Toukokuinen haahkaretki Bengtskäriin

Viime toukokuussa kävin Kemiönsaarella Hiittisen saaristossa sijaitsevalla Bengtskärin majakalla työkaverieni Jukka Rouhiaisen ja Sunttu Sundellin kanssa.

Jälkimmäinen oli mukana kesän 2015 reissullakin, jolloin majapaikkanamme oli Kasnäsin kylpylähotelli. Toisen päivän kohteena oli linnakesaari Örö ja seuraavan Bengtskär.

Oma Bengtskär-historiani ulottuu vuoteen 2002, jolloin vierailin siellä ensimmäisen kerran. Tyynenä ja helteisenä kesäpäivänä saari teki lähtemättömän vaikutuksen. Sittemmin käynyt siellä yhteensä seitsemän kertaa.

Keväisin Bengtskär muuttuu lintujen valtakunnaksi. Vajaan kahden hehtaarin kalliosaari on satojen haahkaemojen- ja poikasten koti. 

Ilmiö selittyy sillä, että majakalla linnut ovat turvassa saalistajilta kuten merikotkilta, vaikka ihmisiä pyöriikin aivan pesien vieressä. 

Bengtskärin historiasta olen muutaman kerran kirjoittanut kattavasti, joten ei siitä tässä yhteydessä sen enempää. Linkissä tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/07/kasnasin-reissu-osa-3-bengtskar.html

Kasnäsin satamasta lähtenyt Wilson Charterin alus pakkautui täyteen innokkaita saaristomatkailijoita. Koska toukokuun alkupuolella oli vielä vilpoista, en juurikaan hengaillut kannella kuten moni muu. 

Huomionarvoista oli, että jopa ulkona pidettiin hengityssuojia, vaikka koronan leviämismahdollisuudet paatin vauhdissa olivat varmasti melko vähäiset.

Matka kesti ja kesti. Reittivalintakin tuntui omituiselta. Ilmankos, saavuimme nimittäin Örön laituriin, jossa yksi matkalainen jäi pois. Ja Kasnäsissä kun toitotettiin molemmilla kotimaisilla, että tämä alus ei mene Öröön! Kummallista, että vielä tällaisten ohjeiden jälkeen joku tampio kykenee astumaan väärään laivaan.

Kun Wilson Charterin laiva vihdoin tavoitti Pohjoismaiden korkeimman majakan saaren rannan, oli ohjelmassa ensimmäiseksi kalakeittolounas. 

Kokki oli ollut vähän turhan innokas sipulin kanssa, keitossa kun ei juuri muuta ollutkaan. Saatuani sorkittua suurimmat pois, paljastui seasta muutama kalanpalakin ja soppaa uskalsi jo maistelella. Tumma saaristolaisleipä oli tuhtia ja maukasta. 

Aterian jälkeen vuorossa oli varusteiden kevennys. Strippaaminen liittyi siihen, että aikomuksenani oli kiivetä majakkatornin ylimmälle tasolle. 52 metriä merenpinnasta kohoava rakennus vaatii sen verran kuntoa, että kaikkien ei kannata leikkiin edes ryhtyä. 

Kun hiestä likomärkänä vihdoin saavutin ylimmän kerroksen, oli Rouhiainen jo tehnyt kierroksensa. Tiedä sitten missä välissä hän oli sinnekin jo ehtinyt. 

Lintuja, erityisesti haahkoja, oli saaressa valtavasti. Haahkojen pesiä oli käyntipäivänämme 8. toukokuuta laskettu 350 kappaletta ja viikkoa myöhemmin luku oli kohonnut jo sadalla! 

Haahkat ovat hyviä naamioitumaan maastoon. Piti kävellä tarkkaavaisesti, ettei astunut lähes huomaamattomien pesien päälle. Mitään varoitusääniä nämä isot sorsalinnut eivät päästelleet. 

Uusi ilmiö ainakin minulle olivat munarosvot. Oppaan mukaan jotkut emot käyvät tilaisuuden tullen tonkimassa muita pesiä ja pöllivät sieltä munia. Satunnaisia rikkoontuita munia näkyikin siellä täällä. 

Haahkojen ääntelyt ja soidinmenot olivat mielenkiintoista seurattavaa. Kun majakan pohjoispuolelta löytyi soppi, johon ei tuullut, asettauduin sinne mahdollisimman mukavasti ja siemaisin eväspullostani pari tuhtia siivua virolaista. 

Penkkiä oli aikomus siirtää, mutta onneksi kurkkasin ensin alle. Sielläkin oli pesä, josta tyyni emo tuijotti minua suoraan silmiin kuin mitäkin urpoa. 

Bengtskärissä riittää kuvattavaa, vaikka lintuja ei olisikaan. Kallioiden muodot ovat ajan saatossa hiotuneet varsin sulaviksi. 

Kallioilta löytää pienellä hakemisella lukuisia hakkauksia, joita majakanvartijat ja sotilaat ovat ennen vanhaan nakutelleet. Osa on varsinaisia taideteoksia. 

Saarella oli jokin kamerakerho pitkine putkineen. En kuullut mistäpäin olivat tulleet. Alan termistöä vilisi keskusteluissa siihen malliin, että eivät he ainakaan kovin persaukista porukkaa voineet olla. Eri asia sitten on, löytyykö kuvaussilmää laisinkaan tai ovatko kalliit laitteet pelkkiä kaulassa killuvia fallossymboleja. 

Örön reissu 13. elokuuta

Örö on Kemiönsaaren kunnassa Hiittisten lounaispuolella sijaitseva linnakesaari, joka aiemmin kuului Hiittisten ja myöhemmin Dragsfjärdin kuntaan. Saari on ollut sotilaskäytössä Venäjän vallan ajoista lähtien.

Örö kuului niin sanottuun Pietari Suuren merilinnoitukseen. Linnoittaminen aloitettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Itsenäisyyden alusta saari on ollut osa Suomen meripuolustusta.

Saarella oli raskas ja järeä patteri, jonka tykkikalustona oli mm. 305/O-tykit 2 kpl ja 152/C, myöhemmin 152/T. Tämän lisäksi saaren toimintaan on kuulunut merivalvonta. Linnake osallistui sodan aikana taisteluun Bengtskäristä sekä tykkitulella että lähettämällä miehiä Bengtskäriin.

Örössä on aikaisemmin annettu varusmieskoulutusta, mutta puolustusvoimien toiminta Örössä loppui pääosin vuonna 2005 ja saari on nykyisin Metsähallituksen hallinnassa. Örön linnakkeeseen kuului muun muassa rannikkosotilaskoti ja varuskuntakerho. Saaressa on valmiudessa oleva, kolmesta tykistä koostuva 130 TK -rannikkotykkipatteri.

Örö on matalalla vesialueella sijaitseva harjusaari. Siellä esiintyy runsaasti arvokkaita luontotyyppejä, kuten erikoisen luonnontilaisena säilyneitä hiekkarantoja, dyynejä ja rantaniittyjä.

Örössä on havaittu kaikkiaan 1 500 perhoslajia, joista uhanalaisia tai silmälläpidettäviä on yli sata. Se on tunnettu myös harvinaisten merenrantakasvien, kutenmerijoulavehnän alalajin merivehnän esiintymistä.

Suomessa uhanalainen, rauhoitettu ja hyvin harvinainen merivehnä tunnettiin pitkään vain Öröstä. Muita uhanalaisia ja silmälläpidettäviä putkilokasveja saarella ovat muun muassa hietaneilikka, lännenhanhikki ja rantakaura. Saari on myös Suomen ainoa lännenkylmäkukan kasvupaikka.

Lauantaina 13. elokuuta astelin MS Kökar -alukseen, jonka vei minut ja noin puolitoista sataa muuta matkustajaa Öröseen. Ilmeisesti Örö taipuu oikeaoppisesti tuohon muotoon, eikä Öröön, kuten minä sen taivuttaisin.

Matka varattiin viime helmikuussa, jolloin huomasin Rosita-varustamon mainoksen. Siinä oli valittavana saaristoristeilyjä Turusta Aurajoesta Öröseen ja Bengtskärin majakkasaarelle.

Voin kertoa, että aamulla ketutti aivan täysillä. Vettä tuli vaakatasossa, eikä varustamon lupaamaa perjantai-iltaista tekstiviestiä retken toteutumisesta koskaan tullut. Ei muuta kuin kamat kassiin ja sateenavarjo heiluen kohti lähtöpaikkaa eli Vaakahuoneen rantaa.

Laiturilla selvisi, että Bengtskärin matka on peruttu. Korvaavana kohteena olisi Örö. Laivakin MS Lilyn sijaan MS Kökär. Hetken tuumailtuani päätin mennä mukaan, vaikka arveluttikin pistää umpisurkean kelin takia 75 euroa kiinni retkeen.

Reissu oli loppuunmyyty. En tiedä paljonko MS Kökariin mahtuu, mutta MS Lilyn kapasiteetti on tarkalleen 196 henkilöä. Mukana oli satakunta Turun yliopistollisen keskussairaalan henkilökuntaa. Eräs tuttukin sattui olemaan samassa porukassa.

Oppaana reissulla oli lintumiehenä tunnettu Seppo Sällylä. Hän on erikoistunut saaristoluontoon ja ulkosaariin sekä taitaa erinomaisesti myös sotahistorian. Sällylän puhetulvasta meinannut tulla loppua hänen kertoessaan sitä sun tätä matkan aikana. Opas parhaasta päästä.

Matka Öröseen kesti viitisen tuntia, joka Sällylän juttuja kuunnellessa aika kului kuin tyhjää vaan. Hintaan sisältyi herkullinen lohikeittolounas.

Kannella ei paljon viitsinyt tuulen ja sateen takia palloilla. Siellä täällä liitäviä merikotkia yritin kovasti kuvata. Yhden juuri ja juuri julkaisukelpoisen kuvan sainkin. Sällylän kuuluttama hyljekin ehti sukeltaa ennen kuin minä sen bongasin.

Jostain syystä kameran kanssa heilumiseni herätti kahdessa naisessa kovasti hilpeyttä. Ilmeisesti he olivat TYKSin sairaanhoitajia. Voi tietysti olla, että olin heidän mielestään huomattavasti muuta seuruetta pölvästimmän näköinen tai kenties muistutin etäästi esimerkiksi Prinssi Charlesia tai Esa Pakarista.

Perillä satoi kuten pelkäsinkin. Ilma kumminkin muuttui koko ajan parempaan suuntaan ja lopulta aurinkokin pilkotti pilvien raosta.

Saarella kierettiin Sällylän johdolla kolmisen tuntia. Se riitti jonkunlaisen yleiskuvan saamiseen ensikertalaisille. Olen käynyt Örössä pariin otteeseen aikaisemminkin, joten paikat olivat suunnilleen tuttuja.

Örössä kasvaa Suomen harvinaisin kasvi. Lännekylmäkukkaa tavataan entisellä armeijan taisteluharjoituskentällä kuuden kappaleen voimin. Sällylä kutsui aluetta "Suomen suurimmaksi kedoksi".

Nyt jo parhaat kesäpäivänsä nähnyt lännenkylmäkukka herätti matkalaisissa aikamoista kiinnostusta. Sadekin heräsi taas vaihteeksi.

Kasviharvinaisuuksien lisäksi Örössä on komeita rantoja. Sällylän johdolla päädyimme niistä ehkä näyttävimmille. Kilometrien mittainen kivinen hiekkaranta oli tuulisellakin säällä oikein viihtyisä.

Öröseen kuuluu lunnollisesti myös tykit ja muu sotilasvehkeet. Tykkikasematin päältä avautuu komea näköala merelle. Bengtskärin majakka siintää kolmentoista kilometrin päässä. Kunnon kameralla sen saa melkein käden ulottuville.

Kierroksen päätteeksi ja kilometrien ramppaamisen jälkeen olin kuin maratonilta tullut. Vaikka ilma ei ollutkaan samaa tasoa Sunny Beachin kanssa, oli se todella hiostava. Rantakuppilassa ahnaasti imuroimani iso kolmosolut ja vilvoittava merituuli kumminkin korjasivat asian. Palasin laivaan aivan uutena miehenä.

Menomatka oli täysin toista luokkaa kuin tulomatka. Aika kului kuin siivillä TYKSiläisten kanssa kannella poristessa. Yhtäkkiä olimmekin jo takaisin Turussa. Loppujen lopuksi hieno ja onnistunut reissu, vaikka alku olikin hieman katastrofaalinen.