Maalun Pirunpellonpolku ja Karunan kirkko

Maalun Pirunpellonpolku Sauvon Karunassa tuli vastaan pari viikkoa sitten erään nettijulkaisun kautta. Pistin viestiä luontopolkuja innokkaasti kiertävälle työkaverilleni, että tuollakin voisi joskus käydä. Homma toteutuikin nopeasti.

Maalun kylästä en ollut aikaisemmin kuullut, mutta Sauvo ja Karuna ovat semituttuja paikkoja. Siellä suunnalla on tullut sunnuntaiajeltua silloin tällöin viimeisen viidentoista vuoden aikana. Näillä bensanhinnoilla ja palkoilla varmasti tulevaisuudessa vähemmän. 

Maalun kylässä oli ennen 15 metriä korkea ilmavalvontatorni, josta käsin toisen maailmansodan aikana tähyiltiin vihollisen lentokoneita. Torni rakennettiin uudelleen vuonna 2005 Maalun kyläyhdistyksen toimesta. 

Jykevistä hirsistä tehty rakennelma on komea ilmestys hakkuuaukeiden keskellä. Metsätöitä alueella on tehty todella tarmokkaasti, mutta yllätyksekseni tornista ei silti näe merelle asti. Tässä tapauksessa puuta olisi samalla vaivalla voinut kaataa enemmänkin. 

Parkkipaikalta, osoitteesta Maaluntie 130 Karuna ei ole kuin kivenheitto Pirunopellonpolun alkuun. Se kuuluu Tammireitteihin, joka on naapurikuntien yhteinen nimitys alueen luontopoluille. Sauvon lisäksi mukana ovat Lieto, Kaarina ja Paimio. 

Kulkusuunta haalistuneilla nauhoilla merkityllä polulla on lähes kulkijan itsensä varassa, sillä opasteita on perin harvassa. Taisin nähdä vain neljä rättiä killumassa oksilla. Eksymisen vaaraa ei silti luulisi olevan, koska näkötorni näkyy lähes koko ajan jos vaan kääntää selkänsä. 

Edestakaisin polun mitaksi tulee hieman alle kaksi kilometriä. Matkalla ei kaadetun metsikön lisäksi järin ihmeellistä nähtävää ole, mutta sentään pirunpelto, kuten otsikkokin sanoo. Kivikkoisen muinaisrannan pystyy ohittamaan vaivattomasti vähän kankeampikin kulkija. 

Koska opasteet ovat aika lapsenkengissä, piti hetki miettiä onko näköalapaikka kenties sama asia kuin avara sähkölinjakallio. Kauempaa löytyi onneksi komeampia maisemia.

Horisontissa näkyi teollisuusrakennusten figuureja, jotka luullakseni sijaitsevat Paraisilla. Ainakin sikäläiset kalkkiteollisuusrakennelmat näyttävät suunnilleen samoilta. 

Karuna on entinen itsenäinen varsinaissuomalainen kunta, joka liitettiin Sauvoon vuonna 1969. Sen naapurikunnat olivat Kemiö, Parainen ja Sauvo. Suomen suurin sähköjakeluyhtiö Caruna Oy, jonka ulkoministeri Pekka Haavistokin hyvin tuntee, on nimettu Karunan mukaan. 

Eräällä sunnuntaiajelulla vuonna 2008 päädyimme Karunan kirkon pihalle. Ihmetys oli melkoinen nähdessämme pyhäkön. Miten täällä korvessa voi olla jylhä graniittilinna? Komeampaa kirkkoa ei tule vastaan edes tiheästi asutuissa taajamissa. 

Autossa mukana ollut silloinen työkaverini, arkeologi Timo Sepänmaa, hymisteli hetken kulmiaan. Hänellä sytytti, että Karunan alkuperäinen kirkko siirrettiin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Seurasaaren ulkomuseoon Helsinkiin ja tämä rakennettiin tilalle.

Upeaa kirkkoa piti luontoreissunkin yhteydessä käydä ihastelemassa. Sitten edellisen visiittini, josta taitaa olla kolme-neljä vuotta aikaa, on kirkkomaalle ilmestynyt Mannerheim-ristin ritari nro 27 Ahti Heinolle omistettu muistokivi.

Kökarissa osa 6 - Kreivin saari Källskär

Kökarin eteläisessä saaristossa sijaitseva Källskär on kunnan suosituimpia matkakohteita. Kesäaikana sinne on päivittäinen veneyhteys keskustasta Karlbystä.

1960-luvulla tehty vesibussi oli käyntipäivänämme tupaten täynnä. Oli siinä ja siinä ahdettiinko veneeseen vähän liikaakin porukkaa. Mutta bisnes on bisnestä, eikä ketään jätetty laiturille ruikuttamaan.

Venematka kesti viitisenkymmentä minuuttia. Komeita maisemia olisi katsellut mielellään enemmänkin, mutta pääosin ne peittyivät lähinnä kai sadesuojaksi tarkoitetun pressun alle. Jotkut uutterat sentään yrittivät availla kiinnityksiä kuvatakseen merikotkia ja muita saariston ihmeitä. Koska tilaa ei ollut edes pieraista, jätin ilon suosiolla heille.

Odotin samana päivänä puhelua Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Tietysti luurini soi juuri venematkan aikana. Istuin takana pörisevän moottorin lähellä, enkä kuullut puoliakaan mitä käsikirurgi mahtoi toisessa päässä höpötellä.

Venematka sujui ahtaudesta huolimatta yllättävän hyvin. Kuuntelin aikani kuluksi kahden noin neljäkymppisen veneilijäperheen emännän juttuja. En tosin ollut pätkääkään kiinnostunut mitä Pikku-Lauri tai Eikka-pappa kotipuolessa touhusivat.

Källskarissa matkalaiset koottiin rantakalliolle. Kipparina ja oppaana toiminut ruotsalainen, vähän hiihtolegenda Thomas Wassbergin näköinen mies, rupesi kovaan ääneen selostamaan saaren historiasta.

Kerrankin oppaan ääni todella kantoi. Se ollut mitään kuiskailua tai piipitystä kuten yleensä tuppaa olemaan. Kieli tosin oli riikinruotsia, josta en ymmärtänyt kuin hajanaisia pätkiä sieltä sun täältä.

En tiedä kertoiko "Wassberg" alkuinfossaan, että Källskär on erittäin hankalamaastoinen saari. Minulle se tuli yllätyksenä, vaikka olenkin paljon saaristossa liikkunut. Jo lähtöpaikassa Kökarin Karlbyssä olisi pitänyt ilmoittaa, ettei reissu todellakaan sovellu huonokuntoisille- tai jalkaisille.

Jyrkät kalliot nousuineen ja laskuineen, pirunpellot ja epätasainen maasto joka neliömetrillä oli varmasti kova pala monille. Kun "Wassberg" vielä johti joukkoa lähinnä armeijasta tutulla rivakalla tavalla, oli hellepäivänä allekirjoittaneellakin välillä tukalat oltavat. Valokuvia onneksi ehti sentään ottaa.

Ymmärrän toki, ettei noin suuri sakki pysy koossa, ellei joku sitä paimenna. Jos peräpää kuppaa jossain puolen kilometrin päässä, eksyy joku pian ja paluu viivästyy. "Wassberg" selosti muutamassa taukopaikassa pitempäänkin saaren nähtävyyksistä, mutta muuten tahti oli kuin Upinniemessä kesällä 1990.

Källskär tunnetaan ruotsalainen vapaaherran Göran Åkerhielmin, jota myös "kreiviksi" kutsuttiin,  kesäasuntosaarena. Rikkaasta perheestä ollut Åkerhielm erotettiin suvusta ja hän sai ennakkoperinnön mukaansa. Miehistä kovasti tykännyt herra tuli Källskäriin ensimmäisen kerran vuonna 1958 ja rakastui saareen välittömästi.

Åkerhielm asui keväästä myöhäiseen syksyyn Källskärissä. Tätä ennen saari oli pääosin vain laidunkäytössä. Hän muutti kirjansakin Kökarin voidakseen ostaa saaren, mutta sen pohjoisosa ei ollut myytävänä. Vuonna 1965 kreivi lopulta onnistui ostamaan Källskärin keskiosan. Alkoi kahdeksantoista vuoden rakennusprojekti leppäsuolla, saaren myrskyisällä etelärannalla.

Åkerhielm ajatteli rakennuspuuhissaan yhdistää kreikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin. Niinpä pohjoismaisen asuintalon ympärille syntyi kreikkalainen puutarha. Vuosia kestäneissä rakennustöissä häntä auttoivat kökarilaiset, joille kreivi maksoi paljon parempaa palkkaa kuin mitä he saivat kalastus- ja maanviljelytöistään.

Kreivin ideologiaan kuului, ettei työmaalla käytetä ollenkaan koneita, vaan kaikki kivenmurikat ja muut siirrellään paikoilleen käsivoimin. Käväisit jäät turmelivat työmaita, mutta uutterasti ne pystytettiin aina yhä uudelleen.

Heti ensimmäisenä kesänään Åkerhielm rakensi etelärannalle aallonmurtajan. Esikuvana oli kreikkalainen Pireuksen satama. Rakennustöissä ei voitu käyttää rautaa tai betonia, koska konevoiman ohella kreivi oli kieltänyt keinotekoisten materiaalien käytön Källskärissa.

Puutarhan muurit suojaavat tuulelta ja varaavat lämpöä, jonka takia siellä kasvaa kasveja, joita ei normaalisti ulkosaaristossa esiinny. Puutarhan suojaisimpaan paikkaan Åkerhielm istutti viiniköynnöksiä, jotka tuottavat edelleenkin rypäleitä. Puutarhassa oli myös ruusuja, perunamaa, kasvimaa ja sydämenmuotoinen mansikkamaa. Välimeren tunnelmaa toivat myös jalopuut- ja pensaat; tammi, kastanja, lehmus, vaahtera, sypressi, tuija ja kuusama.

Koska saaressa ei ollut alunperin multaa, tuotiin sitä muualta. Myös kaikki kalliosyvänteiden- ja halkeamien maa-aines käytettiin puutarhaa varten.

Åkerhielm rakensi saareen kastelujärjestelmän, jossa vesi kuljetetaan ojia pitkin puutarhan kolmeen kaivoon ja ylimääräinen vesi edelleen salaojiin kuivakäymälän läpi. Myös kallionsyvänteistä johdettiin vettä letkuja pitkin.

Åkerhielm oli tutustunut muumikirjailija Tove Janssoniin ja tämän elämänkumppaniin Tuulikki Pietilään. Pariskunta vierailikin Källskärissä. Tove rakastui kreivin loma-asunnon yläpuolisella kalliolla olevaan huvimajaan. Sen katto on ollut esikuvana Muumitalon katolle.

Kreivin loma-asunnon päärakennuksen suunnitteli Janssonin mielitietyn Pietilän velipoika, arkkitehti Reima Pietilä. Karjalaisen hirsihuvilan ulkopuolella on kreikkalaistyyppiset hirsipilarit, jotka eivät ainakaan minun mielestäni sovi sinne lainkaan. Talo on rakennettiin Pohjanmaalla ja kuljetettiin osina laivalla Källskäriin.

Talon edessä on kiviterassi merinäköalalla. Sen keskellä on tasainen luonnonkivi, jota kreivi käytti juustotarjottimena vieraskutsuillaan.

Kreivi viihtyi Källskärissä vuoteen 1983 saakka. Hän luovutti oman osansa saaresta Ahvenanmaan maakunnalle seuraavana vuonna.

Korkealla rantakalliolla on pronssiveistos kreikkalaisesta Hermes-jumalasta. Hermes on jumalten sanansaattaja sekä matkamiesten, kaunopuheisuuden ja urheilun jumala.

Saaren tärkein nähtävyys on jääkauden muovaama merkillinen kalliomuodostelma. Siitä erottuu niin sanottu Källskärin kannu, joka on kuin käänteinen hiidenkirnu. Se on noin kolmemetrinen möhkäle, jonka ympärillä on paljon muutakin luonnon kivitaidetta. Olin muun muassa erottavinani kannun läheltä naisen alapäästäkin tuttuja elementtejä.

Tutustuminen Källskärin saareen oli yksi menneen kesän kohokohdista. Aivan ehdoton paikka, jos kesäaikaan Kökarissä vierailee.