Tony Iommin Iron Man -kirja

Luin muutama kuukausi sitten Tony Iommin (s. 1948) mainion elämänkertakirjan Iron Man. Onkin pitänyt jo pitkään kommentoida sitä muutamalla rivillä, mutta homma on jostain syystä jäänyt tähän päivään.

Englantilainen Iommi tunnetaan Black Sabbathin kitaristina ja riffivelhona. Mies on luotsannut bändiä yli neljä vuosikymmentä, ollen suurimman ajasta sen ainoa alkuperäisjäsen. Aikoinaan hän jopa itsekin otti ja lähti yhtyeestä, mutta palasi pian takaisin lyhyen Jethro Tull -pestinsä jälkeen.

Iommi on teknisisti erikoinen kitaristi. Nuorukaisena hänen oikein kätensä tehtaassa puristimen väliin, jolloin osasta sormiä lähti päät irti. Mies ei kummunkaan lannistunut ja kehitti itselleen uuden soittotyylin. Siitä muodostui myöhemmin Black Sabbathin matala ja metallinen soundi.

Black Sabbathia pidetään yleisesti ensimmäisenä heavy metal -yhtyeenä. Yhdyn tähän täysin. Vaikka 60-luvulla oli jo kehitelty rankkoja riffejä esimerkiksi Creamin ja Iron Butterflyn toimesta, oli Sabbath ensimmäinen, joka käänsi hanat kaakkoon ja tykitti täysillä. Iommin keksimät riffit loivat hevimetallin kivijalan.

Iommin, laulaja Ozzy Osbournen, rumpali Bill Wardin ja basisti Geezer Butlerin muodostama Black Sabbath toimi kymmenen vuotta vuosina 1968-1978. Moni pitää juuri tätä kokoonpanoa orkesterin parhaimpana. Legendaarisin se ehdottomasti onkin, mutta monet sen jälkeen Sabbathin nimellä kulkeneet miehitykset ja levyt ovat saaneet aivan liian vähän huomiota. Onneksi Iommi käy kirjassa aika tarkastikin läpi bändin eri kokoonpanot ja vaiheet.

Black Sabbathissa on vuosikymmenien varrella soittanut kymmeniä eri muusikkoja. Listaa voi tutkailla vaikka linkissä http://www.black-sabbath.com/theband/

Sabbathia ei ole vieläkään kuopattu, vaikka viimeisin studioalbumi ilmestyi vuonna 1995. Alkuperäiskokoonpano on yrittänyt ja tehnytkin comebackeja vähän väliä, mutta viimeisin hanke kaatui ilmeisesti rahaan. Bill Wardia ei kokoonpanossa enää olekaan. Täältä käsin katsottuna hölmöä touhua.

Iron Man (nimi tulee Black Sabbathin klassikkokappaleesta) on rokkiukkojen muistelmateosten kärkikastia. Siinä ei ole turhaa oman egon kohottamista tai amerikkalaistyylistä päihde- ja naisseikkailuilla kehumista. Toki Iommikin on vetänyt kokaiinia ja mimmejä on piisannut, mutta hän näköjään muistaa heidän nimetkin.

Viiksihevin esi-isä, kuolemattomien metalliriffien keksijä ja yksi genren arvostetuimmista ihmistä on kirjan perusteella yllättävänkin normaali ihminen. Taannoin syöpään sairastunut Iommi toipuu toivottavasti kokonaan sairaudestaan ja tekee vielä uutta musiikkia.

Bruce Springsteen Turkuun

Kuulin muutama viikko sitten huhuja, että Bruce Springsteen bändeineen saapuisi toukokuussa Turkuun "ehkä jopa kolmelle keikalle". Asia vahvistui maanantaina 21. tammikuuta, jolloin julkistettiin tieto 7.5.  olevasta konsertista HK Areenalla.

Lipunmyynti alkoi eilen 28. maanantaina. Kuten odotettavissa olikin, biljetit tekivät kauppansa noin viidessä minuutissa. HK Areenan kapasiteetti on kymmenisen tuhatta katsojaa. Toinen konsertti julkistettiin tuota pikaa eilen iltapäivällä. Se on 8. toukokuuta samassa paikassa.

Viime perjantaina 25. tammikuuta kuulin eräältä työkaverilta, että hän oli jo hankkinut neljä lippua kyseiselle keikalle. Kuulemma Saunalahden asiakkaat olivat saaneet käyttää moista etua. Samoin Facebookissa eräs tuttu hehkutti hankkineensa Events Clubin kautta kasan lippuja. Koska lipunmyynnissä näyttää olevan tällaisia porsaanreikiä, eipä lainkaan ihme, että tiketit loppuvat hetkessä ja tavalliset pulliaiset jäävät rannalle ruikuttamaan.

Näin meinasi itsellenikin käydä. Eilen illalla kumminkin tuli yllättävä puhelinsoitto. Luurin toisessa päässä oli eräs kaverini, joka kyseli olisinko kiinnostunut normaalihintaisesta lipusta loppuunmyytyyn konserttiin. Toki. Seitsemäs toukokuuta aionkin mennä elämäni ensimmäiselle Bruce Springsteen -keikalle. Seuraavan päivän konsertti ei olisi sopinutkaan aikatauluihini.

Vaikken mikään armoton Springsteen-fani olekaan, on hienoa nähdä tällainenkin äijä livenä edes kerran elämässä. Eikä nyt tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, koska HK-Areenalle on tämän tietokoneen äärestä noin viiden kilometrin matka. Konserttien Helsinki-keskeisyyteen toivoisin muutenkin jotain tolkkua.

Bruce Springsteen ja E Street Bandin kitaristi Little Steven hoilaamassa kertosäettä. 

Retkipaikka

Isokari, Kustavi.

Luontoaiheisia kirjoituksiani on alettu julkaisemaan Retkipaikka.fi -sivustolla. Retkipaikassa annetaan infoa muun muassa luontopoluista, luolista ja historiallisista kohteista. Sivusto on ennen kaikkea lähiretkeilyn asialla. Monille ihmisille lähiseudun luontokohteet saattavat tulla yllätyksenä, vaikka melkein kivenheiton päässä olisikin joku erä- tai luontokohde.

Retkipaikassa on tätä kirjoittaessani julkaistu juttuni Torronsuosta, entisistä varuskuntasaarista Öröstä ja Russaröstä, Isokarin majakkasaaresta sekä Hirvi-Simunan luolasta. Myös uusia, tässä blogissa julkaisemattomia, juttuja on tarkoitus tehdä sinne. Näin ne todennäköisesti saavuttavat laajemman lukijakunnan.

www.retkipaikka.fi

Torronsuo, Tammela.

Django Unchained

Quentin Tarantino on tehnyt uransa alusta saakka hyviä leffoja. 20 vuotta sitten ilmestynyt Reservoir Dogs oli kerronnatlaan erilainen kuin mihin oli totuttu. Takaumat ja erikoiset dialogit roolihenkilöiden välillä nostivat elokuvan ja sen ohjaajan suosioon. Itse pidän miehen tuotannon huippuna Pulp Fictionia (-94).

Django Unchained on ottanut mallia vanhoista italowesterneistä. Tarina kertoo vapautetusta orjasta, Djangosta, joka ryhtyy saksalaissyntyisen palkkionmetsästäjän kumppaniksi. Heidän tavoitteenaan on löytää Djangon vanha heila, joka on orjana isolla puuvillaplantaasilla. Jamie Foxxin ja Christoph Waltzin esittämät kaverukset pistävät ranttaliksi missä ikinä liikkuvatkaan. Ruumiita tulee ja veri lentää.

Vaikka pääosia esittävätkin Foxx ja Waltz, elokuvassa nousee parhaiten esille Leonardo Di Caprio. Mies tekee hienon roolisuorituksen. Caprio esittää orjatilallista Calvin Candieta, joka on ällöttävyydessään huippuluokkaa. Luulisi, että viimeistään nyt hän saa karistettua Titanicin kaltaisten hempeilyroolien aikaisen kaunispoika-imagonsa.

Django Unchainedin väkivaltaisuus on viety niin iljettävälle tasolle, että se todennäköisesti karsii siltä monia ystäviä. Esimerkkinä orjaplantaasi Candylandissa tapahtuvat mandingopaini. Siinä kaksi orjaa tappelevat toisen kuolemaan saakka tilanomistajan takkahuoneen lattialla. Väsynyt voittaja syötetään myöhemmin koirille. Ei kovin kaunista katseltavaa.

Tarantinon elokuvissa on pitkiä dialogeja. Henkilöt höpöttävät niitä näitä kauemmin kuin Hollywood-elokuvissa yleensä. Keskustelujen tasosta voi olla montaa mieltä, mutta Djangossa tuntui, että välillä homma junnasi hiukan paikallaan. Yleisökin oli hiiren hiljaa pitkiä aikoja.

Neekerivitsit puolestaan saivat aikaan valtavia naurunremakoita. Se oli kai tekijöiden tarkoituskin. Tällaisena vihapuheaikakautena se tuntui jotenkin kummalliselta. Jos Suomessa kutsut jotain "neekeriksi", saatat joutua siitä hyvästä raastupaan. Mutta Django Unchainedissa mustille sai nauraa täysin vapaasti. Etenkin teinitytöt tirskuivat niin että popkornit lentelivät. Samuel L Jacksonin näyttelemä orjatilan luottomies on toki koominen hahmo, jota ei voinut naama totisena katsoakaan.

Himorasisteille Django Unchained lienee todellinen herkkupala. Elokuvasta tutut neekerivitsit lentevät takuulla vielä pitkään. Voin vain kuvitella kuinka pojat illanvietossa viljelevät vaikkapa Jacksonin roolihahmon repliikkejä. Tarantinon tarkoitus sen sijaan lienee täysin päinvastainen eli orja-aikakauden hulluuden näyttäminen.

Näytöksen loputtua päällimmäinen tunne oli kusihätä. Sen jälkeen tuntui, että elokuva oli aivan liian väkivaltainen. Välillä oikein teki pahaa katsella. Lisäksi se oli ainakin tunnin liian pitkä. Nyt vajaa viikko myöhemmin ajatukset ovat selkiintyneet sen verran, että tiivistämisen varaa toki olisi, mutten siitä tunnista enää tiedä.

Mika Järvinen Castlessa

Mika Järvinen irkkubaari Castlen lavalla lauantaina 19. tammikuuta. 


Helsinkiläinen muusikko Mika Järvinen tunnetaan Five Fifteen- ja Crazy World -yhtyeistä. Hän tekee myös bänditeknikon hommia ja heittää soolokeikkaa. Uutena aluevaltauksena on suomenkielinen kirja legendaarisesta hard rock -orkesteri Uriah Heepistä. Sen kirjoittaminen on vielä kesken.

Kuulin Järvisen Heep -kirjahankkeesta ensimmäistä kertaa viime elokuussa Salossa, jossa järjestettiin Easy Livin' In Salo -niminen tapahtuma. Uriah Heepiä kunnioittavassa juhlassa esiintyivät muun muassa Uriah Heep Legeds -kokoonpano, jossa oli mukana kolme bändissä 70-luvulla soittanutta muusikkoa. Päätapahtumassa Salon Urheilutalolla oli mukana myös Mika Järvinen. Osin samaa materiaalia hän esitti Turussa irkkubaari Castlessa lauantaina 19. tammikuuta.

Järvisellä on hallussa niin sanottu classic rock -osasto varmaan yhtenä parhaiten koko maassa. 60- ja 70-luvun hitit sekä tuntemattomammat raidat tulevat miehestä ulos kuin tyhjää vaan. Castlesta mieleen jäivät etenkin Uriah Heep- ja David Bowie -kappaleet.

Veikkaisin, että jossain muussa maassa Järvinen olisi tunnettu laulaja-muusikko. Suomessa hän on jonkinlainen kulttinimi, vaikka kaikki musiikkia aktiivisemmin seuraavat hänet tietänevätkin. Kaikkaa ainakin tuntuu piisaavan siihen malliin, ettei Heep-kirja ehdi vielä valmistua. Uusi Crazy World -levykin ilmestyi juuri.

Viereisessä pöydässä istuskelleet norjaiset olivat ihmeissään kun turkulaiskapakassa esiintyi näin osaava taiteilija. Norskit eivät itsekään olleet mitään musiikkiummikkoja, vaan he tunsivat monet kotimaansakin bändit - toisin kuin maanmiehensä yleensä, kun heitä tavatessani olen norjalaisesta musiikista kysellyt. Esimerkiksi 80-luvulla suosionsa huipulla ollut ja yhä toimiva hard rock -bändi TNT näyttää olevan monille vuonomaan asukkaille vieras.

Sammal Hunsvotissa

Sammaleen Ruissalossa otettu promokuva. 


Turun Läntisellä Rantakadulla sijaitseva Satamakapakka Hunsvotti oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Juurikaan tutumpi ei ollut siellä esiintynyt Sammal -yhtye. Turkulaiselle Svart Recordsille levyttävä orkesteri on aikaansaanut pientä kuohuntaa ainakin Turun seudulla. Olipa viime keskiviikon Turun Sanomissakin iso juttu.

Muutamat kaverini olivat lauantaina 19. tammikuuta menossa Hunsvottiin Sammaleen levynjulkistamiskeikalle ja pyysivät sinne mukaan. Lähtö toiselle puolelle Aurajokea todella kannatti, sillä orkesterin 70-lukuinen progressiivinen rock kuulosti hyvältä.

Matkaa asunnoltani Hunsvottiin ei ole linnuntietä juuri mitään. Paikka on melkein suoraan toisella puolella jokea. Viimeinen Föri eli jokilautta kulkee tähän vuodenaikaan kello 21, joten sitä ennen piti lähteä matkaan, ettei tarvinnut kiertää Martinsillan kautta.

Alkuverryttelyt hoituivat Linnapubissa, jossa iso tuoppi oli kallistunut neljään euroon. Se taisi olla viimeksi 3,50 euroa. En tosin tarkkaan muista koska siellä edellisen kerran vierailin, mutta kumminkin.

Sammaleen laulaja Jan-Erik Kiviniemi pitelee käsissään yhtyeensä uunituoretta lp-levyä Satamaravintola Hunsvotissa. 

Hunsvotin yläkerta näytti olevan ruokapaikka Rantakerttu. Eipä ole tullut käytyä, koska epäilen hintojen olevan sitä luokkaa, ettei ole varaa herkutella siellä. Mutta saatan olla väärässäkin. Ainakin samalla kadulla sijaitseva Forum Marinumin ravintola Daphne on hinnoiteltu niin ylös, ettei siellä olisi varmaan varaa juoda vesilasillistakaan.

Sammaleen keikka sen sijaan oli ilmainen. Kummallista, koska nykyään joutuu pulittamaan tukon kahisevaa vähän joka asiasta. Hunsvotti oli tilaltaan kapeahko ja tupaten täynnä. Jotenkin tuli vanha kantakuppilani Down Town mieleen. Ruuhkassa oli silti sopusointu, eikä tönimistä esiintynyt.

Sammal soitti täydelle tuvalle. 

Sammaleen biisit eivät ole mitään helppoja hyräilyrallatuksia, mutta eivät myöskään liian vaikeita minunkaan makuuni. Yhtyeen soundit olivat todella hyvät, eikä volyymitaso ollut liian kova. Koska en tuntenut yhtyeen tuotantoa ennestään, en osaa sanoa kappaleista sen kummempaa. Pari biisiä ehdin kuunnella Youtubesta muutama päivä sitten. Ainakin Kylmää usvaa on hieno esitys ja sen vanhasta filmimateriaalista koottu video nostalginen.

Yhtyeen samanniminen esikoislevy on julkaistu myös vinyylinä. Tässä on bändi, johon pitää perehtyä tarkemmin!

Elävä arkisto: Remu Aaltonen 65 vuotta

Hurriganesin rumpali-laulajana parhaiten tunnettu Remu Aaltonen täytti 10. tammikuuta 65 vuotta. Sen kunniaksi YLE Teema näytti tiistaina 15. tammikuuta arkistopätkiä historian hämäristä.

Lähetys alkoi Hurriganesin Tukholman keikalla. Ohjelmatiedoista poiketen sitä ei oltu nauhoitettu 1978, eikä konserttipaikkana ollut Gröna Lund. Oikea estradi oli Circus ja päivämäärä 7.8.1979. Bändin kokoonpano oli tuossa vaiheessa Remu Aaltonen (rummut, laulu), Cisse Häkkinen (basso, laulu) ja Albert Järvinen (kitara).

Väärät ohjelmatiedot ovat aivan uskomatonta möhlintää YLEltä. Vuosiluvun heittely on ehkä pieni asia maailmankaikkeudessa, mutta suuri Hurriganes-faneille ja ylipäätään suomalaisen musiikin historiaa tunteville.

Vuonna 1978 Hurriganesin kokoonpano oli aivan erilainen kuin vuotta myöhemmin. Orkesteri tuolloin oli peräti viisimiehinen. Remun ja Cissen kanssa keikkailivat kitaristi Ile Kallio, kosketinsoittaja Jim Pembroke ja rumpali Tomi Parkkonen, Remun keskittyessä pelkästään laulamiseen. Harmi, ettei tuon ajan Ganesista taida olla liikkuvaa kuvaa saatavilla.

Televiossa nähty torso keikkatallenne Tukholmasta löytyy pitempänä Hurriganes-dvd:ltä Rock And Roll All  Night Long 1973-1988. Siinä bändi soittaa pääasiassa vuosien 1973-75 materiaalia, keskittyen Roadrunner -levyn aikoihin. Albert Järvinen on palannut yhtyeeseen samana vuonna. Ile Kallion aikaista materiaalia mukana on My Only One sekä Chuck Berry -coveri Talkin Bout You, jonka bändi saa toimimaan hienosti. Yhtyeen soitto on kumminkin jokseenkin haparoivaa, jollaista Ganesin livemeininki tuppasi muutenkin olemaan. Edellä mainitusta dvd:stä sen pystyy varmaan jokainen toteamaan.

Tukholman liven jälkeen YLE Teema näytti Remun haastattelun vuodelta 1980. Pätkä oli Tuubi-musiikkiohjelmasta. Siinä Heikki "Hector" Harma haastatteli Ganes-pomoa, joka osasi olla ihmeen asiallinen. Orkesteri oli pian haastattelun jälkeen lähdössä Tukholmaan levyttämään uutta albumia, joka myöhemmin ristittiin 10/80:ksi. Se muodostui yksi yhtyeen tuotannon kulmakivistä.

Nyky-Remun haastattelultakaan ei tietenkään voitu välttyä. Mies jorisi samat tuhanteen kertaan kuullut Roadrunnerin levytys- ja muut jutut, jotka hän sopivasti värittäen saa kuulostamaan tuoreemmilta. Tuli ikävä vuoden 1980 Remua.

Lopuksi oli vuorossa Remu & His Allstarsin keikka Helsingin Cantina Westistä vuodelta 1993. Se oli alunperin osa Mikko Kuustosen juontamaa Q ja tähdet -ohjelmaa. Suomenkielistä jazz-iskelmää vai mitä lie edustanut ryhmä sai ihon kananlihalle jo silloin aikoinaan, joten itseni kiusaamisen sijasta päätin mennä nukkumaan.

Hurriganesin Jailbird -albumi vuodelta 1979. 

Kovasikajuttu

TV1 esitti maanantaina 7. tammikuuta Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaaman dokumenttielokuvan Kovasikajuttu (2012). Se kertoo kehitysvammaisten miesten punkbändistä nimeltä Pertti Kurikan nimipäivät.

Bändiin kuuluvat kitaristi Kurikan lisäksi basisti Sami Helle, rumpali Toni Välitalo ja laulaja Kari Aalto. Mukana menossa häärää manageri, joka on ilmeisesti samalla vammaishoitaja.

Orkesteri on kerännyt suitsutusta musiikkilehdissä sekä keikkojensa että tuoreen pitkäsoittonsa Kuus kuppia kahvia ja yks kokis ansiosta. Yhtyeen musiikki on yksinkertaista punk-sahausta, jonka päälle laulaja Kari Aalto suoltaa yhteiskunnan epäkohdista kertovia tekstejä. "Tällaista punk oli 70-luvun lopullakin", luonnehti eräs työkaverini.

Kovasikajutussa yhtyeen jäsenten arkista menoa seurataan asuntolassa, treenikämpällä ja studiossa. Keikkataltiointeja on muutamasta eri paikasta. Etenkin Puntala Rockin tunnelmia olisi seurannut pitempäänkin.

Tragikoomisia tilanteita elokuvassa on useita. Saksassa keikkaillessaan bändin pojat tutustuvat Hampurin tunnetuimman kadun Reeperbahnin yöelämään. Rumpali kompastuu ja kaatuu nähdessään pornobaarin ikkunassa vähäpukeisen naisen.

Jalkahoitolaan hieman vastentahtoisesti menevä laulaja Aalto muuttuu lähes pelottavaksi hahmoksi hoitajan putsatessa hänen koipiaan.

Kun Pertti Kurikka jonottaa managerinsa kanssa itsenäisyyspäivänjuhliin presidentinlinnaan, neuvoo manageri häntä. "Muista sitten, ettet kättelykädelläsi kaiva persettä, munia tai nenää".

Mutta Kovasikajuttu ei ole mitään komediaa, vaan se rikkoo varmasti valtaväestön ennakkoluuloja kehitysvammaisia kohtaan.

Epäselväksi jäi mistä elokuvan nimi tulee. Odotin koko ajan, että joku päähenkilöistä vääntää sen "sikakovajutusta". Ehkä näin olikin.

Rahutu tuhkatriinu - Levoton tuhkimo

Olen viime päiviin asti jotenkin välttynyt virolaisen Mari-Leen kappaleelta Rahutu tuhkatriinu. Kyseessä on käännös Dingon vuoden 1984 hitistä Levoton tuhkimo. Mari-Leen on levyttänyt biisin vuonna 2006. Kuulun Facebookissa Paskan musiikin ystävät -nimiseen ryhmään, jonne kappale oli linkitetty.

Jotenkin mystistä, etten ole tällaiseen lauluun ennen törmännyt, vaikka Virossa on tullut rampattua aika usein. Muistan kyllä kuulleeni reissuilla eestinnoksia ainakin Juice Leskisen ja Martti Innasen tuotannoista. Kerran Latvian Riiasta tullessa bussin radiossa soi englanniksi Riki Sorsan Joelle -kappale. Joku tiesi sen olevan  alkuperäisteos eli Styxin Boat on The River. Kaikkea sitä näköjään voi linja-autossakin oppia.

En ole muistaakseni itse Mari-Leenistäkään kuullut aikaisemmin. Wikipedian mukaan hän on syntynyt 1987 ja esiintynyt Viron Euroviisuedustajana Suntribe -yhtyeessä vuoden 2005 kilpailuissa. Mari-Leenin esikoisalbumi Rahutu tuhkatriinu ilmestyi 2006 ja nousi maansa listakärkeen.

Mari-Leen versio toimii mielestäni yllättävän hyvin.

Mallikuvausta Ruissalon talvessa

Kävin tammikuun ensimmäisenä lauantaina Inkan kanssa valokuvaamassa Ruissalossa. Olemme käyneet siellä samoilla asioilla muutaman kerran aikaisemminkin, mutta emme kertaakaan tähän aikaan vuodesta.

Ilma oli kuvauskeliksi ihan kohtalainen. Ei tuullut lainkaan ja rauhallista oli. Aurinkoa olisin tietenkin toivonut, mutta sitä ei tunnu nykyään pahemmin olevan muinakaan vuodenaikoina.

Noin kolmestasadasta kuvasta tuli mielestäni kolmisenkymmentä paremmin onnistunutta. Tässä niistä osa.

Malli: Inka
Kamera: Canon EOS 1000D
Kuvauspaikka: Ruissalo

Talvinen Vanhalinna

Uuttavuotta oli juhlittu linnavuoren päällä. 


Sunnuntaina 6. tammikuuta aurinko paistoi täydellä terällä aamupäivällä yhdentoista aikoihin. Kylläpä tuli hieno päivä, tuumailin, ja suuntaisin kohti Liedon Vanhalinnaa. Tosin sitä ennen poimin Turun Teräsrautelasta kyytiin vanhan tuttuni Artsin, jonka olen tuntenut vuodesta 1986. Edellinen yhteinen ulkoilukokemuksemme on heinäkuun lopulta, jolloin suuntana oli Tammelassa sijaitseva Torronsuo. Retkestä tarkemmin elokuun 2012 blogiarkistossa.

Köröttelimme kaikessa rauhassa kirkkaassa auringonpaisteessa kohti Vanhalinnaa, joka on vanhaa varsinaissuomalaista kulttuurimaisemaa. Aurinko vetäytyi samalla hetkellä, jolloin parkkeerasin auton Vanhalinnan entisen navetan viereen - kuinkas sattuikaan. Kirkkaat talvipäiväkuvat jäivät haaveeksi.

Artsi oli polkupyöräillyt Vanhalinnan kulmilla aikaisemmin, mutta itse linnavuori ei ollut hänelle tuttu. Sinne ei polkupyörällä pääsekään, vaan pitää kavuta pitkin puisia rappusia. Muistelisin viimeksi käyneeni linnavuorella kaksi vuotta sitten, jolloin askelmat olivat huterassa kunnossa. Ilmeisesti ne on uusittu sen jälkeen, koska nyt eivät notkuneet ja heiluneet muut kuin rappusia ylös ramppaavat miehet.

Alueen historian pystyy aistimaan  luullakseni jokainen, jahka ensin kiipeää vuoren päälle ja sitten pällistelee ympärilleen. Komeaa peltomaisemaa halkoo hiekkatie ja sitä paljon hallitsevampana Aurajoki. Kauempana näkyy turkulaisia rakennuksia, kuten Runosmäen vesitorni ja Pääskyvuoren linkkitorni. Näkymät ovat upeat suuntaan jos toiseen.

Linnavuorella olisi mielellään viihtynyt kauemminkin. Koska pakkasta oli hieman vajaa kymmenen astetta ja korkealla paikalla kova viima, emme jääneet palelluttamaan itseämme pitkäksi aikaa. Kesäkelillä vuorella kelpaisi istuskella kauemminkin.

Vanhalinnan kartano.

Kolme vuotta sitten satuin Vanhalinnaan avoimien ovien päivänä, jolloin tuli käytyä rakennukset läpi. Tuolloin reissussa mukana olivat asianharrastajat Sunttu Sundell ja Timo Sepänmaa. Mielenkiintoisinta antia mielestäni oli kartanon kellarissa oleva Mauno Vanhalinnan asekokoelma. Vanha isäntä oli kerännyt erilaisia pyssyjä vaikka pienen armeijan käyttöön. Huoneeseen ei ihan niin vain päässytkään, joten meilläkin oli mukan talon puolesta järjestysmiehen- ja oppaan virkaa tekevä vanhempi herrasmies. Hän selitti perinpohjaisesti kokoelman historiaa.

Vanhalinnasta tarkemmin  http://fi.wikipedia.org/wiki/Liedon_Vanhalinna

Keskellä virtaa Aurajoki.

Kummelin Jackpot

 

Kummelin Jackpot on Kummeli-ryhmän kolmas elokuva. Se esitettiin TV2:lla viime sunnuntaina.

 

Onneksi ymmärsin katsoa leffan, joka on jostain syystä jäänyt aikaisemmin näkemättä. Vaikken mikään fanaattisin Kummeli-fani olekaan, on porukan tekeleitä tullut seurattua syksystä 1992 asti. Tuolloin pirkanmaalaisen koomikkoryhmän tekemän ohjelmasarjan ensimmäinen tuotantokausi pyöri televisiossa.

 

Kummelin kultakautena voitaneen pitää vuotta 1994, jolloin ilmestyi televisiosarjan kolmas tuotantokausi. Ryhmä myös lähti keikkailemaan. Muistelen nähneeni Kummeli Shown ainakin juhannuksena 1994 Nummirockissa Kauhajoen Nummijärvellä ja samana kesänä Turun Puolanpuistossa.

 

Lavalla oli orkesteri, joka soitti samana vuonna ilmestyneen Artisti maksaa -levyn kappaleita sekä biisien väliajoilla eri Kummeli-hahmot heittivät läppää. Sen aikaisesta Kummeli-ryhmästä muusikkoja olivat Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen ja Heikki Hela. Ainoastaan Olli Keskinen keskittyi mikrofoniin höpöttämiseen, kun muut myös tarttuivat musiikki-instrumentteihin.

 

Vaikka kovin huuma haihtuikin parissa vuodessa, on Kummeli-ryhmä yhä kasassa ja tekee ainakin elokuvia. Muistan aikoinani lukeneeni jostain arviosta, "ettei lyhyisiin sketseihin keskittynyt sakki pysty tekemään pitkää elokuvaa" tai jotain muuta vastaavaa.

 

Kummelin Jackpot kumminkin toimi hienosti alusta loppuun. Oli oikein draamankaaret ja kaikki mitä elokuvassa oppikirjojen mukaan pitääkin olla. Enkä muista koska viimeksi olisin nauranut niin paljon kuin tätä katsellessani. Mahtaa pieniä tapanimaskuloita vituttaa.

 

 

Pääosaa esittää alunperin muusikkona tunnetuksi tullut Heikki Silvennoinen. Vilunkia keski-ikäistä miestä näyttelevä Silvennoinen on mielestäni loistava koomikko, jonka roolisuoritus on elokuvassa kantava voima. Hauskoja sivuosanesittäjiäkin vilisee monta. Heikki Helan esittämä Jehovan todistaja Seppo Sillantaus esimerkiksi on loistava hahmo.  

 

Silvennoinen alkaa hiljalleen saamaan ansaitsemaansa arvostusta myös näyttelijänä. Mies osaa tehdä myös vakavampia rooleja. Vielä joitakin vuosia sitten monissa Silvennoista käsittelevissä haastatteluissa muistettiin aina mainita, että "sinä kun olet ensisijaisesti muusikko, niin mites sinä tällaista koomikonhommaa oikein viitsit tehdä". Kun näyttelijä-laulaja Vesa-Matti Loiri mörähtelee ja hönkii mikrofoniinsa versioitaan suomirockin klassikkoista, on se olevinaan hienoa ja mahtavaa taidetta.

 

Muistan kun eräs kaveri sai kotibileissä turpaansa sanottuaan, että "Vesa-Matti Loiri on hyvä näyttelijä, mutta huono laulaja". Olivat näet kuunnelleet Loirin kammottavia Eino Leino -levyjä kaljanoton ohessa, eikä illan isäntä pitänyt moisesta musiikkimakunsa kyseenalaistamisesta. Silvennoinen saa tehdä loppuikänsä moninkerroin töitä, eikä ikinä pääse arvostuksessa samalle tasolle kuin Loiri.

 

Kummelin Jackpotin myötä alkoi porukan muutkin elokuvat kiinnostaan uudella tavalla. Täytyykin lainata koko Kummelin filmografia dvd:nä eräältä tutulta. TV2 varmasti pyörittää vielä monta kertaa uudelleen Kummeli-televisiosarjaakin. Ainakin tässä taloudessa ne otetaan kiitollisina vastaan.

 

Sammy Hagarin elämänkertakirja

Samuel Roy Hagar (s. 13. lokakuuta 1947 Monterey, Kalifornia), paremmin tunnettu nimillä Sammy Hagar tai Red Rocker, on yhdysvaltalainen rockmuusikko. Hänet tunnetaan Van Halenin laulajana ja soolokappaleistaan I Can't Drive 55, There's Only One Way To Rock, Eagles Fly ja Winner Takes It All, Give to Live. Kaksi hänen soolouransa singleä (Give to Live ja Little White Lie) on yltänyt mainstream rock -listan ykköseksi yhteensä kahdeksaksi viikoksi. Kolme hänen soololevyistään on myynyt platinaa Yhdysvalloissa. (Wikipedia)

 

Sammy Hagar ei ole Suomessa kovin tunnettu rokkari, vaikka Amerikassa hän on supertähti. Parhaiten mies muistetaan täällä Van Halenin laulajana. Tosin meillä tunnetumpi on VH-laulaja on silti David Lee Roth, jonka seuraajaksi Hagar valittiin 80-luvun puolivälissä.

 

Montrosen laulajana 70-luvulla USAssa tunnetuksi tullut Hagar lähti sittemmin loistokkaalle soolouralle, josta päätyi Van Haleniin. Nykyään mies vaikuttaa Chickenfootissa, jossa on mukana myös Red Hot Chili Peppersin rumpali Chad, entinen Van Halen -basisti Michael Anthony ja kitarasankari Joe Satriani.

 

Vähemmän tunnettua on, että Hagar on tequilatehtailija. Siitä hän muistaa kertoa kirjassaan Red - sensuroimaton rock-elämäni (Paasilinna 2011) melkein yhtä paljon kuin musiikkiurastaan. Myös autohulluna hänet tunnetaan. Hurjastelusta kertoo myös miehen tunnetuin soolokappale I Can't Drive 55.

 

 

Red - sensuroimaton rock-elämäni on amerikkalaiselle kaiken saaneelle rocktähdelle tyypillistä kehumista, suurentelua ja suoranaista valehtelua. Sarallaan pohjanoteeraus on Mötley Crüen Törkytehdas -kirja, jossa bändit pojat ovat tehneet muka vaikka mitä. Jos tarinoista puoletkin pitäisi paikkansa, olisivat he olleet haudassa jo aikoja sitten.

 

Eniten Hagarin muistelissa tökkii hänen naisseikkailunsa. Naisia on piisannut ja nussittu on niin perkeleesti joka paikassa. Hän tekee jutuillaan toisesta sukupuolesta täysin vailla omaa tahtoa olevan olennon, joka jakaa revaa vaikka keskellä katua. Eräällä Van Halenin kiertueella Hagarilla on kuulemma ollut lavan alla "oma teltta", jossa hän kävi kitara- ja rumpusoolojen aikana tuikkaamassa lukuisia naisia. Viikon aikana peräti 75 naarasta sai kokea hänen melansa autuuden.

 

Jollei moisia höpöhöpöjuttuja oteta mukaan, on Hagarin musiikkihistoriassa sentään mielenkiintoisia tarinoita. Ukko on kumminmin tehnyt omillaan hienoja biisejä ja ollut mukana monella hyvällä levyllä. Mielestäni esimerkiksi Hagarin Van Halen -debyytti, 1986 ilmestynyt 5150 -albumi, on todella hyvä.

 

Tarjoilija! Kaksi naista pöytään, kiitos.

Vasta kirjaa lukiessani ja sen kuvitusta katsellessani huomasin, että Sammy Hagar muistuttaa ulkonäöltään aikalailla edesmennyttä turkulaista äidinkielenopettajaa ja kulttuuriharrastajaa Timo Saarniemeä. Tukka vaan on erimallinen, eikä Saarniemi pukeutunut punaisiin vaatteisiin.

Hobitti: Odottamaton matka

Hobitti on J. R. R. Tolkienin romaaniin Hobitti eli sinne ja takaisin perustuva kolmiosainen elokuvasarja. Elokuvat ohjasi Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian ohjannut Peter Jackson. Käsikirjoituksen tekivät Jackson, Guillermo del Toro, Fran Walsh ja Philippa Boyens. Guillermo del Toron oli tarkoitus myös ohjata elokuvat, mutta toukokuussa 2010 hän ilmoitti vetäytyvänsä tehtävästä tuotannon viivästyttyä toistuvasti. Lokakuussa 2010 del Toron korvaajaksi julkistettiin Jackson. Kuvaukset alkoivat 21. maaliskuuta 2011 ja päättyivät 6. heinäkuuta 2012 Uudessa-Seelannissa. (Wikipedia)

Taru sormusten herrasta -trilogia kolahti allekirjoittaneelle kovasti viime vuosikymmenen alussa. En ollut aikaisemmin perehtynyt aiheeseen juuri lainkaan. Romaaneja en ole tykännyt koskaan lukea, joten Taru sormusten herran kaltainen tiiliskiven kokoinen möhkäle ei olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Peruskoulussa väkisin luetetut Havukka-ahon ajattelijat ja muutamat muut suomalaiset perusteokset ovat jättäneet jälkensä kirjaharrastukseeni. Siihen aikaan painotettiin aina, ettei opi kirjoittamaan ellei lue kirjoja. Ainakaan minun kohdalla se ei ole pitänyt paikkaansa. Anteeksi vaan, arvoisat entiset äidinkielen opettajani.

Kääpiöt illanvietossa.

Hobitti -leffaa kohtaan ei juuri mitään ennakko-odotuksia ollut. Tiesin siitä vaan, että ohjaaja on uusi-seelaintilainen Peter Jackson. Sama mies, joka on Sormusten herrojen takana. Jackson on takuuvarma tekijä, jonka vanhoja elokuvia pidän suuressa arvossa. Esimerkiksi esikoisteos Bad Taste (-87) on splatter-komediaa parhaimmillaan. Samaan genreen voi lukea zombiehurjastelu Braindeadin (-92).

Kun muistelee Bad Tasten alkutekstien aikana tulevaa Wingnut Films -logoa, on hieman outoa nähdä saman firman tunnus Jacksonin nykyisten tuotosten alkumetreillä. Vaikka budjetit ovat aivan toista luokkaa, ohjaaja pysyy tunnistettavassa tyylissään, eikä menestyksestään huolimatta ole unohtanut juuriaan.

Bilbo nuorukaisena.

Kävin Tapaninpäivänä katsomassa Hobitin Turun Kinopalatsissa. Iso sali oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Vieressäni istui pari teinityttöä, mutta ikäjakauma oli tasainen eri sukupolville. Näytti erään turkulaisbändin rumpalikin olevan yleisössä.

Hobitti -trilogian ensimmäinen osa Odottamaton matka toi oitis mieleen Sormusten herra- elokuvat. Samoja henkiöhahmoja oli useita. Muun muassa velho Gandalf ja sekasikiö Klonkku olivat mukana. Huumoria elokuvassa viljeltiin enemmän kuin Sormusten herroissa, mikä oli selkeä ero.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat aikaan 60 vuotta ennen Sormusten herroja. Siinä hobitti Bilbo kohoaa sankariksi, kun palataan ajassa taaksepäin. Kaverista kehittyy jo tässä osassa varsinainen suurmies, vaikka alku takkuaakin pahoin.

Hobitti: Odottamaton matka kesti 2 tuntia 50 minuuttia. Aika meni lentäen, eikä edes perse ehtinyt puutua. Jatko-osia odotellessa.

Ystävät hämärän jälkeen

Yle Fem -kanava lähettää toisinaan pohjoismaalaisia elokuvia, joista Suomessa ei tiedetä juuri mitään. Yleensä ne eivät täällä päädy elokuvateatterilevitykseen saakka.

Varsinkin kanavan näyttämät norjalaiset kauhu- ja fantasialeffat ovat olleet viihdyttäviä ja osa jopa oikeasti hieman pelottavia. Samaa ei voi sanoa ruotsalaisesta vuonna 2008 valmistuneesta, Tomas Aldredsonin ohjaamasta Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in) -elokuvasta. Yle Fem esitti sen sunnuntaina 30.12.

Wikipediassa sitä kuvaillaan "romanttiseksi kauhuelokuvaksi". Sitä se tavallaan onkin, jos 11-vuotiaiden suhteesta niin voi sanoa. Esimerkiksi tappokohtaukset ovat niin kömpelöitä, että aikoinaan jopa Kustavissakin tehdyissä kotipolttoisissa action- ja kauhuelokuvissa heitettiin veivit paljon tyylikkäämmin.

Muistelen, että ilmestyessään muutama vuosi sitten Ystävät hämärän jälkeen keräsi kovasti kehuja eri arvioissa. 80-luvun alkuun sijoittuva tarina on hyvin lavastettu ja miljööt toivat elävästi mieleen saman aikakauden Suomen. Mutta itse tarinaan olisi tarvittu hiukan lisää puhtia.

Tulipahan tämäkin katsottua, vaikka ei kovin häävi pätkä ollutkaan. Joko jännitystä ja kauhua enemmän tai sitten komediallisia aineksia lisää. Nyt se jäi tylsästi puolitiehen.