Kesätorstai Örössä

Örö on entinen sotilassaari, joka sijaitsee Hiittisten saaristossa Kemiönsaaren eteläpuolella Varsinais-Suomessa. Sata vuotta suljettuna linnakesaarena ollut Örö avautui matkailijoille kesällä 2015. Se on nykyään osa Saaristomeren kansallispuistoa. 

Saaren päänähtävyydet ovat hyvin säilyneet kasarmialueet, Obuhov-tykit sekä puolustusasemat ja linnoitteet. Unohtaa ei myöskään sovi upeaa luontoa, joka Örön linnakehistorian ansiosta on yksi Etelä-Suomen tärkeimmistä uhanalaisen lajien ja luontotyyppien keskittymistä. 

Olen käynyt Örössä useamman kerran vuosien varrella. Edellinen matka oli syksyllä 2020, jolloin osallistuin Turusta lähteneeseen viikonlopun mittaiseen syysretkeen. 

Tarkemmin linkissä https://kaislatuuli.blogspot.com/2020/11/oron-reissu-osa-2-saarikierroksella.html 

Ihka ensimmäinen reissuni Öröön oli varusmiesaikana syksyllä 1990, jolloin jossain päin saarta vietettiin tukeutumisleiriä. Ei siis tukehtumisleiriä. 

Tarkoituksena oli naamioida jyrkän rantakallion kupeeseen parkkeerattua sotalaivaa. En enää muista mitä siellä tarkalleen tehtiin, mutta ainakin naamiointiverkkoja kovasti leviteltiin ympäri paattia. 

Poistuessamme parin päivän kuluttua, lähetettiin reput, kypärät ja muut vermeet letkassa kalliota pitkin alas laivaan. Työn tohinassa erään hyvinkääläisen varusmiehen rynnäkkökivääri unohtui saareen, vaikka sen olisi koko ajan pitänyt killua kaverin olalla. 

Laiva oli jo ehtinyt lähteä kun hän meni ilmoittamaan kömmähdyksestään. "Millainen tampio te oikein olette?", jyrisi herra pursimies naama punaisena! Ei muuta kuin täyskäännös ja takaisin saareen. Kivääri löytyi tuota pikaa. 

Olen jälkeenpäin miettinyt missä osassa saarta mahdoimme olla. Joltain kalliolta tai tykkikasematin päältä ammuimme konekivääreillä kanistereita merellä. Eräs naantalilainen varusmies osui niin hyvin, että kohde jopa upposi. 

Mutta palataanpa viime elokuuhun. Kesälomani toisella viikolla tehty reissu alkoi aamuvarhaisella Turusta. Köröttelin vanhaa ykköstietä pitkin Paimioon, josta Sauvon suuntaan ja siitä eteenpäin Kemiönsaarelle. 

Koska aikaa oli ja pyrin olemaan muutenkin aina ajoissa missä tahansa, koukkasin Dragsfjärdissä sijaitsevan Söderlångvikin kartanon kautta. Se on varmasti yksi hienoimmista rakennuskokonaisuuksista maassamme. 

Kartano on saanut nykyisen ulkonäkönsä aikana, jolloin sen omistaja oli suomalainen liikemies Amos Anderson (1878-1961). Hänen haltuunsa kartano päätyi vuonna 1927. Nykyisin siellä toimii Söderlångvikin museo ja ravintola.

Aamuauringon säteiden alla alueella sai tallustella ylhäisessä yksinäisyydessä.  

Kasnäsissa huomasin, että paikat ovat muuttuneet sitten viime käyntini. Ravintola oli purettu ja sen tilalla oli valtava uudisrakennus Kasnäs Paviljong. 

Olin suunnitellut ostavani eväät paikallisesta pikkukaupasta, mutta nyt sitä ei enää ollutkaan. Giganttisen rakennelman toisesta päädystä löytyi onneksi uusi market, jonka valikoima osoittautui huomattavasti kattavammaksi kuin vanhan putiikin. 

Löydettyäni kaupan syövereistä kolmioleivän ja retkibanaanin, oli seuraavaksi listalla energiajuoma. Hyllyjen välissä pyöri nuoripari, joiden automaattisesti oletin olevan moisen litkun suuria ystäviä. 

Kysyin pariskunnan miesoletetulta mahtaako hän tietää missä täällä olisi Batterya tarjolla. "Tuossahan niitä on", sanoi kaveri ja osoitti hyllyä, jossa oli paristoja. Johan vitsin murjaisi! Minua ei vaan lainkaan naurattanut. 

Kasnäsin satamassa oli epäselvää mistä kohtaa Örön paatti oikein lähtee. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi, niiden välissä Finnferriesin yhteysalus. Öröön lähti Wilson Charterin alus, samoin Bengtskärin majakkasaarelle. 

Kun ihmiset palloilivat epätietoisena kumpaan pitäisi jonottaa, alkoi joku täysin ulkopuolinen nainen neuvomaan "että tuo se on". Eipäs ollutkaan, jolloin paikalle rynnänneet poistuivat pettyneenä. Tilanne ei sentään ollut niin paha kuin kesällä 2015, jolloin laituri pursui ihmisiä, eikä kaaos ollut kovin kaukana. 

Kun Wilsonin Idun-niminen vihdoin saapui, olin ensimmäisten joukossa astumassa laivaan. Vaikka porukkaa oli kymmeniä, ainakin puolet lisää olisi vielä mahtunut. Kaikki kapusivat yläkannelle, olihan kaunis kesäpäivä. 

Lähistölläni istui brittejä, ruotsalaisia ja ilmeisesti hollantilaisia, sikäli mikäli ymmärsin yhtään heidän kieltään. Punakka tuulimyllymaan isäntä tahkosi aurinkorasvaa nahkaansa niin valtavat määrät, etten muista moista innokkuutta aiemmin todistaneeni. 

Venematka Kasnäsista Öröön kestää viitisenkymmentä minuuttia. Hiittisten saaristo näyttää reitin varrella parhaat puolensa. Pari merikotkaakin liiteli taivaalla ja yksi istuskeli merimerkin päällä. Brittien perheenpää oli kovin tyytyväinen kun osoitin hänelle, että tuolla menee "seaeagle". Ei ollut kuulemma ennen tuollaista lintua nähnyt. 

Olin Örössä edellisen kerran neljä vuotta sitten. Tuolloin polkupyörien vuokraus tapahtui kasarmialueelta, nyt puolestaan satamakonttorista. Tällä kertaa fillari maksoi peräti kahdeksan euroa per tunti, mutta olin jo ennen reissua päättänyt, etten ala kävelemään kilometritolkulla saaren toiseen päähän. 

Sain alleni rutkun Jopon, jolla pystyin joten kuten polkemaan. Jollekin pienikokoisemmalle se varmasti olisi oikein sopiva. Satula tippui alas kymmenisen kertaa ja ketjut lähtivät paikoiltaan vain kerran, joten kai se ihan rahansa arvoinen menopeli oli. 

Ykköstavoitteeni oli löytää riippusilta, jollaisen oli nähnyt monissa kuvissa 2020 reissun jälkeen. Se oli jo tuolloin paikoillaan, muttei kukaan moisesta ihmeestä ainakaan minulle kertonut. Nyt sekin tuli nähtyä.

Riippusillan lähialue minulle aiemmin tuntematonta Örötä. Vanhoja bunkkerien raunioita oli valtavasti sillä tienoin. Bengtskärin majakkakin erottui kaukaisuudessa. 

Seuraava kohteeni oli saaren pohjoispää. Ellen olisi käynyt siellä aiemmin oikein ajan kanssa, olisi varmasti jäänyt harmittamaan. En nimittäin päässyt karja-aitauksen korkeasta portista sisälle, vaikka aikani yritin siitä lukitusta löytää. 

Pohjoispään laiturilla kiinnitin huomiota vanhan puhelinkopin luona tapahtuvaan toimintaan. Selvisi, että eräs nainen etsi sieltä geokätköä. Myöhemmin satamassa tavatessamme hän kertoi kätkön lopulta löytyneen. Ajattelinkin, ettei noin pienessä tilassa voi olla kovin vaikeaa piiloa, mutta ilmeisesti näin kumminkin oli. 

Pohjoisrannan tutkailu oli ainoa mikä Örö-päivästä jäi hiukan kaivelemaan mieltä. Tässä tarinaa kyseisestä saaren osasta vuodelta 2019, jolloin osallistuin ainoaksi laatuaan jääneeseen linnakeristeilyyn. https://kaislatuuli.blogspot.com/2019/05/linnakeristeilylla-osa-2-oro.html

Munamankelini aikoi sanoa sopimuksen irti, mutta jollain konstilla pääsin takaisin kasarmialueelle saaren keskustaan. Absurdia, että tällaisesta rouskusta veloitetaan kahdeksan euroa tunnilta. 

Matkalla poikkesin rannalla, jossa istuskelin tovin ajopuiden ja merikaalien seassa. Kaukana merellä sotalaiva suoritti kovapanosammuntoja. Välillä kuului massiivinen paukaus. 

Kasarmialueella huomasin, että aikaa Wilson Charterin paatin lähtöön oli vielä pari tuntia. Olin kiirehtinyt vähän turhankin kanssa, mutta en enää jaksanut lähteä kovin kauas satamasta. Yksi vaihtoehto oli ravita kupua entisen sotilaskodin antimilla. 

Ravintola 12" on saanut nimensä 12-tuuman harvinaisista Obuhov-tykeistä. Tarjolla oli lounasta 19 euron hintaan. Lappasin lautaselleni kuivia lihapullia paakkuuntuneen perunamuusin kera. Saaristolisä on todellakin saaristolisä.

Seikkaillessani polkupyörällä pitkin saaren teitä, näin välillä samalla laivalla tulleita turistiporukoita. Tiedä sitten miten heidän päivänsä Örössä oli mennyt, mutta ainakin erään turkulaisäidin ja tyttären reissu oli kuulemma oikein onnistunut. Ihmettelin miten he olivat kävellen ehtineet niin moneen paikkaan. Aikamoista vauhtia on saanut pitää. 

Suunnittelin nauttivani sataman RantaBistrossa kylmän oluen. Hinnan nähtyäni janoa ei enää ollutkaan. Mutta muuten varmasti mukava paikka kesäkeleillä. 

Paluumatkalla poikkesin Kemiössä vanhan sauvolaiskaverini vinkistä Ekniemen lomakylässä. Mökkikylä ja Cafe Bar Ekniemen Etappi osoittautuivat vallan viehättäviksi. Täytynee ensi kesänä tutustua paremmin. 

Toukokuinen haahkaretki Bengtskäriin

Viime toukokuussa kävin Kemiönsaarella Hiittisen saaristossa sijaitsevalla Bengtskärin majakalla työkaverieni Jukka Rouhiaisen ja Sunttu Sundellin kanssa.

Jälkimmäinen oli mukana kesän 2015 reissullakin, jolloin majapaikkanamme oli Kasnäsin kylpylähotelli. Toisen päivän kohteena oli linnakesaari Örö ja seuraavan Bengtskär.

Oma Bengtskär-historiani ulottuu vuoteen 2002, jolloin vierailin siellä ensimmäisen kerran. Tyynenä ja helteisenä kesäpäivänä saari teki lähtemättömän vaikutuksen. Sittemmin käynyt siellä yhteensä seitsemän kertaa.

Keväisin Bengtskär muuttuu lintujen valtakunnaksi. Vajaan kahden hehtaarin kalliosaari on satojen haahkaemojen- ja poikasten koti. 

Ilmiö selittyy sillä, että majakalla linnut ovat turvassa saalistajilta kuten merikotkilta, vaikka ihmisiä pyöriikin aivan pesien vieressä. 

Bengtskärin historiasta olen muutaman kerran kirjoittanut kattavasti, joten ei siitä tässä yhteydessä sen enempää. Linkissä tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/07/kasnasin-reissu-osa-3-bengtskar.html

Kasnäsin satamasta lähtenyt Wilson Charterin alus pakkautui täyteen innokkaita saaristomatkailijoita. Koska toukokuun alkupuolella oli vielä vilpoista, en juurikaan hengaillut kannella kuten moni muu. 

Huomionarvoista oli, että jopa ulkona pidettiin hengityssuojia, vaikka koronan leviämismahdollisuudet paatin vauhdissa olivat varmasti melko vähäiset.

Matka kesti ja kesti. Reittivalintakin tuntui omituiselta. Ilmankos, saavuimme nimittäin Örön laituriin, jossa yksi matkalainen jäi pois. Ja Kasnäsissä kun toitotettiin molemmilla kotimaisilla, että tämä alus ei mene Öröön! Kummallista, että vielä tällaisten ohjeiden jälkeen joku tampio kykenee astumaan väärään laivaan.

Kun Wilson Charterin laiva vihdoin tavoitti Pohjoismaiden korkeimman majakan saaren rannan, oli ohjelmassa ensimmäiseksi kalakeittolounas. 

Kokki oli ollut vähän turhan innokas sipulin kanssa, keitossa kun ei juuri muuta ollutkaan. Saatuani sorkittua suurimmat pois, paljastui seasta muutama kalanpalakin ja soppaa uskalsi jo maistelella. Tumma saaristolaisleipä oli tuhtia ja maukasta. 

Aterian jälkeen vuorossa oli varusteiden kevennys. Strippaaminen liittyi siihen, että aikomuksenani oli kiivetä majakkatornin ylimmälle tasolle. 52 metriä merenpinnasta kohoava rakennus vaatii sen verran kuntoa, että kaikkien ei kannata leikkiin edes ryhtyä. 

Kun hiestä likomärkänä vihdoin saavutin ylimmän kerroksen, oli Rouhiainen jo tehnyt kierroksensa. Tiedä sitten missä välissä hän oli sinnekin jo ehtinyt. 

Lintuja, erityisesti haahkoja, oli saaressa valtavasti. Haahkojen pesiä oli käyntipäivänämme 8. toukokuuta laskettu 350 kappaletta ja viikkoa myöhemmin luku oli kohonnut jo sadalla! 

Haahkat ovat hyviä naamioitumaan maastoon. Piti kävellä tarkkaavaisesti, ettei astunut lähes huomaamattomien pesien päälle. Mitään varoitusääniä nämä isot sorsalinnut eivät päästelleet. 

Uusi ilmiö ainakin minulle olivat munarosvot. Oppaan mukaan jotkut emot käyvät tilaisuuden tullen tonkimassa muita pesiä ja pöllivät sieltä munia. Satunnaisia rikkoontuita munia näkyikin siellä täällä. 

Haahkojen ääntelyt ja soidinmenot olivat mielenkiintoista seurattavaa. Kun majakan pohjoispuolelta löytyi soppi, johon ei tuullut, asettauduin sinne mahdollisimman mukavasti ja siemaisin eväspullostani pari tuhtia siivua virolaista. 

Penkkiä oli aikomus siirtää, mutta onneksi kurkkasin ensin alle. Sielläkin oli pesä, josta tyyni emo tuijotti minua suoraan silmiin kuin mitäkin urpoa. 

Bengtskärissä riittää kuvattavaa, vaikka lintuja ei olisikaan. Kallioiden muodot ovat ajan saatossa hiotuneet varsin sulaviksi. 

Kallioilta löytää pienellä hakemisella lukuisia hakkauksia, joita majakanvartijat ja sotilaat ovat ennen vanhaan nakutelleet. Osa on varsinaisia taideteoksia. 

Saarella oli jokin kamerakerho pitkine putkineen. En kuullut mistäpäin olivat tulleet. Alan termistöä vilisi keskusteluissa siihen malliin, että eivät he ainakaan kovin persaukista porukkaa voineet olla. Eri asia sitten on, löytyykö kuvaussilmää laisinkaan tai ovatko kalliit laitteet pelkkiä kaulassa killuvia fallossymboleja.