Hellepäivänä Paimion luontopolulla

Viime viikolla eräänä arki-iltana kierretty Paimion luontopolku sai tehokkaasti hien pintaan. Lämpömittaria en tutkinut, mutta hellelukemissa taivallettiin.   

Työkaverini Petterin autossa on niin tehokas ilmastointi, ettei ulkolämpötilaa oikein tajunnutkaan ennen kuin vasta Paimion metsissä. Mukaan lenkille otin vakiovarusteet eli kameran ja puolen litran vesipullon.

Petteri oli Paimion luontopolulla käsittääkseni toista kertaa. Minulle tämä oli kai seitsemäs reissu, ensimmäisen kerran pistelin jalkaa toisen eteen näillä main kesällä 2013. 

Neljän kilometrin mittainen luontopolku on maisemiltaan vaihteleva. Alkuosuus muodostuu suopohjaisesta maastosta, jossa on mukava kävellä ja katsella niin Preitilänjärven kuin turpeen nostostakin muodostuneiden suolampien kauneutta. 

Puolivälissä, pitkän ja loivan nousun jälkeen vastaan tulee näkötorni ja laavu. Tässä vaiheessa olikin hyvä pitää tauko, koska ainakin minä olin aika puhki ja soijaa pukkasi. 

En ollut vuosiin käynyt näkötornissa, mutta nyt sinnekin piti kiivetä. Rakennelma oli vähän heppoisempi kuin muistinkaan. Ihmekös tuo, se on jo 1993 tehty. Kokenut monet tuulet ja tuiverrukset vuosien varrella.

Ainoat luontopolulla tapaamamme ihmiset olivat juuri laavulla tauolla. Kaksi paimiolaisnaista hörppivät sumpit kitaansa ja jatkoivat matkaansa muutaman sanan vaihdettuamme. 

Laavun lähellä on pirunpelto. Jääkaudet muokkaama maasto ei ole järin laaja, mutta ainoa lajissaan polun varrella. 

Tämän jälkeen kulku polulla muuttuu huomattavasti hankalammaksi alkumatkaan verrattuna - pelkkää nousua ja laskua, kalliota ja kivikkoa. Huonokuntoisille- tai jalkaisille ei voi hyvällä tahdollakaan ehdottaa tätä reittiä. 

Polun loppupuolelta löytyy Korpelan korsu. Aitoa toisen maailmansodan aikaista asumusta mukailevan rakennuksen tekivät vuonna 1998 Paimion sotaveteraanit. Korsu ei ole tarkoitettu majoitukseen, vaan muistutukseksi oloista, joissa Suomea puolustettiin 1939-1945. 

Pelkästään korsu metsän siimeksessä ei tuo sotaa mieleen, vaan laajat hakkuuaukeatkin ovat kuin pommin jäljiltä. Ehkei kovin kaunista katseltavaa, mutta onneksi Paimion luontopolulla on paljon nähtävää kuten yhteenkasvanut mänty. Käden paksuinen oksa yhdistää muutaman metrin korkeudella puut toisiinsa. 

Paimion luontopolun parkkipaikka löytyy osoitteesta Luontopoluntie 54, 21540 Paimio. 

Paimion luontopolulla

Viime lauantaina suuntana oli Paimion luontopolku. Oppaksi lähti entinen Paimion poika Manu Flykt. Hän kertoi aikoinaan kiertäneensä lenkin heti sen valmistuttua.

Polun lähtöpaikka on kuuden kilometrin päässä Paimion keskustasta osoitteessa Luontopoluntie 54. Painelimme ensin lähistölle moottoritietä pitkin, josta pääsikin melkein hollille. Siitä vanhaa Salontietä pitkin ohi maalaismaisemien. Hevos- ja lehmäaitauksia oli matkalla monta. Autossa haisi paska, mutta tällä kertaa se tuli kuitenkin pellolta.

Parkkipaikan vieressä on pieni museo, jossa selvitettään muun muassa alueella aikoinaan toimineen turvetehtaan toimintaa. Luontopolulla on selkeä viitoitus, eikä eksymisen vaaraa juurikaan ole.

Neljän kilometrin matkasta noin puolet taitetaan mukavassa kävelymaastossa. Näkötornin lähestyessä ja etenkin sen jälkeen maasto vaikeutuu. Kalliopolut ovat paikoin hyvin hankalia. Pitkospuita on alkumatkassa paljonkin, onneksi melko hyväkuntoisiakin vielä.

Näkötornista on huikeat maisemat joka suuntaan. Jos vaan tietää hiukan missä mikäkin paikka mahtaa olla, saa maisemien tutkimisesta paljon irti. Tornissa on kiikari.

Arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Paimion sairaala siinsi kaukana. Liedon Parmaharjun hyppyrimäki näkyi sen takana.

Näkötornin lähellä on nuotiopaikka. Siistin näköinen rakennelma saattaa vielä jonain päivän lämmittää minunkin Kabanossini kypsiksi. Tällä reissulla ateriointi tapahtui Paimion Alavistalla sijaitsevassa pizzeriassa.

Polun varrella vastaantulivat vanhat turpeenottokuopat, jotka ovat nykyään järviä. Pirunpelto keskellä metsää on sekin mielenkiintoinen nähtävyys. Hyvin erikoinen mäntysymbioosi kummastuttaa reitin loppupuolella. Kaksi puuta ovat kasvaneet keskeltä oksasta yhteen.

Polun loppupäässä on Korpelan korsu. Se on 1998 rakennettu vanhan sotakorsun kopio. En tiedä saako paikassa yöpyä, mutta teknisesti se olisi aivan mahdollista.

Korsun jälkeen on vielä kuusi sataa metriä parkkipaikalle polun alkuun. Matkalla ohitetaan kääpiökuusi. Niin hyvin se on sulautunut ympäristöönsä, etten ainakaan minä olisi moista havainnut ilman kylttiä. Tekstin mukaan puu on erittäin harvinainen. Kovin oli tutunnäköinen tai sitten siitä tuli joulu mieleen.

Paimion luontopolku oli oikein mielenkiintoinen paikka. Pitääpä käydä joskus uudestaankin. Tällä erää keli suosi, mutta märällä kelillä en tuonne menisi. Voin vain kuvitella kuinka hankalaa kalliomaasto on sateen jälkeen tai varsinkin sen sattuessa.

Tiedä sitten moniko on huomannut saman mitä minä näin mäessä ennen näkötornille saapumista. Kallioon oli painautunut jälki, joka muistutti ison äijän jalkapohjaa. Neandertalilaisen tekosia vai mikä mahtaa olla...