Henna & Sofia Karjurockissa

Uudenkaupungin kupeessa Lokalahdella järjestettävää Karjurockia mainostetaan Suomen suurimpana maalaisfestarina. Sitä se epäilemättä onkin, vaikka tapahtuma tunnetaan lähinnä vain Varsinais-Suomessa. 

Kävin Karjurockissa ensimmäisen kerran kesällä 2010, jonka jälkeen viisi kertaa putkeen. Viime kesänä yhdeksän vuoden tauko loppui - suuntana oli jälleen Lokalahden Nopperla. 

Olisin varmasti muutenkin mennyt pitkästä aikaa Karjurockiin, mutta nyt sisäänpääsy järjestyi tutun tanssija-dj:n Henna Peltosen kautta. Sovimme, että otan kuvia hänen ja Sofia Fiian ysärishowsta. 

Hennan lanseeraama dj-show sisältää kuumia 90-luvun hittejä, joita kaunottaret soittavat tiskinsä takaa. Konseptille on selvä tilaus ja keikkaa riittää ympäri maata.

Nämä kuvat ovat leidien ensimmäisestä setistä, jonka ajankohta oli alkuillalla. Kesäyön pimetessä porukkaa tuli joraamaan teltta äärimmilleen pursuten, mutta tässä vaiheessa vielä hillitymmin.

Karjurockia järjestää United Festivals ja tapahtuman promoottorina toimii laulaja-poliitikko Kike Elomaan veljenpoika Robert Sainio. Kikenkin saattaa vanhalla kotitilallaan järjestettävissä juhlissa bongata, mutta viime kesänä helposti tunnistettava hulmuava hiuksinen hahmo ei tullut vastaan. 

Robertin kanssa vaihdoin muutaman sanan, kun joku tuttuni tiesi kertoa, että tuossa menee festarin pääjehu. Ihmettelin kun miehen kaulassa ei killunut minkäänlaista passia kuten tapana yleensä on. "Kaikki tuntevat minut täällä, enkä tarvitse sellaista", kuului selitys. Mukavan oloinen kaveri, jolle täytyy nostaa hattua saavutuksistaan.

Lisää viime kesän Karjurockista https://kaislatuuli.blogspot.com/2024/08/the-69-eyes-karjurockissa.html

Henna Peltonen on takavuosina ollut usein valokuvamallinani. Muutama linkki alla:

https://kaislatuuli.blogspot.com/2019/08/henna-ruissalon-rantakalliolla.html

https://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/henna-peltonen-ruissalon-kansanpuistossa.html

https://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/henna-peltonen-kesatunnelmissa.html

The 69 Eyes Karjurockissa

Heinäkuun lopulla kävin pitkästä aikaa Karjurockissa. Edellinen kerta menee niinkin pitkälle kuin kesään 2015. Mitään varsinaista syytä näin pitkään taukoon ei ole, eipä vaan ole tullut käytyä. 

Festivaalit ovat muutenkin osaltani vähentyneet vuosi vuodelta, tosin tänä kesänä asiaan on tullut vähän muutosta. Tulevana lauantaina on tulossa jo kolmas kuluvan kesän rokkifestari. 

Uudenkaupungin Lokalahdella järjestettävän Karjurockin miljöö oli muuttunut yhdeksässä vuodessa. Päälava oli eri paikassa kuin ennen vanhaan. Järjestely oli oikea, koska alueella ei ollut nyt ruuhkaa. 

Muistuu mieleen kesän 2013 festivaali, jolloin Lokalahden perämetsissä oltiin kuin sillit suolassa. Ilmeisesti valtavaan yleisömäärään ei osattu varautua. Aitojen sisältö pursui Cheekin, Paula Koivuniemen ja Petri Nygårdin tahdissa. 

Kun vuonna 2015 yleisöä villitsivät muun muassa WASP ja Uriah Heep, The 69 Eyesin lisäksi lauantaina 20. heinäkuuta esiintyivät Sanni, Gasellit, Tarja Turunen & Marko Hietala ja Haloo Helsinki!. 

Vuonna 1989 glamrock-orkesterina aloittanut The 69 Eyes teki läpimurtonsa vuosituhannen taitteessa. Blessed Be-albumilta tutut hitit The Chair ja Brandon Lee soitettiin Karjurockissakin. Kappaleet ovatkin bändin parhaimmistoa, tosin minulle käy hyvin 90-luvun kimallerokkikin. 

The 69 Eyesin tunnin setti oli varmaa hittikimaraa. Mikäli olisin itse valinnut päivän soittojärjestyksen, ei bändi olisi ollut lavalla ensimmäisenä kello 16, vaan Sannin ja Gasellien jälkeen, ennen Tarja Turusta ja Marko Hietalaa. 

Illan päättänyt Haloo Helsinki! sen sijaan oli oikeassa paikassa. Bändin valtava suosio ja pyrotekniikka pimeässä kesäyössä sekä näytti että kuulosti komealta. 

Hiunjärven luontopolulla

Kuulin Uudenkaupungin keskustan pohjoispuolella sijaitsevasta Hiunjärven luontopolusta ensimmäisen kerran eilen, kun selasin 13. lokakuuta ilmestynyttä Vakka-Suomen Sanomaa. Lehdessä oli toimittaja Teija Uiton kirjoittama juttu luontopolusta. 

Artikkelin innoittamana pidättäydyin lauantai-illan riennoista, sillä sunnuntaina piti olla skarppina ja ajokunnossa. Suuntana nimittäin oli Uusikaupunki ja kyseinen luontopolku.

Lehdessä Uitto innostui vertaamaan Hiunjärven ympäristöä peräti Lapin maisemiin verrattavaksi kokemukseksi. Minulle ei sentään ihan Lappi tullut mieleen, vaan lähinnä tavallinen varsinaissuomalainen metsä, jossa sattui olemaan harvinaisen kivistä polkua suuren osan matkaa. 

Autoparkki löytyi Saarniston koulun vierestä, kun ensin oli kysytty kävelijöiltä missä täällä mahtaa olla luontopolku. Lähtöpaikkaa ei meinaan hevillä löydä, ellei joku paikallinen satu auttamaan. Minkäänlaista kylttiä ei ole kuin vasta polulla, jonne parkkipaikalta on jonkun matkaa. 

Lenkki oli hieman sekavasti merkitty. Uusia pikkuisia karttatauluja oli kyllä muutamassa kohdassa, mutta muuten kyltit uupuivat. Tarpeen olisi ainakin erillinen opastus laavulle. Lintutorni näkyikin laavulta. 

Neljän kilometrin reitillä oli punaisia merkkitäpliä paljon. Ehkä jopa vähän liiankin tiheään. Sivulenkit sinkoilivat pääpolulta alkumatkasta useaan suuntaan, eikä ensikertalainen tiennyt oikein mihin pitäisi edetä.  

Laavulla oli viime kesänä ollut mopopoikia mellastamassa. Olivat pahukset saaneet tulipalonkin aikaan. Kuulemma paikallisilla nuorilla on ollut tapana mennä järvelle kaljoittelemaan, kertoi eräs uusikaupunkilaistuttuni. Ehkä sikailu on nyttemmin loppunut. 

Valtakunnallisestikin merkittävällä lintujärvellä oli kovin rauhallista. Kahdentoista hehtaarin vesistössä ei näkynyt kuin muutama lintu. Nekin niin kaukana, etten valokuvien toivossa ruvennut zoomailemaan sinne saakka. 

Tornissa tyyntä maisemaa ihaillessa ei uskonut, että vajaa tunti sitten Saarniston koulun liepeillä oli räntäsadetta ja armottomasti piiskaava tuuli. Nyt oltiin kuin eri maailmassa. Turhaan ei toimittaja Uitto järveä seutukunnan lehdessä hehkuttanut. 

Uusikaupunkilaiskontaktini kertoi, että korona-aikana Hiunjärvellä ramppaaminen on lisääntynyt huomattavasti. Teneriffan ja Tallinnan sijasta kelpaa nyt vakkasuomalainen metsäkin. Kaupunki tai mikä taho Hiunjärven luontopolkua valvookin, voisi panostaa ainakin uusiin kyltteihin. Mutta muuten mukava reitti. 

Geokätköilijöiden matkassa Pyhämaassa

Helatorstaina lähdin työkaverieni Kaken ja Klasun mukaan geokätköreissulle. En ole kätköilyn saloihin sen paremmin uppoutunut, mutta tiedän pääpiirteittäin miten homma menee.

Vastoin olettamustani emme menneetkään Pyhärannan Reilaan Hierkonpolulle, vaan Pyhämaan Pamprinniemen luontopolulle. Ilmeisesti kaksi pyhää paikkaa sekoittivat pakkaa. Minulle se oli sikäli ihan sama, koska Pamprinniemessä on vallan upea luontopolku. Ehtii sitä joku kerta vielä Hierkonpolullekin.

Olin Pamprinniemessä ensimmäisen kerran toukokuussa 2018. Yllätyksenä tuli, että päiväkin osui täysin samaan eli helatorstaihin. Asiasta tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/05/pamprinniemen-luontopolku-pyhamaassa.html

Kuljin Pamprinniemen upeissa maisemissa osin itsekseni kun muut etsivät geokätköjä. Kätköt tosin oli sijoitettu aivan polun läheisyyteen ja matkalla olleiden Raamattu-aiheisten taulujen takana oli vinkkejä mistä niitä mahtaa löytää. Reitillä on yhteensä kuusitoista kätköä.

Ostin viime vuonna noin jääkiekon kokoisen bluetooth-kaiuttimen. Olen sitä silloin tällöin kantanut mukanani esimerkiksi Vepsässä käydessäni. Nyt se killui selkäreppuni sivulla, eikä volyymi ollut mitenkään kovalla, kunhan itse sain selvää mikä kappale tulee.

Eräs tuntematon herra oli jonkinsortin Peter Parker, koska rupesi huutelemaan kymmenen metrin päästä tuulisella kalliolla. "Onko se sinun radiosi joka pauhaa? Sammuta se heti! Minä haluan kuunnella hiljaisuutta". Hän sai tahtonsa läpi ja loppupäivä oli varmaankin täten pelastettu.

Pamprinniemen luonnonsuojelualeella kiemurteleva neljän kilometrin pituinen luontopolku on monipuolinen maastoltaan. Puolet matkasta taivalletaan komeissa merenrantamaisemissa, kun taas toinen puoli on sankkaa, naavaisten kuusien täyttämää vanhaa metsää. Maisemiltaan tämä päihittää monet muut varsinaissuomalaiset luontopolut.

Polun alkupää on osoitteessa Hauitie 259, 23930 Pyhämaa. Sitten kahden vuoden takaisen ensivisiittini Pamprinniemeen, oli parkkipaikalle ilmestynyt lisää toivottua tilaakin.