Örön linnakesaari

Dragsfjärdin kuntaan kuuluva Örö on Suomen eteläisimpiä saariryhmiä. Lähes sata vuotta puolustusvoimien käytössä ollut Örö on nykyisin Metsähallituksen hallinassa. Vaikka puolustusvoimien vakituinen miehitys saarella on loppunut, käytetään saarta edelleen harjoitus- ja valvontatarkoituksiin. Siksi saareen ei edelleenkään mennä ilman etukäteen anottuja kulkulupia. Matkailija pääsee tutustumaan saareen vain osallistumalla jo sovittuihin ryhmämatkoihin.

Örön saari on tunnettu sotahistoriastaan. Saarella sijaitsee mm. hyvin säilynyt Venäjän vallan aikainen kasarmialue. Saaren rakennukset ovat Senaatti-kiinteistöjen omistuksessa. Saari on myös luonnon puolesta ainutlaatuinen paikka. Puolustusvoimien toiminta ampumaratoineen ja helikopterikenttineen on tahattomasti luonut monille kasvi- ja hyönteislajeille ihanteelliset kasvuolosuhteet. Kuivat, avoimet kasvupaikat ylläpitävät omaa kasvilajistoaan, joka puolestaan tarjoaa elinympäristöjä monille hyönteisille. Öröstä löytyy paahteisten ketojen lisäksi upeita hiekkarantoja, joilla kasvaa harvinainen merikaali (Crambe maritima). Sieltä löytyvät myös Suomen ainoat merivehnän (Elymus factus ssp. boreali-atlanticus) kasvupaikat, sekä muutamia muita harvinaisuuksia. (metsa.fi)

Örön reissu oli käynyt mielessäni jo pari vuotta. Kun keväällä näin Turun Sanomissa ilmoituksen Örön retkistä, päätin tarttua luuriin ja kysellä tarkemmin asiasta. Kaksikin eri yrittäjää tekee saarelle matkoja, jotka molemmat lähtevät Kemiönsaaren Kasnäsista. Koska hintaeroa oli peräti 30 euroa, valitsin Wilson Charterin vesibussikyydin. Toinen yrittäjä seilaa kuunari Ingalla, jossa puitteet olisivat kylläkin olleet komeammat.

Wilsonien Linnea -vene on sama, jolla olen käynyt Bengtskärin majakallakin. Kuskina oli jälleen Daniel Wilson, joka samalla toimi retkellä historiaoppaana. Mukana oli myös opas Kasnäsin luontokeskus Sinisimpukasta. Hän tarinoi Örön kasveista. Sokerina pohjalla oli charmantisti harmaantunut Jouni -niminen mies, joka selitti Örön tykeistä kaiken tarvittavan. Hän oli rannikkotykistökillan miehiä ja paneutunut asiaan tarmolla.

Öröön ei noin vain pääsekään. Ilmoittautessa piti antaa sosiaaliturvatunnus ja mukaan piti ottaa henkilöllisyystodistus. Sitä ei kuitenkaan kysyttykään kaikilta, kuten aluksi luulin. Laiturilla oli vastassa kaksi jämerää sotilaspoliisia, jotka arpoivat osaanottajalistasta muutaman nimen. Kuten jo veneessä arvelin matkakumppanilleni Kalle Kirstilälle, jouduin tietenkin yhtenä neljästä todistamaan henkilöllisyyteni. Vaihtoehtoja olisi ollut useita kymmeniä. Taidan ryhtyä lottoamaan.

Luontokierros ei oikein minua vakuuttanut, vaikka opastyttö varmaan parhaansa tekikin. Suomenruotsalaisena hänellä taisi välillä mennä vähän kieli solmuun. En sitä toisaalta ihmettele, koska kasvien nimien opettelu yhdelläkin kielellä on valtava urakka. Örössä on erittäin harvinainen kasvilajisto, joka on saanut vuosikymmenet olla siellä omassa rauhassaan.

Daniel Wilsonilla sen sijaan oli sana hallussa suomeksikin. Mies osoittaui päteväksi tarinakertojaksi. Hän selitti Örön historiasta huumorisävytteisesti ja piti hyvin tunnelmaa yllä. Wilsonin äiti Paula Wilson pitää Bengtskärin majakkaa, joka muuten näkyi juuri ja juuri tykkikasematin päältä kun osasi oikeaan suuntaan katsoa. Välimatkaa Örön ja Bengtskärin välillä on muistaakseni 15 kilometriä.

Örön varuskunta lakkautettiin viisi vuotta sitten, joten varusmiehiä ei saarella enää ole. Itse kävin Örössä syksyllä 1990, jolloin olimme tukeutumisleirillä jossain Örön lähisaaressa. Se taisi olla neljän päivän reissu, jonka aikana naamioimme sotalaivan maastoverkoilla. Eräs hyvinkääläinen matruusi unohti rynnäkkökiväärinsä saareen ja meni tekemään siitä ilmoituksen laivan jo lähdettyä saaren rannasta. "Minkälainen tampio te oikein olette?", huusi pursimies Kujamäki pää punaisena.

Öröstä muistan mukulakivitiet ja sen, että ammuimme jollain vanhalla venäläismallisella konekiväärillä kaukana merellä olevia kanistereja. Matruusi Kujanpää Naantalista osuikin niin hyvin, että yksi kanisteri upposi. Yritin muistella mikä kallio se oli, mutta oikeastaan ainoa mahdollinen paikkakaan ei näyttänyt tutulta. Tosin sen se oli kai oltava.

Örön, kuten Kustavin Katanpään linnakesaarenkin tiet, on rakennettu vankityövoimalla. Venäjän vallan aikana vankeja tuotiin Siperiasta asti Suomeen. Joukossa oli mongoleja, jotka paikallisten asukkaitten mielestä poninhäntineen näyttivät naisilta. Tästä johtuen on vallinnut käsitys, että Katanpäässä olisi ollut naisvankeja teitä rakentamassa. Sama homma näköjään Örössä.

Örö osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi käyntikohteeksi. Toisin kuin vaikka Kuuskajaskarin linnakesaarella, Örö tarjoaa paljon nähtävää. Saari on noin 200 hehtaarin kokoinen, mutta omatoimisesti ryhmästä ei saanut lähteä haahuilemaan minnekään. Suulaampi sotilaspoliisi teki asian heti laiturilla selväksi.

Laukkuun kannattaa pakata Offia tai jotain muuta hyttysmyrkkyä, sillä itikoita Örössä piisaa. Daniel Wilsonia lainatakseni, "vaikka Örö on perhosparatiisi, on se myös hyttysparatiisi". En edes muista koska viimeksi olisi keskellä kirkasta hellepäivää ollut keskiviikon kaltainen hyttys- ja paarmainvaasio.

Päivä oli tosiaan helteinen, merikin lähes rasvatyyni. Saarella ramppaaminen otti tuollaisella kelillä hiukan kunnon päälle, ja kauhuskenaariona kuvittelin itseni siellä varusmiehenä. Se ei varmaan ollut helppoa ainakaan kesällä.

Suosittelen kaikille luonnosta ja saaristosta kiinnostuneille. Tykistö- ja muu armeijakalustokin käytiin varmasti tarpeeksi perusteellisesti läpi.

Päivän levy - Ghost Machinery: Out For Blood

Oululaisbändi Ghost Machineryä sivusin jo alkukesästä kautta aikojen toisessa blogikirjoituksessani, jossa pääosassa oli kitaristi Pete Ahonen. Ahonen on bändin sielu, mutta Out For Blood -levy juolahti eilen mieleen, kun Radio Sadassa jututettiin laulaja Taage Laihoa.

Valitettavan lyhyt haastattelu keskeytettiin jatkuvasti kappaleilla, joita soitettiin kaksi peräkkäin. Tämän jälkeen juontaja ja Taage olivat jälleen minuutin - pari äänessä ja taas sama kuvio toistui. Tietenkään yksikään soitetuista biiseistä ei ollut Ghost Machineryä, mutta ei jostain kumman syystä myöskään Kilpeä, jonka tulevan Down By The Laituri -keikan takia Taage oli studiovieraaksi kutsuttu.

Keskustelussa sivuttiin myös Taagen muita yhtyeitä, Hevinkeliumia ja Taage Laiho Gangia. Jälkimmäisellä ei levytyksiä olekaan, vaan sen toiminta pohjautuu lähinnä 80-luvun heviklassikoitten esittämiseen keikoilla. Ilmeisesti Radio Sadassa ei omisteta Hevinkeliumin Varrella virren -levyä, eikä se ehkä olisikaan ollut keskellä kesää kovin aktuellia musiikkia.

Menipä tarinointi hieman väärille raiteille. Paikallisradioiden ja ylipäätään minkä tahansa radion musiikkilistoista voisi rutista maailman tappiin asti, mutta olkoon nyt. Yleensä kuitenkin Radio Sata on ainoa kanava ainakin Turun seudulla, jota pystyy kuuntelemaan sujuvasti. Jopa Ghost Machineryä on soitettu siellä.

Ylistin bändin kakkosalbumia viime vuonna tähän malliin. Arvio non julkaistu Sue-lehden nettisivuilla, vaikka painetussa lehdessä se olisikin tavoittanut paljon enemmän lukijoita. Valitettavasti en ollut siitäkään asiasta päättämässä.

Ghost Machinery - Out for Blood

(Limb Music)

14.10.2010 11:51

9 Oululainen Ghost Machinery julkaisi Haunting Remains -debyyttilevynsä vuonna 2004. Kotimaassaan melko vähälle huomiolle jäänyt kiekko oli pätevää power metallia vähän Helloweenin ja Gamma Rayn hengessä. Pääjehu Pete Ahonen on tällä välin työstänyt muiden bändiensä musiikkia, eikä Kummitusrakkinettakaan ole koskaan haudattu. Kun ensimmäisellä levyllä Ahonen hoiti kitaran ohella myös laulupuolen, on jälkimmäistä virkaa nyt toteuttamassa turkulainen Taage Laiho. Miehen meriitteihin kuuluvat esimerkiksi Kilpi ja Hevinkelium. Ääneltään Laiho sopiikin Ghost Machineryyn kuin nenä päähän.

Out for Blood on avausraita Face of Evilistä alkaen varmaa tavaraa. Kappaleista löytyy tarttumapintaa vaikka muille jakaa. Guilty edustaa hieman rankempaa osastoa, kun taas Blood from Stone kallistuu jenkkiheviin. Kappale voisi olla tehty 80-luvun lopulla tukkahevin kulta-aikoina. Levyn kruunaa mahtava Blackfoot-laina Send Me an Angel.

Ahosen tunnetuimman kokoonpanon Burning Pointin kanssa Ghost Machineryllä on niin paljon yhteistä, että yhdistelemällä näiden kahden ryhmän musiikit olisi kasassa varmaankin täyden kympin levy. Vaikea sanoa, kumpi bändeistä on parempi, sillä molemmat lykkäävät ulos todella pätevää heviä.

Kimmo Jaramo

Päivän levy - Conquest: World's Apart

Yksi suomalaisen hevirokin suurimmista salaisuuksista on 1999 ilmestynyt helsinkiläisen Conquest -yhtyeen levy. Vanhakantaista, 70-lukuista heviä soittanut bändi on tänä vuonna aktivoinut ainakin yhden keikan verran, mutta World's Apart näyttää jäävän sen ainoaksi levyksi. Brittiyhtiö Escapen kautta ilmestyneellä kiekolla ei ollut kunnon jakelua Suomessa, joten ehkä siksikin levy jäi todella marginaaliseksi.

01. Changes
02. Different Worlds
03. No More Crying
04. Heal My Soul
05. Heat Of The Flame
06. Down For The Count
07. Sister Moon
08. Guardian Angel
09. Flesh And Blood
10. As Far As The Eye Can See
11. Through The Time
Pituus: 42:26

Itse törmäsin Conquestiin konkreettisesti ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000. Olin tuolloin kameraharjoittelijana MTV3:n musiikkiohjelma Jyrkissä. Helsingin ydinkeskustassa Lasipalatsissa studiotaan pitänyt Jyrki esitteli päivittäin yhden livevieraan, joista Conquest oli sieltä kiinnostavimmasta päästä - ainakin minun mielestäni. Sain tuolloin myös World's Apart -cd:n, jonka vastaanotin erittäin suurella kiitollisuudella. Tein siitä Sue-lehteen levyarvostelunkin. Tässä kuitenkin tuttuni Marko Säynekosken näkemys samasta levystä.

"Conquest on ehkä bändinä uusi nimi, mutta yhtyeen muusikoilla on pitkä kokemus suomalaisen raskaan rockin saralla. Muun muassa rumpali Tuomo Lassila on tuttu Stratovariuksen riveistä, kosketinsoittaja Pate Kivinen muistetaan esimerkiksi Sub-Urban Tribesta ja taustalauluja hoilaava Marco Hietala Tarotista.
Luonnollisesti bändiltä odottaa paljon, mutta aloitusraita Changesin ensimmäiset tahdit ja riffi kuulostaa äärettömän tyypilliseltä ja peräti väsyneeltä hard rock -väännöltä. Tässä kohdassa bändin onnistuu kusettaa, sillä kappaleen ja koko levyn edetessä ote paranee jättiläisen askelin. Worlds Apart on erinomaista perusheviä, jonka peruskivi on muurattu 70-luvun ja 80-luvun alun laastilla. Yhtye on sovittanut kappaleensa erinomaisella tavalla korostaen melodioita. Hittipotentiaaliakin löytyy. Different Worldsin kertosäe tarttuu kuin takiainen.
Conquestin jäsenille on turha lähteä jakamaan erikseen tyylipisteitä. Yhtye tietää varmasti itsekin, että heillä on asiat kohdallaan. Ja toivottavasti sen tietävät pian kaikki muutkin." (Soundi 10/1999)

Jyrkissä ei oikeastaan kukaan muu toimittaja kuin Heta Hyttinen tiennyt musiikista tuon taivaallista. Onhan jo legendaariseksi muodostunut juttu, jonka mukaan toimittaja Tea Khalifa olisi kysellyt hetkeä ennen lähetystä muilta, että "Kuka tämä Tuomari Nurmio oikein on?", kun Nurmio jo istui meikattavana odottamassa vuoroaan päästä kameroiden eteen Khalifan tentattavaksi.

Onneksi Heta Hyttinen pääsi (tai joutui) haastattelemaan Conquestia. Orkesteri soitti Jyrkissä kaksi kappaletta World's Apart -levyltä. Ohjelman loputtua MTV3:lla, jatkoi Jyrki vielä lähetystä silloisen TVTV:n puolella (nykyinen Sub TV). Bändi esitti vielä siellä kaksi biisiä lisää.

Samana keväänä, noin kuukausi Jyrki -vedon jälkeen, esiintyi Metal Gods Turussa Humalistonkadulla. En muista nyt juuri kyseisen baarin nimeä, mutta samalla paikalla on nykyään Silver Moon -karaokekuppila. Metal Gods oli yhtä kuin Conquest, mutta sillä nimellä he soittivat vain coverbiisejä. Mika Penttisen kanssa huusimme Conquestin Different World -kappaletta, joka lopulta tuottikin tulosta. Kyseinen biisi soi myös tuossa yllä Jyrki -livevideossa. Aivan mahtava kappale, joka olisi voinut olla vaikka Whitesnaken levyttämänä maailmanlaajuinen hitti.

Conquestin jäsenistä ehdottomasti tunnetuin on Marco Hietala. Vuonna 2000 hän vaikutti kuopiolaisen Tarotin basistilaulajana ja suomimetallin superkokoonpanon Sinergyn basistina. Tarotissa mies on edelleenkin, mutta kohosi tähteyteen pari vuotta myöhemmin liittyessään kiteeläiseen Nightwishiin. Bändi meni maailmalla läpi niin että humahti ja uusi levykin on pian tulossa.

Muista Conquestin jäsenistä sen verran, että kosketinsoittaja Pate Kivinen oli muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoi Rockissa ja ollut nyttemmin suunnilleen saman verran Popedassa. Laulaja Peter James Goodman (alias Petteri Hyvärinen) tekee duokeikkoja Three Wishes -nimisessä kokoonpanossa.



Kylmäpihlajan majakka

Kylmäpihlajan majakka on vuonna 1953 valmistunut majakka- ja luotsiasema. Se sijaitsee Rauman edustalla Kylmäpihlajan saarella, joka on uloin Rauman edustan isoista saarista. Majakan ovat suunnitelleet Rakennushallituksen arkkitehdit Antero Pernaja ja Kaarina Tamminen. Majakka on edelleen toiminnassa.

Majakan rakennusmateriaalina on käytetty betonia ja tiiltä. Majakka on muodoltaan jykevä nelikulmainen rakennus, jonka huippu kohoaa 31 metriä perustansa yläpuolelle. Sen tornissa on 12 kerrosta ja 104 porrasaskelmaa. Tornissa ja kaksikerroksisessa siipirakennuksessa oli asuintilat 12 luotsille, kahdeksalle kutterinhoitajalle ja kahdelle majakkamiehelle. Myöhemmin majakkasaarelle on vedetty vesijohto mantereelta.

Majakan valo- ja radiolaitteisto sekä nautofoni saivat virtansa suurista dieselgeneraattoreista. Ennen majakan nautofonin ääni kantautui 50 kilometrin päähän ja 1,26 miljoonan kandelan tehoinen valo kantoi 27 meripeninkulman päähän, mutta sittemmin valon kantomatkaa pudotettiin 1988 peruskorjauksen yhteydessä 15 meripeninkulmaan ja nautofonikin on vaiennut jo vuosia sitten.
Majakka kunnostettiin vuonna 1988.

Majakan peruskorjaus ulkoa valmistui vuonna 2010, ja Suomen Majakkaseura palkitsi Rauman kaupungin Vuoden loistavin teko -palkinnolla. (Wikipedia)

Kesälomasuunnitelmiin ei alunperin kuulunut käynti Rauman edustalla sijaitsevalla Kylmäpihlajan majakalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat kyseisen lomaviikon osalta, joten varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi retki Raumanmerelle.

Kävin Kylmäpihlajassa ensimmäsen kerran kesäkuussa 2008 työkaverieni Kaj Alhrothin ja Mika "Sunttu" Sundellin kanssa. Tuolloin vesibussi lähti Syvärauman satamasta. Nyt sen paikkaa oli muutettu, uusi osoite oli Poroholman leirintäalue.

Poroholma osoittautui pikaisella vilkauksella hienoksi alueeksi. Kaikki on lähivuosina uusittu ja kunnostettu, mikä myös näkyi. Poroholma on kuulemma tällä hetkellä yksi maamme neljästä viiden tähden leirintäalueesta.

Karavaanareita oli paljon ja meno vaikutti leppoisalta ainakin aamutuimaan. Siellä täällä näkyi pieniä mökkejä, joiden hintatason tarkistinkin oitis koneen ääreen päästyäni. Melko tyyristä, mutta toisaalta Poroholman miljööstä voisi hiukan extraa maksaakin. Matkaa Rauman keskustaan on vain pari-kolme kilometriä.

Säätiedotus lupaili lauantaille sadetta ja ukkosta. Pekka Pouta ja kumppanit olivat kerrankin täysin oikeassa. Keli oli aivan Esterin perseestä heti Turusta lähtien. Laitilan kohdalla alkoi hiukan kirkastua. Raumalla paistoi aurinko, eikä myrskyn merkkejä ollut. Mutta ennen kuin vesibussi kymmeneltä lähti, tippui taivaalta jo ensimmäiset pisarat.

Vesibussi jätti muutaman ihmisen Kuuskajaskarin laiturille. Kuuskajaskari on entinen armeijan varuskuntasaari, joka on nykyään matkailukäytössä.

Vierailin siellä kesäkuussa  2007 Kustavin matkailuyhdistyksen järjestämällä reissulla. Tuolloin tajusin, että Kylmäpihlajan majakka on melkein kivenheiton päässä Kuuskajaskarista. Mielummin olisinkin siellä käynyt, sillä Kuuskajaskari ei kovin huimia elämyksiä antanut. Oikastaan aika tylsä paikka, eikä nähtävää juuri nimeksikään.

Kuuskajaskari on 26,5 hehtaarin kokoinen saari Rauman saaristossa. Saarella sijaitsee myös entinen rannikkotykistön linnake. Saaren nimen on sanottu juontuvan siitä, että mereltä päin tullessa "kuuset kajastavat karilta" eli Kuuskajaskarilta.

Sotilaskäyttö on antanut oman leimansa saaren luonnolle. Saarella on rehevä puusto, sekä kasvillisuutta, joka on menestynyt sotilaiden tallaamilla alueilla. (Wikipedia)

Vesibussin lähestyessä Kylmäpihlajaa, taivas alkoi näyttää todella synkältä. Olimme myrskyn silmässä. Näky oli toisaalta hieno, toisaalta täysin lohduton. Tarkoituksena oli olla nelisen tuntia majakkasaarella, mutta aika kutistuisikin vain tuntiin jos taivas repeää. Sen ajan vesibussi odottaa laiturissa ennen seuraavaa ajokierrosta.

Tuuli nousi, eikä venekuski meinannut saada alusta laituriin. Lopulta se kuitenkin onnistui. Ensimmäiseksi suuntasin majakkaan sisälle, josta yli kymmenen kerrosta ylös ulkotasanteelle. Vettä ripotteli jo ja tuuli niin, ettei majakan toisella reunalla voinut juuri maisemia kuvata.

Kotvan kuluttua taivas repesi oikein kunnolla. Vettä tuli kuin saavista kaataen, ukkosti ja salamoi.
Lievä vitutus oli päällimmäinen tunne, mutta minkäs teet luonnonvoimia vastaan. Ellen olisi käynyt täällä aiemmin, pettymys olisi ollut varmasti paljon kovempi. Nyt väliin jäi saaren karunkaunis luonto erikoisine kallioineen ja kasveineen. Eipä ollut mahdollisuutta käydä tiirailemassa tyrnimarjapensaita tai merimerkkejä lähempää. Sade nimittäin oli "totaalisen märkää", kuten televisioselostaja Matti Kyllönen muinoin totesi eräässä Formula 1 -kisalähetyksessä.

Rauman matkan voisi helposti panna legendaariseen "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä" -kategoriaan, mutta oli tässä hyvätkin puolensa. Harvemmin näkee tuollaista taivaanrantaa ja samalla Poroholman leirintäaluekin tuli katsastettua. Harmi, että se nyt tapahtui Kylmäpihlajan kustannuksella - saarikierros jäi todella vajaaksi kaatosateen vuoksi. No, ehkä muutaman vuoden kuluttua uusi yritys.

Piknikristeilyllä Ahvenanmaalla

Kesä ja meri kuuluvat yhteen. Päiväretki merelle on helppo totetuttaa Turusta käsin vaikkapa Silja Linen tai Viking Linen laivoilla. Lähtö aamulla ja paluu illalla, laivan vaihto Maarianhaminassa.

Maarianhamina (ruots. Mariehamn) on Ahvenanmaan itsehallinnollisen maakunnan hallintokeskus ja ainoa kaupunki. Maarianhaminassa asuu 11 219 ihmistä eli lähes puolet koko Ahvenanmaan väestöstä. Kaupunki on yksikielisesti ruotsinkielinen ja 86,9 prosenttia sen asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Suomenkielisiä on 5,3 prosenttia ja muunkielisiä yhteensä 7,7 prosenttia. Maarianhamina on Suomen suurin yksikielinen ruotsinkielinen kunta (Manner-Suomessa sijaitessaan Maarianhamina olisi kuitenkin kaksikielinen, sillä suomenkielisten osuus ylittää kielilaissa määritellyn kolmen prosentin vaatimuksen).
Kaupungissa sijaitsee Ahvenanmaan maakuntahallitus ja maakuntapäivät, jotka toimivat vuonna 1978 valmistuneessa itsehallintotalossa (Självstyrelsegården) kaupungin keskustassa. Maarianhamina on tunnettu myös kesäisenä matkailukaupunkina. Vuosittain siellä vierailee noin 1,5 miljoonaa matkailijaa.
Maarianhaminan vaakunan on suunnitellut Nils Byman, ja se on vahvistettu vuonna 1951. (Wikipedia)

Silja Linen piknikristeily maksoi 36 euroa. Sisälsi matkan ja lounaan sekä lounasjuomat. Puolessatoista tunnissa ehtii imuroida paljon olutta ja syödä niin paljon kuin haluaa, mikäli näin haluaa tehdä.

Ilmeisesti piknikristeilyt ovat laivayhtiöille nykyään tärkeä tulonlähde. Samat naamat nimittäin olivat paluumatkalla Maarianhaminasta Turkuunkin. Eipä juurikaan ollut Turku-Tukholma -välin risteilijöitä. Sama ilmiö kuin viime maaliskuussa, jolloin viimeksi moisen reissun tein. Tuolloin erona tähän oli se, että Silja europa -laiva ei päässyt kovan jäätilanteen takia rantautumaan Maarianhaminaan, joten piknikmatkustajat kuljetettiin linja-autoilla Ahvenanmaan mantereen toiseen päähän Långnesiin. Sama järjestely olisi sopinut minulle nytkin, koska noin puolen tunnin bussimatkalla näki hienoja maisemia.

Maaliskuisella työpaikan reissulla tästäkin nousi järjettömiä soraääniä; sataman jäätilanne oli tietenkin ahvenanmaalaisten syytä, kaikki muukin koko saariryhmässä täyttä paskaa ja koko roska voitaisiin myydä ruotsalaisille. Todella lapsellista ja älytöntä käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Hävetti kuunnella bussissa moisia tarinoita. "Mitä täällä muka voi tehdä kesällä?", oli erään osa-aikaeläkeläisen tulkinta siitä, kun kerroin käyneeni säännöllisen epäsäännöllisesti Ahvenanmaalla jo kolmisenkymmentä vuotta. Katsoin parhaaksi olla hiljaa ja antaa niiden löpistä, joilla ei parempaa tietoa ole.

En paljon parempaa paikkaa keksikään kuin Maarianhamina ja ylipäätään Ahvenanmaa. Valitettavasti tälle viikonlopulle kaavailtu viikonloppureissu vuokramökille Maarianhaminaan peruuntui, joten piknikristeily toi edes pientä lohtua, vaikken tällä erää jalallani Ahvenanmaan maankamaraa kosketunutkaan. Ensi vuonna sitten uusi yritys.

Ilma ei ollut paras mahdollinen. Siksi kuvatkin ovat noin harmaita. Lämpötila oli kyllä varmasti helteen puolella, mutta aurinko loisti poissaolollaan. Laivanvaihdon jälkeen alkoi sataa, joten maisemista nautiskelu Silja Europan kannella jäi melko lyhyeksi. Turun lähestyessä aurinko kyllä paistoi. Varmaan sekin oli ahvenanmaalaisten syytä.

Kobba klintar

Kobbaklintar (myös Kobba klintar) on kallioluotoryhmä Ahvenanmaalla Jomalan kunnassa Maarianhaminan lounaispuolella. Kobbaklintarilla on vanha vuosina 1862–1972 toiminut luotsiasema, jossa toimii nykyisin kesäkahvila. Kesäisin luotsiasemalle liikennöi yhteysalus. Vuonna 2002 perustettiin luotsiaseman kunnostamiseksi yhdistys Kobba Klintars Vänner r.f..
Kobbaklintarin lähellä sijaitsee Marhällanin majakka. (Wikipedia)

Matkalla ohitimme kuvassa näkyvän Kobba klintarin saariryhmän. Viime kesänä minulla oli mahdollisuus vierailla tuolla karulla paikalla. Se oli kuitenkin varsinainen elämys, josta suuri kiitos matkan järjestäneelle ahvenanmaalaiselle Carola Skarenille. Jokainen risteilymatkustaja näkee saaren kun muistaa katsoa ulos joko vähän ennen laivan saapumista Maarianhaminan satamaan tai päinvastoin vähän sieltä lähdön jälkeen. Samassa kohtaa laivaväylä haarautuu - Turun ja Helsingin laivat erkanevat toisistaan.

Öljyinen raivohullu

The Oily Maniac/Hongkong 1976) O: Meng-Hwa Ho. N: Danny Lee, Chen Ping, Lily Li

"Shen-Yuan on huono-onninen ja sorrettu plantaasin hoitaja, jonka elämä on pelkkää vastoinkäymistä. Ramman viljelijän eno viedään teloitettavaksi, hän on pomonsa jatkuvan inhon ja painostuksen kohde, eikä naapurin tyttökään lämpene suosionosoituksille. Mutta jokaisella miehellä on mitta, jonka täyttymisellä on peruttamattomat seuraamukset. Shen muistaa enonsa taikaloitsun, ja katkeruuden vimmassa hän toistaa sen sanat ääneen. Sorrettu mies muuttuu kammottavaksi hirviöksi, joka käy säälimättä taistoon kaikkea pahaa vastaan." (YLE Teema)

Yle Teeman Kino Into -sarjassa maanantaina 18.7. esitetty Öljyinen raivohullu on jo nimensäkin puolesta kiinnostava elokuva. Tällä kertaa käännös vastaa ainakin englanninkielistä nimeä, mutta varsin usein törmää tämän kaltaisiin elokuviin, joissa suomalainen kääntäjä on keksinyt niille jonkun täysin epäloogisen nimen.

Öljyinen raivohullu on kunnon campleffa, jossa tökeröt efektit pistävät nauruhermot herkälle, mutta toisaalta tehosteet eivät paljon häpeä aikalaiselokuviensa kanssa. Öljyisen raivohullun juoni on lähes uskomaton - pääosanesittäjä on reppana kaveri, joka kopioi kuolemaantuomitun sukulaisensa selkätatuoinnista tekstit ja ryhtyy niiden pohjalta toimiin. Hän kaivaa kämppänsä lattialle aukon, josta alkaa pulputa öljyä. No, eipä muuta kuin kylpemään ja avot; siinäpä meillä onkin uusi monsteri, nimittäin Öljyinen raivohullu. Metamorfoosin seurauksena mies voi heittää kävelykepit nurkkaan ja riehua mielin määrin ympäri kaupúnkia mustan mönjän peittämänä. Paha saa tietenkin palkkansa, kun kaupungin epärehelliset ihmiset päätyvät hirviön käsittelyyn. Lopulta joku keksii tavan tappaa moinen olio - tulta munille ja mustakaapu palaa poroksi.

Eipä voi muuta kuin suositella. Mutta ei tosikoille!

Karjurock Lokalahdella

"Suomen suurin maalaisrocktapahtuma", Karjurock mainostaa. Näin asia varmasti onkin. Nyt viidettä kertaa järjestetty festivaali keräsi viimevuotiseen tapaan muutaman tuhannen ihmisen yleisön.

Itse paikka on kansanedustaja Kike Elomaan syntymäkodin pihapiirissä, idyllisessä maalaismiljöössä keskellä korpea Lokalahdella. Karjurockin promoottori on Kiken veljenpoika Robert Sainio. Kaveri avustajineen on saanut muutamassa vuodessa kehitettyä tapahtumasta varsin kelvon juhlan, jossa bänditkin tykkäävät esiintyä. Ainakin viime vuonna Eppu Normaalin laulaja Martti Syrjä suorastaan huokui tyytyväisyyttä välispiikeissään Karjurockin lavalla, monituhatpäisen yleisön edessä.


Lokalahti (ruots. Lokalax), aikaisemmin Lokala, oli Varsinais-Suomessa sijainnut Suomen kunta. Asukkaita 497 (1995). Lokalahden kunta liitettiin 1981 Uuteenkaupunkiin. Lokalahdella on puukirkko (J. Höckert,1763).
Lokalahden naapurikunnat ennen kunnan lakkauttamista olivat Kalanti, Kustavi, Taivassalo, Uusikaupunki ja Vehmaa.

Kuuluisia lokalahtelaisia

• Kike Elomaa, kehonrakentaja ja poliitikko
• Ilkka Kanerva, poliitikko
• Arvo Sainio, poliitikko
• Urpo Vähäranta, urheilija

(Wikipedia)

Ilkka Kanervaa tai edes Kikeä en nähnyt lauantaina 16. heinäkuuta. Missä lienevätkään edustaneet. Kike oli kyllä viime vuonna Karjurockissa, taisi peräti laulaakin sunnuntaina, jolloin oli iskelmäpäivä. Karjurock oli nytkin kolmipäiväinen tapahtuma, mutta sunnuntaina ei enää ollut isoja nimiä tarjolla, vaan coverbändejä ja discopoppia.

Ensimmäinen näkemäni bändi lauantaina oli turkulainen Vilperin perikunta. Yhtye on aina varsin hyväntuulinen, niin nytkin. Kitaristilaulaja Vaakku on huumorimiehiä ja hän viljeli jälleen laajalti muun muassa helsinkiläisaiheisia vitsejä kappaleitten välissä. 1992 suureen, jopa yllättävään suosioon noussut, orkesteri on yhä vetreä, vaikka kulta-ajat ovatkin kaukana 90-luvulla.

Kokoonpanossa on alkuaikojen soittajista vielä jäljellä monta; Vaakun lisäksi kitaristilaulaja Eddy Karlsson, kitaristi Pekka Kaasalainen, mandoliinia ja banjoa soittava Harry Vuorinen sekä pystybasisti Vehnänen. Uudempia jäseniä ovat rumpali ja viulisti.

Vilperin perikunta on ajantonta musiikkia. Bändin voisi panna huumorikategoriaan, mutta se ei ole pelkkä totuus. Sanoitukset ovat osaltaan myös vakavia. Itse sävellykset ovat lainatavaraa, takavuosien hittejä bändeiltä kuten Uriah Heep, CCR ja Soul Asylum.

Vilperien keikka oli oikein viihdyttävä ohjelmanumero iltapäivän ratoksi. Nykyään melko harvoin esiintyvä ryhmä sopi todella hyvin Karjurockiin. Esiintymisaika olisi vaan saanut olla muutamaa tuntia myöhemmin.

Ennen Vilpereitä esiintyi iskelmälaulajana tunnetuksi tulleen Janne Hurmeen hardrockyhtye Human Temple. Harvoin keikkaileva bändi sekin. Valitettavasti kuljetuksemme ei vielä noin aikaisin päivällä lähtenyt, joten Ihmistemppelin musisointi jäi kuulematta. Laulaja itse kuitenkin viihtyi alueella iltamyöhäiselläkin.

Vilperin perikunnan jälkeen esiintynyt Hausmylly oli turhaakin turhempi bändi jo kultakaudellaan 20 vuotta sitten. Typerää huumoridiscoa esittävä kokoonpano olisi saanut jäädä haudan lepoon, eikä koskaan palata tauoltaan. Mutta kai veri vetää lavoille. Ja raha.

Hausmyllyä seurannut uusikaupunkilainen Dinturist on ollut jo tovin nimenä tuttu, mutta nyt vasta onnistuin heidät näkemään ja kuulemaan. Jonkunlaista huumoria tässäkin viljeltiin ja bilediscopoljennolla soitettiin muiden hittejä.

Laulaja oli pukeutunut merkilliseen punaiseen kumihaalariin, ikäänkuin hän olisi ollut kalastamaan menossa. Toisaalta noin perverssin näköistä asustetta ei yksikään kalastaja käytä. Ehkä haalari olikin seksikaupasta ostettu. Harmi kun ei jäänyt kuvaa muistoksi, sillä olutteltassa oli hyvä tunnelma ja niin paljon tuttuja, että en vaivautunut Dinturistin aikana muistaakseni edes kusella käymään.

Jos muutama edeltävä esiintyjä olikin huumoria, seuraavana lavalle saapastellut Danny oli sitä ehkä tahattomasti. Ensi vuonna 70 täyttävä iskelmäkonkari on ikäisekseen vetreässä kunnossa.

Mikään kovin hääppöinen laulaja Danny ei mielestäni ole koskaan ollut. Olenkin ihmetellyt hänen suosiotaan verrattuna lauluääneensä. Mitään muuta selitystä asialle tuskin on kuin se, että 60-luvulla oli tarjokkaita niin vähän, että Lipsasen poikakin kelpasi. Danny on sentään keikkaillut ainakin yhden keikan verran Kiinassa. Siellä ei ole Hausmylly tai Janne Hurmekaan koskaan noussut lavalle. Että ei nyt sentään ihan turha jätkä hänkään.

Aivan viihdyttävän shown Danny kumminkin veti. Kesäkatu ja monet muut hitit seurasivat toisiaan.

Dannyn jälkeen lavalle sipsutellut Irina ei hänkään säväyttänyt lainkaan, vaikka pari Apulannan Toni Wirtasen kynäilemää biisiään korvaani muuten miellyttävätkin.

Irinan jälkeen tunnelmaa nostatti kello 23 aloittanut tamperalainen glamrockbändi Negative. Jestas sentään, mikä energia heistä huokuikaan usean täysin munattoman esiintyjän jälkeen. Bändi suorastaan räjäytti lavalta lian pois hienoilla ja tehokkailla kappaleillaan.

Negativen aikana oli jo pimeää ja muuten tyhjänpanttina olleet lavavalot pääsivät oikeuksiinsa. Bändi soitti kuin unelma, uusi kitaristikin näytti kotiutuneen hyvin porukkaan. Laulaja Jonne Aaron kuulutti kitaristin, jonka nimeä en tiedä tai muista, olevan kotoisin Turusta. Alunperinhän Negativessa oli kaksikin kitaristia. Toinen sai potkut päihteiden liikakäytön takia ja toinen erosi mystisesti muutama kuukausi sitten. Toivottavasti bändikemiat ovat nyt kohdillaan.

Negativen aikana yleisö oli jo hyvin menossa mukana. Yhtyeen mielestäni paras kappale Frozen To Lose It All toi melkein tipan linssiin - tuntui aivan helvetin mahtavalta kuulla se lokalahtelaisen pellon laidassa pimeässä kesäyössä. Kyllä tämän bändin soisi pääsevän kunnolla läpi ulkomaillakin.

Illan päätti lappeenrantalainen Kotiteollisuus. Järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen suosionsa takia yhtye voisi vaikka piereskellä lavalla keulahahmonsa Jouni Hynysen johdolla - yleisö tykkäisi varmasti silti. Suomirokkiheviä esittävällä bändillä on pari oivallista kappaletta, mutta muuten sen musiikki on aika yhdestä puusta veistettyä. Suosiota kumminkin riitti Karjurockissakin, jonne Kotiteollisuus sopikin täydellisesti.

Suosittelen Karjurockia kaikille. Musiikkitarjonta on monipuolista, järjestelyt toimivat ja juomahinnatkin ovat inhimillisiä.

Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin

Luolamiehenblogia netissä ylläpitävä, Aurasta kotoisin oleva Tuomo Kesäläinen on kierrellyt Varsinais-Suomen luolat läpi ja koonnut niistä kirjan. 

Eräs tuttuni, joka käy viikonloppuisin ja lomillaan ympäri maata ryömimässä kaikenmaailman onkaloissa, ei kovin maireaa arvosanaa Kesäläisen teokselle antanut. Olin kuitenkin kiinnostunut kirjasta ja tilasin sen Adlibriksestä. Hinta oli 25,50 euroa.

Kummastus oli suuri kun hain paketin Turku 81 -postikonttorista. Ihmettelin, että onkohan kyseessä lainkaan oikea tuote - kumman ohuelta paketti tuntui. Olisi ehkä pitänyt tutustua tuoteselosteeseen hieman permmin, sillä Kesäläisen kirja on todellakin niin ohut, etten sitä edes kirjaksi nimittäisi. Korkeintaan kirjakseksi tai vihkoseksi. 25,50 euroa on aika kova hinta näin vaatimattomasta painotuotteesta. Hintasuhde ei ole oikein kohdallaan.

Kirjassa on kerrottu selkeästi saapumisohjeet ei kohteisiin. Kuvitus saisi tosin olla paljon runsaampi, eikä tekijän omakohtaisia kokemuksia paikoista ole mukana lainkaan. Vain yleiskuvaukset kustakin kohteesta ja pari kuvaa. Lisäksi pari perustavanlaatuista kirjoitusvirhettä tuppaavat häiritsemään. Yläne ei suinkaan ole Ylänne ja Jeremian luolat eivät ole Jeremiaan luolat.

On kuitenkin hienoa, että Kesäläinen on nähnyt tämänkin verran vaivaa kootakseen yhtyeen näitä mielenkiintoisia retkikohteita. Kirja mukaan sunnuntaiajeluille ja kohti luolia.

Merellä Kustavissa ja Iniössä

Kesäloman ensimmäisen viikon tähänastinen huipennus oli venereissu Kustavin ja Iniön maisemissa. Paikat ovat olleet minulle pienestä pitäen tuttuja, mutta eipä tällaisiin näkymiin kyllästy helpolla. Keli oli veneilylle erittäin suotuisa. Aurinkoista, eikä tuullut pahemmin. Suuri kiitos kippari Eero Virtaselle.

Kustavi (ruots. Gustavs, entinen Kivimaa) on vuonna 1874 perustettu Suomen kunta, joka kuuluu Vakka-Suomen seutukuntaan ja Varsinais-Suomen maakuntaan. Nimensä Kustavi on saanut Kustaa III:lta, joka perusti nimeään kantavan seurakunnan Saaristomeren Suomen puoleiselle reunalle. Rantaviivaa Kustavilla on noin 908 km, ja Kustavissa on noin 3 100 kesäasuntoa.

31. toukokuuta 2011 Kustavissa oli 880 asukasta. Kustavin pinta-ala on 769,88 km², josta 166,43 km² on maata, 1,88 km² sisävesialueita ja loput 601,57 km² merivesialueita.^[1] Kustavin naapurikunnat ovat Brändö, Länsi-Turunmaa, Naantali, Taivassalo ja Uusikaupunki. (Wikipedia)

Kotisatama, entinen Vuosnaisten meriasema.

Lootholma, entinen Kustavin Lomakeskus.

Iniö oli Suomen kunta, joka sijaitsi Varsinais-Suomen maakunnassa, Länsi-Suomen läänissä. Kunta oli kaksikielinen, 70 prosentilla sen asukkaista oli äidinkielenään ruotsi ja 30 prosentilla suomi. Kunnan kaksi pääsaarta olivat Iniö ja Keistiö. Iniössä oli vuoden 2008 lopussa 249 asukasta. Iniön pinta-ala oli 334,63 km², josta 64,83 km² on maata, 0,37 km² sisävesialueita ja loput 269,43 km² merivesialueita.

Iniön naapurikunnat olivat ennen kunnan lakkauttamista Brändö, Houtskari, Korppoo, Kustavi, Taivassalo ja Velkua.

Iniön vaakunan suunnitteli Gustaf von Numers ja se vahvistettiin vuonna 1956.
Parainen, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö yhdistyivät vuoden 2009 alussa uudeksi Länsi-Turunmaan kaupungiksi. (Wikipedia)

Iniön kirkko taustalla.