Kuhankuonolla grillaamassa

Sunnuntaiajelu suuntautui tällä erää Kurjenrahkan kansallispuistoon, tarkemmin Kuhankuonolle. Keli oli harmaa ja vetinen. Säkyläntie ei ollut lainkaan jäässä, joten ajelu luonnisti ilman ankaraa ratinpuristustakin. Turussa sen sijaan kadut ovat vaarallisen liukkaita.

Kuhankuonolle huristelee Turusta melko nopeasti. Matkaa sinne on noin 40 kilometriä. Eipä tällaisella suojakelillä ulkoilu ole mikään varsinainen nautinto, mutta pääasia että jossain sentään tuli käytyä television tai tietokoneen tuijottelun sijaan.

Kuhankuonon parkkipaikalla oli vain yksi auto. Ilmeisesti televisio oli kumminkin vienyt voiton monessa taloudessa.

Viime viikon sunnuntain Ruissalon reissuun verrattuna talvipäivä oli totaalisesti erilainen. Ajatuksena oli ottaa lumisista puista fotoja, mutta lauhtunut ilma oli pudottanut lumet maahan.

Kurjenpesän nuotiokatoksen puut vaikuttivat päältäpäin kuivilta, mutta roihun aikaansaaminen olikin sitten työn takana. Kumminkin makkarat saatiin kypsiksi.

Saaronniemessä kuvaamassa 23. joulukuuta

Kuuvannokan jälkeen auton nokka kääntyi vasemmalle kohti Ruissalon Saaronniemeä. Sitä ennen piti tosin auttaa lumihankeen kaarallaan juuttunut luontokuvaaja takaisin tielle. Kaveri lapioi hullunlailla lunta autonsa ympäriltä, mutta omin avuin hän ei olisi ahdingostaan selvinnyt.

Saaronniemessä ilma kirkastui huomattavasti. Paikoin tuntui, että Saaronniemen edustalla Kolkannokalla aurinko jopa hiukan lämmitti. Ihmeen vähän ulkoilijoita näkyi, vaikka olisi luullut tälläaisella ilmalla porukkaa ramppaavan alvariinsa vastaan.

Olen oikein tyytyväinen päivän kuvasaldoon. Oli kyllä varsin hieno päivä! Kiitokset seurasta kahdelle Harrille.

Kuuvannokalla kuvaamassa 23. joulukuuta

Jouluaatonaattona, sunnuntaina 23. joulukuuta, oli kirpeä pakkaspäivä. Arvelin auringon nousevan edellispäivän tapaan 9-10 välillä, joten ei muuta kuin suunnaksi Ruissalo ja kamera mukaan. Arveltu säätiedote ei juurikaan pettänyt.

Ensimmäinen etappi oli Kuuvannokka. Kuvauskeli oli talviseksi todella hyvä. Meren rannalla ei edes pahemmin tuullut, mutta sormet jäätyivät lähes välittömästi ja kameran akkukin tippui puoliväliin melkein heti.

Hyytävästä ilmasta johtuen ei jäänyt aikaa kuvien ylenpalttiselle sommitteluille. En käytä minkäänlaisia kuvankäsittelyohjelmia. En siis rajaa kuvia uudelleen jälkikätäteen, säädä värejä tai tee muitakaan manipulointeja. Kuvan pitää onnistua sen ottohetkellä kertalaakista.

Olen nimittäin sitä mieltä, että kuvankäsittely ja valokuvaus ovat kaksi eri asiaa. Kuvamanipuloinnilla paskastakin voi tehdä konvehteja, enkä halua alentua moiseen. En esimerkiksi ymmärrä miksi kuvat pitää sävyttää jälkikäteen täysin luonnottomiksi, kun ne eivät kuvaushetkellä sellaisilta näyttäneet.

Voi olla, että joskus annan jossain määrin periksi tälle suuntaukselle, mutta ainakaan vielä siihen ei ole mitään tarvetta ollut.

Lordi tulee taas

Jouluaattona luin Seurasta numero 46 (ilmestynyt 15.11.2012) jutun Lordista. Artikkeli kertoi Lordin levytysmatkasta tuottaja Michael Wagenerin studiolle Nashvilleen Yhdysvaltoihin.

Matkan tuotos julkaistaan ilmeisesti pian ensi vuoden puolella. Lordin yhteistyö saksalaisen Wagenerin kanssa alkoi jo pari vuotta sitten. Mies tuotti orkesterin viidennen albumin Babez For Breakfastin, joka julkaistiin syyskuussa 2010. Levy jäi kumman vähälle huomiolle ainakin Suomessa.

Michael Wagener on arvostettu heppu tuottajapiireissä. Maine periytyy 80-luvulta ja 90-luvun alusta, jolloin miehen kädenjälkeä kuulttiin mm. Dokkenin, White Lionin, Extremen, Mötley Crüen ja Alice Cooperin levyillä.

Michael Monroen surullisenkuuluisa Jerusalem Slim -yhtye 1990-luvun alussa.

Toisenlaisiakin kokemuksia Wagenerista on. Niitä esittää tarmokkaasti ainakin Michael Monroe elämänkertakirjassaan. Katastrofiksi kuvailemansa Jerusalem Slim -yhtyeen levy on Wagenerin tuottama. Kieltämättä levy kuulostaa erilaiselta verrattuna Monroen muiden orkesterien aikaansaannoksiin.

Lordi kuitenkin luottaa Wageneriin. Ovathan Lordin musiikilliset esikuvat 80-luvun tukkahevin kultakaudelta, johon Wagenerin touhut vaikuttivat paljon.

Vuosi 2012 on ollut bändille vaikea. Lordin rumpali Otus, siviilinimeltään Tonmi Lillman, kuoli viime talvena. Kouvolasta kotoisin ollut mies ehti uransa aikana soittaa monissa eri kokoonpanoissa, kuten To/Die/Forissa, Sinergyssä ja Kylähulluissa. Samaan syssyyn kosketinsoittaja Awa otti ja lähti bändistä.

Allekirjoittanut ja Lordin kosketinsoittaja Awa Finnish Metal Expossa Helsingin Kaapelitehtaalla talvella 2007.

Lordin keikoilla oli kumminkin tuota pikaa uudet soittajat. Näin orkesterin Lokalahden Karjurockissa viime heinäkuussa. Keikka oli oikein viihdyttävä ja yhtye tarjoili hyviä kappaleita kuin liukuhihnalta. Mr. Lordikin oli ruvennut puhumaan suomea välikommenteissaan. Ennen hän ei äidinkieltään lavalla jaaritellut, koska kuulemma "hirviö ei voi puhua suomea". Nyt näköjään sekin on oppinut.

Mr. Lordi ja Kilven laulaja Taage Laiho Karjurockin backstagella heinäkuussa 2012.

Tunnen "The Drummerin", joka soitti Lordin keikoilla viime keväänä ja kesänä. Hänen piti olla bändin uusi rumpali, jonka taiteilijanimi ja hahmo julkistettaisiin aikanaan.

Turun seudulta kotoisin oleva The Drummer kuitenkin erosi bändistä kesän keikkojen jälkeen, vedoten perhesyihin. Harmi, sillä kaveria voi hyvällä syyllä kutsua suomalaisen hevin veteraanirumpaliksi, joka olisi ansainnut paikkansa isommilla areenoilla.

The Drummer, jonka ura jäi Lordissa lyhytaikaiseksi.

Pari viikkoa sitten Lordin uudet hahmot esiteltiin. Rumpali on nimeltään Mana. Kosketinsoittaja tottelee, kun kutsuu häntä Hellaksi.

Joulun alla kuulin, että The Drummer haluaa itselleen krediittejä menneistä keikoista, joita Mana ei soittanut. Onhan se tietysti harmillista olla lavalla naamari päässä ja piilotella oikeaa henkilöllisyyttään, mutta hän varmasti tiesi sen bändiin liittyessään.

Lordin nykyinen kokoonpano.

Lordista on tekeillä dokumenttielokuva, jonka ohjaa Mr. Lordin lapsuudentuttu Antti Haase. Leffa on tarkoitus saada teatterilevitykseen ympäri maailmaa. Odotan mielenkiinnolla.

Hyvää joulua!

 

Kuva jouluaattoillalta kotitaloni pihalta Kustavin Kivimaalta.


Kuluva vuosi hurahti taas nopeasti. Viime joulusta kun ei tunnu olevan vuottakaan.

Kustavissa on selvästi enemmän lunta kuin Turussa. Puolenpäivän aikoihin sankka lumisaderintama tavoitti allekirjoittaneen Vehmassalmen tienoilla, josta se vaan paheni loppumatkan ajan.

Joulu ei ole minua juurikaan koskettanut, mutta töissä oli armoton ruuhka pakettipostin kanssa. Syynä verkkokaupan ja joulupostimyynnin suunnaton kasvu. Halukkaat saivat tehdä ylitöitä vaikka kahdessa vuorossa. Jouluaterian arvoiseksi osastomme panostamme ei kuitenkaan katsottu, vaan ruokailijat saivat pulittaa siitä hyvästä 12 euroa. Olisi pitänyt ottaa pari eväsleipää enemmän mukaan aamulla töihin lähtiessä.

Tänä vuonna olen onneksi välttynyt aika hyvin joululauluilta. Yleensä niitä kuulee joka tuutista ärsytykseen saakka. Samoihin kulkusiin ja petteripunakuonoihin törmää väkisinkin, vaikka olisi umpikuuro. Joulun kunniaksi linkitän kumminkin muutaman aiheeseen liittyvän kappaleen.

Led Zeppelin: Celebration Day

Ensimmäistä kertaa 27 vuoteen Led Zeppelin perustajajäsenet, John Paul Jones, Jimmy Page ja Robert Plant palasivat lavalle 10. joulukuuta 2007. Kyseessä on ainoa konsertti, jonka yhtye on tehnyt rumpalinsa John Bonhamin kuoleman (v. 1980) jälkeen, ja Lontoon O2 Areenalla rummuissa nähtiin hänen poikansa Jason Bonham. Reilun kahden tunnin konsertissa yhtye esitti upeasta tuotannostaan 16 kappaletta, mm. "Whole Lotta Love", "Rock And Roll", "Kashmir" ja "Stairway To Heaven". (Finnkino)

Viime syksynä muutamat tuttavat hehkuttivat aivan tohkeissaan "Led Zeppelinin konserttielokuvaa", joka pyöri yhden näytöksen verran Turun Kinopalatsissa. Kyseessä oli 2007 kuvattu Celebration Day, jonka Sub TV esitti tänään alkuillasta - merkillisen nopeasti ensi-iltansa jälkeen, kun dvd:kin tuli vasta myyntiin. Subin näyttämä taltiointi oli tosin lyhyempi kuin alla olevan kappelistan mukainen konsertti.

Itse konsertti sai aikaan ennätysmäisen ilmiön, sillä pääsylippuja haki jopa 20 miljoonaa ihmistä, kun keikalle mahtui 18 000 onnekasta fania. 1980 rumpalinsa John Bonzo Bonhamin kuoleman takia toimintansa lopettanut Zeppelin tuntuu yhä olevan kovaa valuuttaa.

Mikäli yhtye olisi tuolloin jatkanut uuden rumpalin kanssa, saattaisi se hyvinkin olla nykyään samantapainen bändi kuin  aikalaisensa Uriah Heep. Heepin arvostus vaan on todella alhaalla verrattuna Zeppeliniin. Asia voisi olla erilailla, mikäli Heepkin olisi pannut pillit pussiin 1980, jolloin sen pääjehu Ken Hensley lähti bändistä.

Led Zeppelin ei ole koskaan ollut minulle kovinkaan merkittävä orkesteri. 70-luvun kolmesta muusta suuresta hevi- ja hard rock -bändistä (Uriah Heep, Deep Purple ja Black Sabbath) rankkaan heittämällä muut sen edelle.

Yhtyeen neljä ensimmäistä levyä ovat toki hyviä ja sisältävät rutkasti hienoja kappaleita kuten  Celebration Daylläkin kuultavat Good Times Bad Times, Ramble On, Whole Lotta Love, Rock And Roll ja etenkin Stairway To Heaven. Loput neljä Zeppelin-levyä ovatkin sitten kummallista hämyilyä, joissa on onneksi sentään jotain valopilkkuja kuten hieno reggae-vaikutteinen D'yer Mak'er.

Vuoden 2007 konserttia katseli tänään mielellään televisiosta. John Bonhamin poika Jason Bonham on oiva kannuttaja, joka sopi isänsä suuriin saappaisiin. Yhtyeen soundit olivat loistavat. Omillaan aika vaatimatonta menestystä niittäneet basisti John Paul Jones, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page olivat... hmmm... niin kuin silloin ennenkin. Orkesteri olisi samalla vaivalla voinut tehdä maailmankiertueenkin.

Alun lainatekstistä poiketen Led Zeppelin on esiintynyt vuoden 1980 jälkeenkin. Hyväntekeväisyyskonsertti Live Aidissa yhtye soitti kesällä 1985. Tuolloin rumpalina toimi Phil Collins.

LED ZEPPELIN: CELEBRATION DAY: Good Times Bad Times, Ramble On, Black Dog, In My Time Of Dying, For Your Life, Trampled Under Foot, Nobody’s Fault But Mine, No Quarter, Since I’ve Been Loving You, Dazed And Confused, Stairway To Heaven, The Song Remains The Same, Misty Mountain Hop, Kashmir, Whole Lotta Love, Rock And Roll

Crossfire Hurricane

50-vuotta juuri täyttänyt The Rolling Stones lienee kaikista maailman bändeistä legendaarisin. Tai no, ehkä ainakin maanmiestensä The Beatlesin jälkeen.

The Rolling Stones 60-luvun loppupuolella.

YLE Teema esitti jokin aika sitten dokumentin Rollerien alkutaipaleesta. Crossfire Hurricane (2012) on Brett Morgenin ohjaama elokuva, jossa haastatellaan bändin jäseniä ja näytetään valtava määrä vanhoja filminpätkiä. Leffa ei niinkään nojaa musiikkiesityksiin, koska kokonaisia kappaleita ei kuulla kuin muutama.

Tyypillisestä dokumentista Crossfire Hurricane eroaa siinä, että Rollarien (Mick Jagger, Keith Richards, Charlie Watts, Ronnie Wood, Mick Taylor, Bill Wyman) kertojaäänet on kauttaaltaan leikattu arkistofilmien päälle, eikä puhuvia päitä näy lainkaan. Aluksi ratkaisu hämmensi hiukan ainakin minua, mutta pian siihen tottui. Ukkelien äänet oppi erottamaan tuota pikaa. Mick Jaggerin ja Keith Richardsin ääntelyt tosin tunnistin ennestäänkin.

Dokumentti alkaa 60-luvun alusta ja päättyy 80-luvun alun kiertueeseen, jonka pohjalta julkaistiin 1982 livelevy  Still Life. Kauemminkin bändin historiaa olisi mielellään katsellut. Nyt siitä jäi viimeiset 30  vuotta puuttumaan. Olkoonkin, että musiikillisesti Rolling Stones ei ole sinä aikana saanut juuri mitään mielenkiintoista aikaiseksi.

Oman "Rollari-urani" huipennus oli kesäkuussa 1995. Tuolloin pääsin turkulaisporukan mukana apuroudariksi Rolling Stonesin konserttiin Helsinkin Olympiastadionille. Reissu kesti muistaakseni kolme päivää. Lavasteet olivat valtavat ja kuljetusrekkoja oli kymmeniä. En muista enää tarkkaa lukua. Samaan aikaan Norjassa purettiin tai rakennettiin vastaavaa spektaakkelia.

http://www.rollingstones.com/crossfire-hurricane/

Marian kanssa Kansanpuistossa

Kävin Marian kanssa kuvaamassa Ruissalossa elokuun lopulla. Ensimmäinen etappi oli Kansanpuisto. Siellä tuntuu vähän joka toinen alan harrastaja tai ammattilainen ottavan kuvia. Miljöötä kuitenkin riittää sen verran paljon, ettei samanlaisia fotoja näe, vaikka nurkat olisivatkin tuttuja.

Tutustuimme Marian kanssa aikoinaan samassa työpaikassa. En tiennyt hänen harrastavan mallinhommia ennen kuin sattumalta näin muutaman kuvan nettigalleriassa.

Kesällä 2008 kävimme ensimmäisen kerran fotoilemassa. Tämä oli nyt noin kymmenes kerta. Minun puolestani tahti voisi olla tiiviimpikin - esteenä on vaan sellainen pikku seikka, että Maria asuu nykyään Pekingissä Kiinassa ja käy harvoin Suomessa.

Saman ajankohdan kuvia löytyy syyskuun 2012 blogihistoriasta. Sieltä löytyy kuvia Mariasta ja kaveristaan Sinistä Naantalin maisemissa sekä Linnanpuistossa Turussa.

Dingon Facebookissa

Viime viikolla huomasin nettilinkin, jossa oli 80-luvun tähtiorkesteri Dingon uusi kappale. Näyte oli nimeltään Facebookissa.

"Olen tässä sun Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä, en elä toivossa, asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa".

Näin imelää yleisönkosiskelua en muista hetkeen kuulleenikaan. Dingon pääjehu, laulaja Neumann, ryhtyi taannoin yhteistyöhön tuottajakaksikko Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen (ex-Jimi Pääkallo) kanssa. Kolmikko on joko tahallaan tehnyt idiootinvarman hitin tai sitten on itsekritiikki pettänyt pahemman kerran.

Neumann teki aikoinaan rutkasti hienoja biisejä. Pistoolisankari, Kunnian kentät, Valkoiset tiikerit tai Elämäni sankari ovat kovia ralleja. Facebook -kappaleen kanssa tuntuu pohja tulleen vastaan.

YLE Teema esitti pari kuukautta sitten vanhoja Dingo-dokumentteja 80-luvulta. Oli mielenkiitoista katsella niitä. Olin itse yläasteikäinen 80-luvun puolivälissä, jolloin Dingo-huuma valtasi Suomen.

Neumann Kaivopuiston konsertissa kesällä 1984.

Ohjelmien välissä haastateltiin Neumannia. Mies puhui verkkaisesti soperrellen kuin muutaman rauhoittavan mielialapillerin syöneenä. Yllättäen myös haastattelija oli samassa jamassa. Uskomatonta.

Dingon ensi vuonna ilmestyvälle uutuusalbumille saattaa olla kysyntää nyt, koska Naumann oli hiljattain mukana suositussa Vain elämää -tv-sarjassa. Käsittääkseni viime keväänä kuvattu sarja keräsi katsojia omastakin tuttavapiiristä.

En odota paljoakaan Dingon uutuuslevyltä. Mielestäni kiertäminen Dingo -nimelläkään ei ole kovin rehtiä, vaikka yhtye pitkälti henkilöityi jo 80-luvun supersuosion vuosina Neumanniin. Touhu ei onneksi ole silti vielä lähelläkään sellaista säälittävyyttä, jota Remun nyky-Hurriganes on ollut jo kohta 20 vuotta.

Vain elämää -ohjelmasta jäi mieleen Neumannin versio Katri Helenan hitistä Anna mulle tähtitaivas. Se sentään rokkaa.

Juntolan voimalaitos

Sunnuntaiajelu sijoittui tällä kertaa Paimion suunnalle. Kohteena oli Juntolan voimalaitos.

Minulle se oli ennestään täysin víeras, vaikka olen käynyt pari kertaa samalla suunnalla olevalla Askalankoskella. Paikka on komea, mutta eipä Juntolakaan mikään tuikitavallinen maisema ole.

Askalankosken ympärillä on perinnemaisemaa, jota paimiolaisyhdistys vaalii. Eipä ihme, sillä maalaistyyliä heinäseipäineen ja lampaineen katselee mielellään. Viime kesänä oli tarkoituksena totetuttaa eräs fotohomma siellä, mutta minusta riippumattomista syistä se valitettavasti saa toistaiseksi odottaa.

Juntolan voimalaitos tehtiin Paimionjokeen 1920-luvun alussa. Massiivinen rakennelma on komeannäköinen. Paremmalla ilmalla sitä olisi katsellut kauemminkin, mutta nyt pakkasessa ja viimassa katselunautinto ei ollut järin suuri. Vaikka sormet jäätyivät melkein heti, sain sentään otettua valokuvia jonkun verran.

Keväällä tai kesällä Juntola kohteeksi uudestaan. Ehdottomasti.