Levoton Tuhkimo on joulupäivänä 2024 ensi-iltansa saanut Mari Rantasilan ohjaama elokuva Dingo-yhtyeestä kerrottuna laulaja Pertti Neumannin vinkkelistä.
80-luvun puolivälissä Suomea järisyttänyt Dingo-huuma oli jotain ennen kokematonta, eikä vastaavaa ruljanssia ole vieläkään nähty. Ei, vaikka uusia teini-idoleita vähän väliä putkahteleekin musiikkimarkkinoille.
80-luvun lapsena ja syksyllä 1984 Dingon keikalla nähneenä olin luonnollisesti kiinnostunut leffasta. Vähän vastaavat näytelmäelokuvat tuppaavat vaan olemaan aika vaisuja, joten odotukseni tätäkään kohtaan eivät olleet järin suuret. Mutta mitä vielä; elokuvahan on pirun hyvä!
Hanna Leivonniemen käsikirjoittama leffa on lähinnä Neumannin kasvutarina, eikä pelkkä Dingon menestysvuosien historiikki. Ratkaisu toimiikin hyvin näin.
Saku Taittosen esittämä Neumann on kuin ilmetty esikuvansa. Välillä jopa niin paljon, että hetkittäin oli vaikeuksia erottaa häntä elokuvaan liitettyjen arkistopätkien Neumannista. Etenkin lopun hautajaiskohtauksessa näyttelijä meni aluksi täysillä läpi aidosta henkilöstä.
Muista hahmoista mainittakoon Elias Salosen näyttelemä Dingo-manageri Lasse Norres, joka lipevyydessään on jo koominen hahmo. Oikea Norres ennättikin viikolla kertomaan, ettei ole kovin tyytyväinen leffaminäänsä, vaikka elokuva kuulemma muuten hyvä onkin.
Reino Nordinin kontolla on näytellä on tuottaja Pave Maijasta. Kun ulkonäkökään ei täsmännyt, kesti hetken hahmottaa mikä mies siinä oikein onkaan. Roolityö jää auttamattoman pieneksi, vaikka Maijasella oli iso rooli Dingon menestyksessä.
Ilta-Sanomien elokuvakriitikko teilasi Levottoman Tuhkimon kahden tähden arvoiseksi, koska kuulemma draaman kaari ei ole täydellinen ja elokuva loppuu hänen mielestään kesken. En huomannut vastaavaa, vaan minusta se loppui ihan ajallaan. Ei tämän yhtään pitempi olisi tarvinnut ollakaan.
Viime tammikuussa 70-vuotiaana ALS-tautiin menehtyneen muusikko Pave Maijasen elämänkertakirja Pave Maijanen - Elämän nälkä löytyi pari viikkoa sitten Kaarinan Piispanristin Tokmannilta huokeaa 6,95 euron hintaan. Opus näyttää olevan monissa kirjakaupoissa kolmenkympin tienoilla, joten hyvä kun satuin huomaamaan sen.
Tommi Saarelan kirjoittama Elämän nälkä ilmestyi huhtikuun 13. päivä kuluvaa vuotta. Maijanen kuoli kirjanteon loppuvaiheessa, mutta tarvittavat haastattelut ehdittiin tallentaa ennen sitä.
Kirja on paksu kuin tiiliskivi. Saarelan teksti on sujuvaa ja kustannustoimittaminenkin on sujunut hyvin kun turhaa toistoa ei esiinny.
Lappeenrannasta kotoisin olleen Maijasen vaiheisiin mahtui vaikka mitä. Musiikin sekatyöläinen ja multi-instrumentalisti ehti moneen mukaan.
Aloitin lukemisen vuodesta 1980. Tuolloin Pave tuotti Hurriganesin 10/80-levyä Tukholmassa ja julkaisi ensimmäisen varsinaisen oman bändinsä albumin Pave's Mistakes. Molemmat kiekot ovat olleet hyllyssä vuosikymmeniä, mutta jälkimmäistä en ollut kuunnellut sitten 80-luvun. Nyt kirjan parissa sekin tuli tehtyä.
Kirjan kuvituksesta osui silmään Pave Maijanen & Palava sydän-orkesterin kiertuemainos syksyltä 1985. Joulukuussa orkesteri esiintyi Kalannin urheilutalolla. Tuolloin näin Paven ensimmäisen kerran. Itse keikasta ei ole jäänyt muuta mieleen kuin että bändi soitti Mistakes-yhtyeen vuonna 1981 tehdyn Pidä huolta-hitin.
Maijanen oli aloittanut ammattimuusikon uransa reilua vuosikymmentä aiemmin Pepe & Paradise-yhtyeen basistina, mutta uuteen aaltoon kallellaan oleva Pidä huolta ja samanniminen albumi toivat kaivattua menestystä.
Suursuosio Pavelle koitti 80-luvun puolivälissä, jolloin soolouralle osui useampikin hittikappale. Samoihin aikoihin hän tuotti megamenestyneen Dingon kolme albumia Nimeni on Dingo, Kerjäläistenvaltakunta ja Pyhä klaani.
Dingon tehdessä paluun vuonna 1994 Maijanen soitti Via Finlandia-levyllä kosketinsoittimia ja oli keikoilla yhtyeen viides jäsen. Satuin näkemään tältä kokoonpanolta ainakin kaksi keikkaa, joista toinen oli legendaarisessa DownTownissaTurussa ja toinen saman kaupungin Messukeskuksessa järjestetyssä olutfestivaalissa.
Pave Maijasen suosiossa oli nousuja ja laskuja. Vuonna 1992 hän edusti Suomea Euroviisuissa, eikä jumbosija kappaleella Yamma-Yamma ainakaan parantanut asemia.
Ibizalle tekemäni lomamatka osui noihin aikoihin. Eräs ruotsalainen yritti kovasti vitsailla tuolla ajankohtaisella aiheella, mutta hänen surkea Yamma-Yamma-imitointinsa ei naurattanut ainakaan minua.
Kovimmillaan Pave-huuma oli vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin Kirkan, Pepe Willbergin, Hectorin ja Maijasen muodostama Mestarit areenalla veti jopa Helsingin Olympiastadionin täyteen.
Päinvastoin kuin olisi voinut luulla, ei Mestarien noste ollutkaan Maijasen kohdalla pysyvää. Mies ryhtyi tekemään trubaduurikeikkoja kun bänditoiminta ei enää kannattanut, eivätkä levytkään myyneet toivotulla tavalla.
Viimeisinä vuosinaan Maijanen sai uralleen uutta potkua osallistuttuaan supersuositun Vain elämää-ohjelman neljännelle kaudelle vuonna 2015.
Pave Maijasesta oli monta mielipidettä vielä viime vuonna, mutta viimeistään miehen kuoleman jälkeen en ole soraääniä kuullut. Näin käy yleensä kun muusikko siirtyy ajasta ikuisuuteen.
Monien Maijas-vastaisuus lienee kummunnut taiteilijan 80-luvun iskelmällisestä tuotannosta, hittibiiseistä kuten Ai ai ai, Lähtsitkö ja Jano. En itsekään pahemmin pidä ensin mainitusta kappaleesta, koska se on tarttuvuudessaan ärsyttävä renkutus.
Viimeisen kerran näin Pave Maijasen livenä Ruisrockissa vuonna 2016. Tuolloin hän esiintyi puolityhjällä telttalavalla Underground Rock Orchestran riveissä yhdessä M.A. Nummisen, PedroHietasen, Jukka Orman, Antero Jakoilan ja Sami Kuoppamäen kanssa.
Kaksikymppisille suunnaltulla rap- ja popfestivaalilla soittelu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Varmasti vielä vähemmän nykyisiin ruisrokkaajiin, jotka tuskin edes tiesivät keitä Pave Maijanen tai M.A. Numminen ovat.
Viime viikonloppuna muutama kaveri oli kylässä iltaa istumassa. Yleensä se tarkoittaa sitä, että alkoholipitoisia juomia kuluu ja levysoittimessa soi rock'n'roll.
Kun tänään lajittelin vinyylilevyjä takaisin oikeille paikoilleen, katselin mitä kaikkea sitä tulikaan lauantaiehtoolla pyöritettyä.
Kun olen tiskijukkana, ei samaa lättyä jaksa kuunnella korkeintaan kuin toisen puolen eli sellaiset viisi-kuusi biisiä. Niinpä levyjä tulee vaihdettua usein. Cd-levyihin en ole koskenut aikoihin muuta kuin autossa.
Ainakin seuraavat älppärit soivat lauantaina.
Deep Purple: 24 Carat Purple Status Quo: Never Too Late Rose Tattoo: Assault & Battery Scorpions: Taken By Force Riff Raff: Give The Dead Man Some Water Boycott: No! Garbo: Pitkä tie Sammal: Sammal Dingo: Nimeni on Dingo Popeda: Ei oo valoo Blackfoot: Siogo Savatage: Power Of The Night Boston: Boston Duran Duran: Rio
Viime viikon Viron reissulla autossa soi useampikin cd-levy, jonka pakkasin vartavasten mukaan. Yritin valita mukaan mahdollisimman monipuolista musiikkia ja luulen onnistuneenikin siinä suhteellisen hyvin.
Kahdenkymmenenneljän levyn kansioon mahtui satunnaisotannalla ainakin seuraavia artisteja: Helloween, Anna Eriksson, Backyard Babies, Michael Monroe, Roxette, Jason & The Scorchers, Whitesnake, Hassisen kone, Eppu Normaali, Black Sabbath, Sisters Of Mercy, Dingo, Crashdiet, Europe, Shooting Gallery, Bruce Springsteen, Airbourne, Altaria, Tiktak ja Garbo sekä muutama levyllinen Suomirokkia -kokoelmia.
Kaikki lätyt taisivat soida ainakin kerran läpi ja osa muutamaankin otteeseen. Ihmeen vähän soraääniä kuului kanssamatkustajilta, vaikka olin siihen toki varautunut. Tarpeen vaatiessa levy vaihdettiin astetta rankempaan musiikkiin, mikäli kuskilla ilmeni vaikka väsymystä.
Automatkailuun sopivat erinomaisesti muun muassa Helloweenin Keeper Of The Seven Keys part 1, Altarian Divinity, Crashdietin Generation Wild, Michael Monroen Sensory Overdrive ja Dingon Live. Nämä ovat tietysti vain minun mielipiteitäni, mutta hyvin ne tuntuivat muillekin kelpaavan.
Sunnuntaista sunnuntaihin kestänyt matka naapurimaahan sijoittui lähinnä Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Paluumatkalla kolusimme mantereen puolella Haapsalua ja lopuksi Tallinnan Patarein vankilan, jossa on tehnyt mieli käydä jo pitemmän aikaa. Nyt siihen tuli tilaisuus kuin varkain.
Olen viime päiviin asti jotenkin välttynyt virolaisen Mari-Leen kappaleelta Rahutu tuhkatriinu. Kyseessä on käännös Dingon vuoden 1984 hitistä Levoton tuhkimo. Mari-Leen on levyttänyt biisin vuonna 2006. Kuulun Facebookissa Paskan musiikin ystävät -nimiseen ryhmään, jonne kappale oli linkitetty.
Jotenkin mystistä, etten ole tällaiseen lauluun ennen törmännyt, vaikka Virossa on tullut rampattua aika usein. Muistan kyllä kuulleeni reissuilla eestinnoksia ainakin Juice Leskisen ja Martti Innasen tuotannoista. Kerran Latvian Riiasta tullessa bussin radiossa soi englanniksi Riki Sorsan Joelle -kappale. Joku tiesi sen olevan alkuperäisteos eli Styxin Boat on The River. Kaikkea sitä näköjään voi linja-autossakin oppia.
En ole muistaakseni itse Mari-Leenistäkään kuullut aikaisemmin. Wikipedian mukaan hän on syntynyt 1987 ja esiintynyt Viron Euroviisuedustajana Suntribe -yhtyeessä vuoden 2005 kilpailuissa. Mari-Leenin esikoisalbumi Rahutu tuhkatriinu ilmestyi 2006 ja nousi maansa listakärkeen.
Mari-Leen versio toimii mielestäni yllättävän hyvin.
Viime viikolla huomasin nettilinkin, jossa oli 80-luvun tähtiorkesteri Dingon uusi kappale. Näyte oli nimeltään Facebookissa.
"Olen tässä sun Ritari Ässä, nettitikkuja sydämessä, en elä toivossa, asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa".
Näin imelää yleisönkosiskelua en muista hetkeen kuulleenikaan. Dingon pääjehu, laulaja Neumann, ryhtyi taannoin yhteistyöhön tuottajakaksikko Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen (ex-Jimi Pääkallo) kanssa. Kolmikko on joko tahallaan tehnyt idiootinvarman hitin tai sitten on itsekritiikki pettänyt pahemman kerran.
Neumann teki aikoinaan rutkasti hienoja biisejä. Pistoolisankari, Kunnian kentät, Valkoiset tiikerit tai Elämäni sankari ovat kovia ralleja. Facebook -kappaleen kanssa tuntuu pohja tulleen vastaan.
YLE Teema esitti pari kuukautta sitten vanhoja Dingo-dokumentteja 80-luvulta. Oli mielenkiitoista katsella niitä. Olin itse yläasteikäinen 80-luvun puolivälissä, jolloin Dingo-huuma valtasi Suomen.
Neumann Kaivopuiston konsertissa kesällä 1984.
Ohjelmien välissä haastateltiin Neumannia. Mies puhui verkkaisesti soperrellen kuin muutaman rauhoittavan mielialapillerin syöneenä. Yllättäen myös haastattelija oli samassa jamassa. Uskomatonta.
Dingon ensi vuonna ilmestyvälle uutuusalbumille saattaa olla kysyntää nyt, koska Naumann oli hiljattain mukana suositussa Vain elämää -tv-sarjassa. Käsittääkseni viime keväänä kuvattu sarja keräsi katsojia omastakin tuttavapiiristä.
En odota paljoakaan Dingon uutuuslevyltä. Mielestäni kiertäminen Dingo -nimelläkään ei ole kovin rehtiä, vaikka yhtye pitkälti henkilöityi jo 80-luvun supersuosion vuosina Neumanniin. Touhu ei onneksi ole silti vielä lähelläkään sellaista säälittävyyttä, jota Remun nyky-Hurriganes on ollut jo kohta 20 vuotta.
Vain elämää -ohjelmasta jäi mieleen Neumannin versio Katri Helenan hitistä Anna mulle tähtitaivas. Se sentään rokkaa.
Otsikon mukaisesti huusi Jussi Raittinenkin esiintyessään yläastelaisille Taivassalon Nuortenkodin lavalla 80-luvun puolivälissä. Jussi And The Boys soitti keskellä päivää keikan koululaisille. Biisien tauoilla Raittinen kertoi rockin historiasta, joka tuolloin oli vasta kolmekymppinen.
Samoihin aikoihin pohjanmaalaiset helluntaisaarnaajat Leo Meller ja Jyrki Iso-Hella päättivät panna kerralla Suomen turmeltuneen nuorison kuriin. Meller kirjoitti aiheesta kirjankin, jossa hän lyttäsi niinkin viattomalta tuntuvan yhtyeen kuin Dingon. Venomin ja muiden heavy rock -bändien haukkuminen olisi mielestäni riittänyt ihan tarpeeksi hyvin.
Iso-Hellan ja kumppanien Rock'n'Rollin maailma sisältää niin merkillisiä väitteitä etenkin hevimuusikoiden toimintatavoista, että olisi syytä epäillä kasetin tekijöiden mielenterveyden laatua. "Kesken kitarasoolonsa Ritchie Blackmore leijui ilmassa salin takaosaan" tai että Ozzy Osbourne olisi räjäyttänyt lavalla elävän lampaan. Ted Nugentin hitti Cat Stracth Fever puolestaan kertoo tietenkin siitä kuinka Nugent sai kissankutinataudin yhdyttyään naapurin kissan kanssa. Nauroimme näitä juttuja jo silloin aikoinaan. Hyvin ovat näköjään jääneetkin mieleen, koska tätä naputellessani en ole kuunnellut nauhaa sitten 80-luvun.
Aurinko laskee selkäsi taa
se värjää sun hiuksesi punaisellaan
ja Eput laulaa:"Älä mene njet njet
menet tai et silti sydämeni viet."
On silmissäs Andalusian yöt
ja pimeessä pääni sun rinnoilles lyön
en uskalla edes ääneen hengittää
ja tuoksusi vie tajuntani pimeään
Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon
ja se minua niin ravistaa
Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon
kun talon aution kanssasi jaan
ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon
ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon
Mä reppuselässä sinua vien
sä naurat ja sun naurus tukkii koko tien
ja hiuksiini kukista seppeleen teen
olen narkomaani sua hengittäen
Joku hullu on keksinyt ikuisuuden
olin yksi heistä siihen turvautuen
et enää reppuselkääni tuu
ja autiotalon kukat lakastuu
(Dingo: Autiotalo)
Kuvauspaikka vanha tehdas Turussa.
Malli Ida Lehtonen.
Kamera Canon EOS 1000D.
