Hellepäivänä Paimion luontopolulla

Viime viikolla eräänä arki-iltana kierretty Paimion luontopolku sai tehokkaasti hien pintaan. Lämpömittaria en tutkinut, mutta hellelukemissa taivallettiin.   

Työkaverini Petterin autossa on niin tehokas ilmastointi, ettei ulkolämpötilaa oikein tajunnutkaan ennen kuin vasta Paimion metsissä. Mukaan lenkille otin vakiovarusteet eli kameran ja puolen litran vesipullon.

Petteri oli Paimion luontopolulla käsittääkseni toista kertaa. Minulle tämä oli kai seitsemäs reissu, ensimmäisen kerran pistelin jalkaa toisen eteen näillä main kesällä 2013. 

Neljän kilometrin mittainen luontopolku on maisemiltaan vaihteleva. Alkuosuus muodostuu suopohjaisesta maastosta, jossa on mukava kävellä ja katsella niin Preitilänjärven kuin turpeen nostostakin muodostuneiden suolampien kauneutta. 

Puolivälissä, pitkän ja loivan nousun jälkeen vastaan tulee näkötorni ja laavu. Tässä vaiheessa olikin hyvä pitää tauko, koska ainakin minä olin aika puhki ja soijaa pukkasi. 

En ollut vuosiin käynyt näkötornissa, mutta nyt sinnekin piti kiivetä. Rakennelma oli vähän heppoisempi kuin muistinkaan. Ihmekös tuo, se on jo 1993 tehty. Kokenut monet tuulet ja tuiverrukset vuosien varrella.

Ainoat luontopolulla tapaamamme ihmiset olivat juuri laavulla tauolla. Kaksi paimiolaisnaista hörppivät sumpit kitaansa ja jatkoivat matkaansa muutaman sanan vaihdettuamme. 

Laavun lähellä on pirunpelto. Jääkaudet muokkaama maasto ei ole järin laaja, mutta ainoa lajissaan polun varrella. 

Tämän jälkeen kulku polulla muuttuu huomattavasti hankalammaksi alkumatkaan verrattuna - pelkkää nousua ja laskua, kalliota ja kivikkoa. Huonokuntoisille- tai jalkaisille ei voi hyvällä tahdollakaan ehdottaa tätä reittiä. 

Polun loppupuolelta löytyy Korpelan korsu. Aitoa toisen maailmansodan aikaista asumusta mukailevan rakennuksen tekivät vuonna 1998 Paimion sotaveteraanit. Korsu ei ole tarkoitettu majoitukseen, vaan muistutukseksi oloista, joissa Suomea puolustettiin 1939-1945. 

Pelkästään korsu metsän siimeksessä ei tuo sotaa mieleen, vaan laajat hakkuuaukeatkin ovat kuin pommin jäljiltä. Ehkei kovin kaunista katseltavaa, mutta onneksi Paimion luontopolulla on paljon nähtävää kuten yhteenkasvanut mänty. Käden paksuinen oksa yhdistää muutaman metrin korkeudella puut toisiinsa. 

Paimion luontopolun parkkipaikka löytyy osoitteesta Luontopoluntie 54, 21540 Paimio. 

Paimion luontopolulla 26. huhtikuuta

Paimion Iso-Heikoisissa on neljän kilometrin pituinen luontopolku. Alkumatkasta se on soista, entistä turpeen nostoaluetta ja loppupäästä pääosin mäkistä kalliometsää.

Polulle on ilman tarkkoja ohjeita hankala löytää, mutta jos omistaa navigaattorin, voi siihen näpytellä osoitteen Luontopoluntie 54 Paimio.

Sunnuntaina 26. huhtikuuta olin liikkeellä työkaverini Timon kanssa. Talsimme luontopolulle siinä puoli yhdentoista paikkeilla. Parkkipaikalla oli tuolloin vain kourallinen autoja, mutta palatessamme parin tunnin kuluttua oli alue täpötäynnä. Itse reitillä ei kumminkaan montaa ihmistä näkynyt.

Polun lähtöpaikalla on merkillinen pömpeli, joka tarkemmalla syynillä osoittautuu museoksi. Siinä kerrotaan entisaikojen turvehommista alueella.

Reitin alkutaipaleen kävelee varmasti melko melkein kuka vaan aika vaivatta, mutta puolivälissä olevien näkötornin ja grillipaikan jälkeen alkava osuus on sen verran haastava, etten suosittele sitä huonokuntoisille- tai varsinkaan jalkaisille.

Matkalla tavataan suolampien ja talousmetsän lisäksi muun muassa pirunpelto ja 1998 valmistunut toisen maailmansodan aikaisen korsun replika. Maisema on vaihtelevaa ja monipuolista.

Rupesin oikein pohtimaan koska viimeksi olen Paimion luontopolulla ollut. Ilmeisesti siitä tulee elokuussa jo neljä vuotta aikaa, koska en uudempaakaan blogijuttua löytänyt. Tällaisin tarinoin ja kuvin olin silloin liikkeellä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/paimion-luontopolulla.html

Paimion luontopolulla

Paimion luontopolku on ulkoilureitti Paimion Iso-Heikoisissa. Keskustasta sinne on noin kuusi kilometriä matkaa. Luontopolun varrella on eri-ikäisiä metsäalueita ja erilaisia luonnon maisemia kuten suota, lampia ja avointa kalliomaastoa.

Luontopolulle lähdettäessä törmää ensimmäiseksi outoon pömpeliin, jossa on pieni museo. Siinä kerrotaan alueella toimineesta turveperkuutehtaasta. Neljän kilometrin mittaisen polun varrella on siellä täällä opastetauluja, joissa informoidaan luonnon ihmeistä.

Ensimmäinen puolikas luontopolusta on melko helppokulkuista tasamaastoa soiden ja metsän keskellä. Loppuosa on haastavampaa, lähes pelkkää kivikkoa ja kalliota. Puolivälissä polkua voi huilata näkötornin juurella ja vaikka katsella komeaa pirunpeltoa.

Tämän viikon tiistaina kiersin polun kolmannen kerran. Vaikka reitin pituus on "vain" neljä kilometriä, tuntuu se haastavammalta kuin Kurjenrahkan kansallispuiston Savojärven kierros, joka sentään on yli kuusi kilometriä pitkä. Huonokonttisilla- tai kuntoisilla ei ole reitille mitään asiaa vaikka mieli tekisikin, sillä loppupään kivikot eivät ole mitään rantahiekalla sipsuttelua.

Sitten viime käyntini Paimion luontopolku ei ollut muuttunut mihinkään. Lähistöllä on tehty laajoja hakkuita, mutta ne olivat mielestäni alkaneet jo viime vuonna. Elokuiseksi tiistaiksi polulla oli ihmeen paljon porukkaa, muttei sentään väistelemään tarvinnut ryhtyä.

Kamera lauloi matkalla tasaiseen tahtiin. Samantapaisia kuvia olen ottanut edellisilläkin kerroilla, mutta vaikea sitä on keksiä pyörää uudelleenkaan.

Paimion luontopolkua kiertämässä

Paimion keskustasta noin kuuden kilometrin päässä Iso-Heikoisissa sijaitsee luontopolku. Monipuolisessa maastossa mutkitteleva lenkki on kaupungin infon mukaan neljä kilometriä pitkä, vaikka tuntuukin rutkasti pitemmältä.

Polun alkupisteessä on merkillinen kivinen rakennus. Se on jäänne luontopolun alueella toimineesta turveperkuutehtaasta. Talon sisällä on pieni näyttely aiheesta.

Luontopolun alkupätkä etenee helpossa maastossa, jossa on pääosin suota ja lampia. Paikalta on aikoinaan nostettu turvetta oikein vaan urakalla ja työn jäljet näkyvät siellä yhä.

Leppoisa kävely vaihtuu vaikeammaksi reitin puolivälin tienoilla. Alkaa nousu korkealle mäelle, jossa on näkötorni ja tulentekopaikka. Turve jalkojen alla muuttuu kovaksi kallioksi, joka on sateella takuulla vaarallisen liukasta.

Noin 90 metriin merenpinnasta nousevan kukkulan nimi on Kuhankuono. Sitä ei pidä sekoittaa seitsemän kunnan rajakiveen ja alueeseen Kurjenrahkan kansallispuistossa Turun toisella puolella.

Tornin takana on komea pirunpelto ja outo kiviveistämön jäännös. Siellä on infokyltin mukaan nakuteltu käsin kivipaaseja noin vuonna 1910.

Maasto on tämän jälkeen muisto vain helposta ja leppoisasta kävelystä. Kalliot ja kivet tekevät kulkemisesta perin haastavaa. Huonokinttuisilla ei ole mitään asiaa polulle.

Reitin loppupäässä on parikin kummallisuutta. Yhteenkasvaneet männyt, 80-luvun lopulla tehty Korpelan korsu ja kaupan päälle vielä kääpiökuusi.

Kellotin syyskuussa kiertämämme reitin melkein minuutilleen kahteen tuntiin. Maasto on sen verran haastavaa, että aikaa kuluu enemmän kuin neljän kilometrin lenkille voisi kuvitella.