Ramsholmenin 55 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelu- ja puistometsäalue sijaitsee noin kilometrin päässä Tammisaaren keskustasta.
Olen käynyt Ramsholmenissa kaksi kertaa aikaisemmin, vuosina 2014 ja 2015. Kuulin paikasta alunperin turkulaiselta HarriNato Leinolta, joka on kolunnut luontokohteita valtavat määrät ympäri maata. Hän kehui puiston maasta taivaaseen.
Viime keväänä ehdotin työkaverilleni Petterille, että jossain vaiheessa tuollakin voisi käydä. Asia konkretisoitui viime maanantaina, jolloin suuntasimme Turusta Tammisaareen.
Keski-eurooppalaista metsikköä muistuttava Ramsholmen koostuu kolmesta eri osasta ja saaresta, jotka erottaa toisistaan jokiuomat ja merenlahti. Puiston siimekseen astellaan Hagenissa, seuraavana on vuorossa jalopuita ja saniaisia tulvillaan oleva Ramsholmen ja viimeisenä vaikeakulkuisin, mutta samalla maamme luontoon sopivin Högholmen. Yleisnimitys alueelle on Ramsholmen.
Suomen oloissa poikkeuksellinen, jalavia, saarneja, tammia ja vaahteroita pullollaan oleva puistometsäalue on otettu virkistyskäyttöön jo 1870-luvulla.
Alkupää matkasta on helppokulkuinen leveine polkuineen, mutta Högholmen on pitkälti perinteistä metsää juurakkoisine mäkineen. Sinne ei välttämättä kannata lähteä lastenvaunujen tai rollaattorin kanssa.
Aurinkoisella ilmalla tunnelma metsikössä olisi varmasti ollut toisenlainen valonsäteiden läpäistessä tiheää latvustoa sieltä täältä. Nyt oli tyytyminen varjoisaan ja osin hyvin hyttysvoittoiseen kulkuun läpi muutaman kilometrin mittaisten polkujen. Mutta paistoi tai ei, Ramsholmen on kokemisen arvoinen paikka.
Tiina on entinen pitkäaikainen työkaverini. Kysyin häntä fotomalliksi ensimmäisen kerran kesällä 2005. Sen jälkeen seurasikin pidempi tauko, kunnes viisi vuotta sitten käväisimme Turun Ruissalon Kuuvannokassa napsimassa uusia otoksia. Sittemmin fotosessioita onkin ollut kerran pari vuodessa.
Tuoreimmat kuvat ovat heinäkuun puolivälin tienoilta Ruissalon Saaronniemestä. Merihenkinen miljöö toimii poikkeuksetta aina, oli kyseessä sitten malli- tai luontokuvat.
Arki-iltana Saaronniemessä oli yllättävän hiljaista, vaikka elettiin kiivainta kesäloma-aikaa. Ilmakin oli oikein hyvä, mitä nyt hieman tuulinen, kuten tuolla tuppaa yleensä olemaan.
VR:n entisessä konepajassa Turussa sijaitseva konsertti- ja kulttuuritalo Logomo on jokusen vuoden järjestänyt kesäisin konsertteja ulkona. Rakennuksen ja ratakiskojen väliin jää sen verran hyvin tilaa, että sinne mahtuu laaja kesäterassi ja reilun kokoinen lava.
En ole aikaisemmin näihin tilaisuuksiin osallistunut, mutta viime viikon perjantaina sattui sopiva sauma kun kesälomani alkoi ja lavalla oli eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani, Michael Monroe.
Päivää ennen Michael Monroen Terassikesä-konserttia samalla estradilla esiintyi kotimainen metalliyhtye Amorphis. Kuulemani mukaan orkesteri olisi täyttänyt tilan lähes äärimmilleen. Monroen aikana ei ollut ruuhkaa, vaan paikoin jopa kiusallisenkin väljää.
Tasan kello 19 aloitti illan avausbändi, turkulainen Sweatmaster. Parikymmentä vuotta sitten suosionsa kukkuloilla ollut ja taannoin comebackin tehnyt orkesteri oli todella kovassa vedossa. Jopa niin, että raskaskätisellä rumpalilla Matti Kalliolla hajosi virvelin kalvo muutaman kappaleen jälkeen.
Pienen asennustuon jälkeen garage-tyyppinen musisointi AC/DC- ja Hurriganes-mausteilla jatkui kovalla, mutta selkeäsoundisella volyymilla.
En huomannut Sweatmasterissa muuta eroa menneeseen kuin kitaristin ja basistin harmaantuneet parrat. Meininki oli todella hyvä.
Michael Monroen keikka oli ilmoittettu alkavaksi 20:45. Suunnilleen samoihin aikoihin se alkoikin. Takavuosina mies oli aina reilusti myöhässä, mikä kovasti vitutti tuttavapiiriäni. Nykybändinsä kanssa toiminta on ammattimaisempaa.
Yllättäen Monroen volyymitaso oli huomattavasti alhaisempi kuin Sweatmasterilla. Korvatulppia tuskin tarvitsi kukaan, eikä rumpali Karl Rockfistin pellit tai mikään muukaan ääni ottanut korviin.
Yhtyeen settilista koostui täsmälleen samoista kappaleista kuin kuluvan kesän keikoilla muutenkin. Järjestys vaan oli hieman eri kuin esimerkiksi Youtubesta katsomassani Hellfest-festivaalikeikassa Ranskasta.
Fanin korvaan biisit olivat pääosin joko kovia tai helvetin kovia, eikä suvantokohtia juuri ollut. Nopeiden biisien välissä voisi toki esittää jonkun hitaammankin vedon, kuten vaikka Monroen ja basisti Sami Yaffan 90-luvun puolivälin bändin Demolition 23:n You Crucified Me:n.
Nyt homman nimi oli tunti turpaan tauotta. Kappaleita tuntemattomalle ja Monroen pelkästään televisio-ohjelmien tai iltapäivälehtien kautta tietävien korviin moinen tempo on varmasti liikaa.
Uutuusalbumi, alkukesästä ilmestynyt I Live Too Fast To Die Young on erinomainen. Levyllä on tarttuvia ralleja kuten ilmeisesti entisestä bändikaverista Andy McCoysta kertova Anybody's Nobody, Aerosmith-tyyppinen rokki Can't Stop Falling Apart ja rivakka Murder The Summer Of Love.
Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Dead Jail Or Rock'n'Roll kummastutti lavalle tulleen pikkupojan muodossa. Kuulemma kyseessä oli amerikalaiskitaristi Steve Conten poika, joka isänsä kanssa lauleskeli samaan mikrofoniin.
Encorebiiseinä tulivat Hanoi Rocksin Oriental Beat ja CCR-laina Up Around The Bend, jonka sama bändi teki tutuksi 80-luvun sukupolvelle.
Energisen laulajan toimintaa oli hieno seurata. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt Monroe ei tällä kertaa kiivennyt lavatolppaan kuin kerran, mutta jaksoi heilua koko keikan kuin heinämies. Loputkin yhtyeestä taitavat lavaliikehdinnän, eikä mikään progepatsastelija remmiin sopisikaan.
Keikan jälkeen tapaamani tuttu äänentoistoalan ammattilainen oli sitä mieltä, että suurin osa musiikista kuului yhtyeen lavamonitoreista. Ilmankos volyymitaso oli jopa minun mielestäni hieman liian matala.
Viime viikolla eräänä arki-iltana kierretty Paimion luontopolku sai tehokkaasti hien pintaan. Lämpömittaria en tutkinut, mutta hellelukemissa taivallettiin.
Työkaverini Petterin autossa on niin tehokas ilmastointi, ettei ulkolämpötilaa oikein tajunnutkaan ennen kuin vasta Paimion metsissä. Mukaan lenkille otin vakiovarusteet eli kameran ja puolen litran vesipullon.
Petteri oli Paimion luontopolulla käsittääkseni toista kertaa. Minulle tämä oli kai seitsemäs reissu, ensimmäisen kerran pistelin jalkaa toisen eteen näillä main kesällä 2013.
Neljän kilometrin mittainen luontopolku on maisemiltaan vaihteleva. Alkuosuus muodostuu suopohjaisesta maastosta, jossa on mukava kävellä ja katsella niin Preitilänjärven kuin turpeen nostostakin muodostuneiden suolampien kauneutta.
Puolivälissä, pitkän ja loivan nousun jälkeen vastaan tulee näkötorni ja laavu. Tässä vaiheessa olikin hyvä pitää tauko, koska ainakin minä olin aika puhki ja soijaa pukkasi.
En ollut vuosiin käynyt näkötornissa, mutta nyt sinnekin piti kiivetä. Rakennelma oli vähän heppoisempi kuin muistinkaan. Ihmekös tuo, se on jo 1993 tehty. Kokenut monet tuulet ja tuiverrukset vuosien varrella.
Ainoat luontopolulla tapaamamme ihmiset olivat juuri laavulla tauolla. Kaksi paimiolaisnaista hörppivät sumpit kitaansa ja jatkoivat matkaansa muutaman sanan vaihdettuamme.
Laavun lähellä on pirunpelto. Jääkaudet muokkaama maasto ei ole järin laaja, mutta ainoa lajissaan polun varrella.
Tämän jälkeen kulku polulla muuttuu huomattavasti hankalammaksi alkumatkaan verrattuna - pelkkää nousua ja laskua, kalliota ja kivikkoa. Huonokuntoisille- tai jalkaisille ei voi hyvällä tahdollakaan ehdottaa tätä reittiä.
Polun loppupuolelta löytyy Korpelan korsu. Aitoa toisen maailmansodan aikaista asumusta mukailevan rakennuksen tekivät vuonna 1998 Paimion sotaveteraanit. Korsu ei ole tarkoitettu majoitukseen, vaan muistutukseksi oloista, joissa Suomea puolustettiin 1939-1945.
Pelkästään korsu metsän siimeksessä ei tuo sotaa mieleen, vaan laajat hakkuuaukeatkin ovat kuin pommin jäljiltä. Ehkei kovin kaunista katseltavaa, mutta onneksi Paimion luontopolulla on paljon nähtävää kuten yhteenkasvanut mänty. Käden paksuinen oksa yhdistää muutaman metrin korkeudella puut toisiinsa.
Paimion luontopolun parkkipaikka löytyy osoitteesta Luontopoluntie 54, 21540 Paimio.
