Lankalauantaina Tulliniemessä

Taannoin juolahti mieleen, että Hangon Tulliniemen luontopolku saattaisi olla kova sana jossain vaiheessa kevättä. Esitin asian työkaverilleni Petterille, jolloin kävi ilmi, että hän oli kaavaillut samanlaista operaatiota. Ajankohtakin oli jo tiedossa; suunnitelma olisi hyvä toteuttaa pääsiäisenä.

Matkaan lähdettiin Turusta lankalauantaina 19. huhtikuuta. Jeesuksen ylösnousemuksen kunniaksi vietettävänä pääsiäisenä ei maantiellä ollut pahemmin ruuhkaa. Saavutimme Suomen eteläisimmän kaupungin ilman turhia taukoja.

Olen käynyt kerran aikaisemmin Tulliniemessä, melko tarkkaan viisi vuotta sitten huhtikuussa 2020. Liikkeellä oltiin tuolloinkin Petterin autolla. Reissusta tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2020/05/tulliniemen-luontopolulla.html

Tulliniemen luontopolku on 6,7 kilometriä pitkä ja polun päässä olevat kalliot ovat Manner-Suomen eteläisin paikka. Takaisin pitää kävellä samaa reittiä kuin mennessäkin, kyseessä ei siis ole rengasreitti. 

Ainakaan minua tällainen edestakaisuus ei haittaa mitenkään. Sen sijaan menomatkalla ihmettelin vastaantulevaa liikennettä, kun ohitsemme käveli sakkia jatkuvana virtana.

Lopulta oli pakko kysyä eräältä herralta, että onko reitin päässä bongattu joku erityisen harvinainen lintu vai mistä tällainen ruuhka mahtaa johtua? Ukkeli ei maininnut kolibria tai korppikotkaa, totesi vaan päivän olevan retkeilyyn todella passeli. 

Ja passeli se myös oli. Tuulta ei nimeksikään, mutta ei myöskään aurinkoa. Kävi sikälikin hyvä mäihä, että autolle palatessamme alkoi sade siltä seisomalta. Matka takaisin Turkuun taittui pisaroiden ropistessa tuulilasiin, mutta tuossa vaiheessa se oli aivan yksi lysti. 

Ihmettelin kännykkäni askelmittaria, joka näytti askelluvuksi peräti kolme kilometriä vähemmän kuin Petterin älykello. Kaiken kaikkiaan ramppaamista luonnon helmassa kertyi 7,3 kilometriä.

Valokuvat onnistuivat mielestäni hyvin. Luullakseni Tulliniemessä on harvoin näin tyyni keli. 

Karkalin luonnonpuistossa

Kun pääsee Liedosta töistä varttia vaille neljä, saattaa parin tunnin kuluttua löytää itsensä Lohjalta. Näin allekirjoittaneelle kävi viime keskiviikkona. 

Kysymyksessä nimittäin oli luontoretki Uudenmaan maakunnan länsiosassa sijaitsevaan Karkalin luonnonpuistoon. Entisen Karjalohjan kunnan alueella Karkalinniemessä Lohjanjärveen työntyvä puisto on perustettu jo vuonna 1964.

Turusta käsin Lohjan tavoittaa nykyään melko nopeasti. Turku-Helsinki-moottoritietä pitkin kaivoskaupunkiin ei ole kuin yksi hujaus. Työpäivän jälkeen on yleensä ollut tapana ottaa nokoset, mutta työkaverin Petterin painaessa kaasua olimmekin kohta jo perillä, eikä takapenkillä paljon uneksittu.

Loppumatka moottorietieltä Karkaliin ei puolestaan edennyt kovin nopeasti. Soratietä riitti lähes loputtomiin, eikä harvinaisen tiheät nimismiehen kiharat tahtoneet millään loppua mutkaisella pikkutiellä. Auto tärisi kuin valtava vibtaattori.

Karkalin luonnonpuistossa saa liikkua vain merkityillä reiteillä. Poluilla oli keltaista opasmaalia paljon, mutta eri reitit olisi voitu merkatä vaikka punaisella tai vihreällä. Kävelimme metsässä arviomme mukaan viitisen kilometriä ja varmasti suurimman osan 6,5 kilometrin yhdysreitistä. 

Keskellä aluetta on niitty, jossa oli pari penkkiä. Ilmeisesti tässä kohdin lähdimme eri suuntaan kuin alunperin piti. Kapeaa ja kivikkoista rinnettä riittikin sen jälkeen kilometritolkulla. Korkeuserot olivat paikoin huimat ja kuinka ollakaan meille sattui reitin ylämäkiosuudet! Toisinpäin olisi ollut pelkkää alamäkeä. Juurakkoa ja kivikkoa oli matkan varrella siihen malliin, ettei ihan kaikille voi reittiä suositella. 

Vaikka jokin kolkka luonnonpuistossa jäikin sekavahkon opastuksen takia väliin, olivat maisemat paikoin komeat. Puiden takaa näkymät Lohjanjärvelle olivat rajoitetut, mutta rantaosuuksilla palkitsevat. 

Luonnonpuisto ja matka perille Karkaliin oli niin tiheää lehtoa ja lehtipuuta, etten muista hetkeen noin rehevää luontoa nähneeni. Pähkinäpensaita oli harvinaisen paljon, mutta lintujen totaalista puuttumista ihmettelin. Viserrystä ei kuulunut sekuntiakaan parin tunnin taipaleen aikana. 

Arvelin, että heinäkuussa lehtometsässä olisi paljon hyttysiä. Loppumatkasta vain yksi verenimijä tuli inisemään korvan juureen. Parkkipaikalla suoritettu Offin suihkutus oli ehkä ylimitoitettu, mutta mistä noista tietää. 

Karkalin luonnonpuisto osoittautui mielenkiintoiseksi kohteeksi, jossa voisi joskus käydä uudelleenkin. 

Hiunjärven luontopolulla

Kuulin Uudenkaupungin keskustan pohjoispuolella sijaitsevasta Hiunjärven luontopolusta ensimmäisen kerran eilen, kun selasin 13. lokakuuta ilmestynyttä Vakka-Suomen Sanomaa. Lehdessä oli toimittaja Teija Uiton kirjoittama juttu luontopolusta. 

Artikkelin innoittamana pidättäydyin lauantai-illan riennoista, sillä sunnuntaina piti olla skarppina ja ajokunnossa. Suuntana nimittäin oli Uusikaupunki ja kyseinen luontopolku.

Lehdessä Uitto innostui vertaamaan Hiunjärven ympäristöä peräti Lapin maisemiin verrattavaksi kokemukseksi. Minulle ei sentään ihan Lappi tullut mieleen, vaan lähinnä tavallinen varsinaissuomalainen metsä, jossa sattui olemaan harvinaisen kivistä polkua suuren osan matkaa. 

Autoparkki löytyi Saarniston koulun vierestä, kun ensin oli kysytty kävelijöiltä missä täällä mahtaa olla luontopolku. Lähtöpaikkaa ei meinaan hevillä löydä, ellei joku paikallinen satu auttamaan. Minkäänlaista kylttiä ei ole kuin vasta polulla, jonne parkkipaikalta on jonkun matkaa. 

Lenkki oli hieman sekavasti merkitty. Uusia pikkuisia karttatauluja oli kyllä muutamassa kohdassa, mutta muuten kyltit uupuivat. Tarpeen olisi ainakin erillinen opastus laavulle. Lintutorni näkyikin laavulta. 

Neljän kilometrin reitillä oli punaisia merkkitäpliä paljon. Ehkä jopa vähän liiankin tiheään. Sivulenkit sinkoilivat pääpolulta alkumatkasta useaan suuntaan, eikä ensikertalainen tiennyt oikein mihin pitäisi edetä.  

Laavulla oli viime kesänä ollut mopopoikia mellastamassa. Olivat pahukset saaneet tulipalonkin aikaan. Kuulemma paikallisilla nuorilla on ollut tapana mennä järvelle kaljoittelemaan, kertoi eräs uusikaupunkilaistuttuni. Ehkä sikailu on nyttemmin loppunut. 

Valtakunnallisestikin merkittävällä lintujärvellä oli kovin rauhallista. Kahdentoista hehtaarin vesistössä ei näkynyt kuin muutama lintu. Nekin niin kaukana, etten valokuvien toivossa ruvennut zoomailemaan sinne saakka. 

Tornissa tyyntä maisemaa ihaillessa ei uskonut, että vajaa tunti sitten Saarniston koulun liepeillä oli räntäsadetta ja armottomasti piiskaava tuuli. Nyt oltiin kuin eri maailmassa. Turhaan ei toimittaja Uitto järveä seutukunnan lehdessä hehkuttanut. 

Uusikaupunkilaiskontaktini kertoi, että korona-aikana Hiunjärvellä ramppaaminen on lisääntynyt huomattavasti. Teneriffan ja Tallinnan sijasta kelpaa nyt vakkasuomalainen metsäkin. Kaupunki tai mikä taho Hiunjärven luontopolkua valvookin, voisi panostaa ainakin uusiin kyltteihin. Mutta muuten mukava reitti.