliseksi muotoiltu hinta hiukan ihmetytti, mutta kai joku insinööri on suuressa viisaudessaan ollut sitä mieltä, että se on parempi kuin vaikka yhdeksän euroa.

Joensuu Riihimäen uutuuslevy

Viime vuonna debyyttilevynsä Greetings From The Edge Of The World julkaissut turkulaisyhtye Joensuu Riihimäki on ollut ahkerana. Uutuuskiekko Where's The Fire, John? ilmestyi melko nopeasti esikoisen seuraajaksi. Musiikillisesti levy jatkaa pitkälti samoilla bluesahtavilla linjoilla.

Where's The Fire, John? on käsittääkseni brittiläinen sanonta ja meinaa suunnilleen miksi hätäillä?. Voin olla väärässäkin. Minulle sanonta on tuttu 20 vuoden takaa, jolloin Michael Monroelta ilmestyi kolmas sooloalbuminsa Piece Of Mind. Where's The Fire, John? oli levyn avauskappale, jonka nimestä Monroe kertoi muistaakseni Soundin haastattelussa, että Hanoi Rocksin edesmennyt englantilaisrumpali Razzle käytti paljon kyseistä sanontaa.

Joensuu Riihimäen Where's The Fire, John? ei kuitenkaan ole sama asia kuin Michael Monroella, eikä kahdentoista kappaleen levyltä ei sen nimistä biisiä löydy.

Olen pyöritellyt autossa Where's The Fire, John? -cd:tä useamman kerran. Kappaleet ovat ehkä hitusen nopeampitempoisia kuin debyyttilevyllä. Yhtye kuulostaa enemmän bändiltä kuin aikaisemmin, eikä duolta, jollainen vaikutelma jäi monesta Greetings From The Edge Of The Worldin viisusta.

Levyn kappaleet ovat kitaristi Kari Riihimäen ja laulajakitaristi Sami Joensuun käsialaa. Minulle orkesterin musiikki tuo mieleen sellaisia nimiä kuin Eric Clapton, J.J. Cale ja jossain määrin Bruce Springsteenkin. 

Yhtyeen päälaulaja Sami Joensuu on sarallaan vallan mainio, mutta bändissä olisi tarjolla toinenkin pätevä mies. Basisti Jakke Ahon olen kuullut parilla The American Bandin keikalla laulavan siihen malliin, että äijä kannattaisi ehkä päästää enemmän ääneen tässäkin yhtyeessä.

Kuva: Sari Lehto

Isokarin majakkasaarella

Isokarin majakka (ruotsiksi Enskärs fyr) sijaitsee Isokarin saarella noin 24 kilometriä (noin 13 meripeninkulmaa) Uudestakaupungista lounaaseen ja kuuluu Kustavin kuntaan.

Isokari kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Saaren näkymää hallitsee merenpinnasta 49,4 metriä korkea punavalkoraitainen majakka. Majakka valmistui vuonna 1833 ja se on Pohjanlahden korkein.

Isokarin majakka- ja luotsiyhdyskunta on Museoviraston vuonna 2009 julkistamassa inventoinnissa määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.

 
Kävin edellisen kerran saarella elokuussa 2012. Tuolloinkin matka tehtiin Uudestakaupungista käsin vesibussilla. Heinäkuun alkupuolella reissussa oli isompi alus kuin neljä vuotta sitten, mutta merenkäynti jotain vallan muuta. 


Paatti keinui merellä siihen malliin, että eräillä oli oksennus herkässä. Vaikka henkilökunta vakuutteli aallokon olevan vielä niissä rajoissa jolloin Isokariin pystyy rantautumaan, en ollut asiasta lainkaan varma. Olisi meinaan harmittanut vietävästi, mikäli 59 euron satsaus olisi ollut turha.

Isokarin laiturilla vastassa oli Kari Laaksonen, joka vaimonsa kanssa pyörittää saarella opastus- ja majoitusbisnestä. Miehellä on todella hyvä muisti, koska hän tervehti heti tuttavallisesti ja myöhemmin jutellessamme muisti nimenikin. Olemme tavanneet tasan kaksi kertaa ja Isokarissa käy vuosittain noin 4500 matkailijaa.


Laaksosen sujuvia tarinointeja oli mielenkiintoista kuunnella, vaikka paljon uutta infoa ei minulle ollutkaan. Sen sijaan uutta oli reitti laiturilta majakalle. Laaksonen oli räätälöinyt merkityn luontopolun, joka kiemurteli keskellä saarta ohittaen muun muassa lehtoja ja entisiä armeijarakennusten kivijalkoja. 

180 hehtaarin kokoiselle saarelle mahtuu monenlaista luontotyyppiä vehreistä lehdoista karuihin kalliorantoihin. Isokari on myös kuuluisa käärmeistään. Bongasin kolme kappaletta muutaman tunnin aikana. Tuulettomalla säällä saldo olisi varmasti ollut suurempi. 

Isokarissa on merkillisiä kiemurtevia mäntyjä, joita kutsutaan käärmemännyiksi. Harvemmin tuollaisiin törmää.

 
Kiipesin ylös majakkaankin, mutta ulkotasolle en sentään tunkenut. Ensinnäkin sinne vievä luukku on todella pieni tämän kokoiselle äijälle ja toiseksi poden korkeanpaikankammoa. Noin kovalla tuulella ahtaalla tasanteella olisi takuulla ollut hyvin orpo olo. 

Tuulisesta ilmasta huolimatta Isokarin matka oli jälleen hieno kokemus. Majakkaan kavutessa tuli armoton hiki, mutta se  kuivui ulkona ennätystahtia hillittömässä tuulessa. Paikoissa, joihin tuuli ei sopinut, oli puolestaan vähän liiankin kuuma.

Kari Laaksosen aikana Isokari on selvästi saanut uutta puhtia. Saarella on nykyään palveluja kuten majoitusta ja kesäterassi. Viime käynnilläni ei ollut lampaitakaan maisemaa hoitamassa, mutta nyt iso lauma rouskutteli kasvillisuutta minkä ehti.

Kuppilan terassilla kelpasi imuroida Laitilan Kukko -olutta, joka maistui kylmänä pullosta suorastaan taivaalliselta.

Trubaduuri Barry Waller

Viime keskiviikkona Turussa Wanhassa Rahtilaivassa esiintyi trubaduuri New Yorkista asti. Barry Waller on suomalaisen keikkamyyjänsä kautta kiertänyt maassamme paljonkin. Minulle tämä oli ensikosketus miehen musiikkiin.

Muistelen, että muutama vuosi sitten Turun Vasaramäessä sijainneen Bar 44:n ohjelmistossa oli samainen Waller. Tuolloin keikkaa mainostettiin "ex-Blackmore's Night -mies" -teemalla. Ihmettelin  sitä silloin, mutta Waller toden totta on kiertänyt legendaarisen kitaristin Ritchie Blackmoren renesanssibändissä basistina.

Saavuin Rahtilaivaan suoraan Turun kaupungin ulkoilusaaresta Vepsästä. Saaressa arvuuttelimme miehen sukunimeä, joka kukaan ei siihen hätään tuntunut muistavan. Jutustelussa hän oli välillä Barry White ja pian jopa Barry Manilow. Oikea muoto selvisi lopulta.

Jokilautta Förille asti kuului hyvin Wallerin ensimmäiset kitarastaan ottamat soinnut. Wallerilla ei ollut mikään kiire pois esiintymisjakkaralta, sillä mies soitteli ja lauloi peräti yli kolme tuntia! Tämä tuskin olisi onnistunut ilman vastaanottavaista yleisöä, josta luullakseni jokainen tykkäsi kuulemastaan.

Wallerin repertuaari oli laajempi kuin standarditrubaduurien, joihin saattaa törmätä esimerkiksi ruotsinlaivoilla. Hän ei tainnut soitella ainuttakaan The Eaglesin tai Creedence Clearwater Revivalin kappaletta, vaan esimerkiksi The Beatlesia ja Rolling Stonesia. Rollari-biisitkään eivät olleet tavallisimmasta päästä, vaan yllätyin kun Ruby Tuesdayn kaltainen helmi tuli. Samoin Mother's Little Helper ei ole tyypillinen valinta.

Waller turisi biisien välissä niitä näitä. Hän kertoi olleensa Ruisrockin aikoihin Turussa Sammakon kirjakaupassa hakemassa Patti Smithiltä nimikirjoitusta, joka ei suinkaan tullut kirjaan tai levynkanteen, vaan kitaraan. Samainen keppi hänellä oli mukana keikallakin. 

Harmi, ettei Wallerin pitkässä setuissä ollut ollenkaan Ritchie Blackmoren bändien tuotantoa. Deep Purple, Rainbow ja etenkin akustisvoittoinen Blackmore's Night olisi sopinut vallan mainiosti.

Wallerin keikkaa seuratessa tuli mieleen, että jos työt eivät aina niin miellytä, on ainakin hänellä selvästi mukavaa töissä. Trubaduuri parhaasta päästä.