Nelli Pitkäsalmen pakkasissa

Kuluvan kuun aikana on Lounais-Suomessakin ollut kunnon vanhan ajan talvi. Toiset tykkää ja toiset ei. Lämmityskustannukset nousevat pilviin, autot toimivat miten sattuu ja on helvetin kylmä. Lasketteluyrittäjät hurraavat, sähköyhtiöiden pomot sytyttävät paksun sikarin ja luontovalokuvaajat saattavat innostua räpläämään kameroitaan tavanomaista enemmän.

Ilmastonmuutoksesta on toitotettu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siihen malliin, että ihmiset on saatu uskomaan siihen Donald Trumpia lukuunottamatta. Kun parin sentin loskakerroksen sijaan lunta tupruttaakin kasoittain ja pakkanen panee oikein urakalla, ollaankin ihmeissään.

Turussa teiden kunnosta vastaava Kuntec meni ja myi tiekarhunsa pois luullen, ettei kaupunkiin tule enää koskaan talvea. Kadut ovat tällä hetkellä surkeassa kunnossa.

Tammikuun viimeisenä viikonloppuna Turun seudulla oli 15-20 asteen pakkanen. Luonto oli todella komea lumisine puineen ja kasveineen. Sekä lauantai että sunnuntai piti tietenkin hyödyntää valokuvausharrastuksen parissa. Lauantaiset joutsenkuvat julkaisinkin jo. Löytyvät linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2019/01/kolkannokan-joutsenet-26-tammikuuta.html

Sunnuntaina suuntasin pakkasta uhmaten turkulaisen harrastajamalli Nellin kanssa kuvaamaan Turun ja Kaarinan rajamaille Katariinanlaaksoon ja viereiselle Pitkäsalmelle.

Loppujen lopuksi ei tehnyt tiukkaakaan olla noin tunnin verran ulkoilmassa. Etenkään kun tuulta ei ollut nimeksikään. Edes kameran akkua ei tarvinnut vaihtaa, vaikka pakkasella se voi hyytyä nopeastikin.

Nelli oli jälleen aivan loistava malli. Ajoituksemme olisi vaan saanut olla puolisen tuntia aikaisempi. Alkoi meinaan hämärtää kesken kaiken. Rauvolanlahdelle hylätyn Susanna-laivan oli lopuksi tarkoitus toimia kuvausmiljöönä, mutta valoa ei enää riittänyt. Ehkä tässä talven mittaan vielä menemme sinne uudelleen.

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Kolkannokan joutsenet 26. tammikuuta

Tänään tuli käytyä ajelulla Kustavissa ja Mynämäellä. Palatessa Turkuun koukkasin Ruissalon kautta. Kamera oli luonnollisesti mukana jos jotain mielenkiintoista kuvattavaa sattuisi ilmestymään linssin eteen.

Olin aivan varma, että näin hienolla ilmalla Saaronniemen parkkipaikka Ruissalon kärjessä olisi pullollaan autoja. Ihmetys olikin suuri, kun kaaroja oli vain kourallinen. Ulkoilukeli oli kumminkin melkeinpä loistava, ellei kahdeksan asteen pakkasen antanut haitata menoa.

Olin Saaronniemessä joskus siinä kolmen ja neljän välillä, jolloin on tähän aikaan vuodesta yhä valoisaa. Toista oli vielä joulukuussa, kun puoli kolmen maissa hämärä alkoi jo haitata aktiviteetteja.

Lähdin ilman sen kummempia odotuksia kuvauskohteiden suhteen tavanomaiselle lenkilleni Kolkannokkaan. Viikko sitten lauantaina en nähnyt ainuttakaan joutsenta lähivesillä, vaikka niitä yleensä tuppaa olemaan paljonkin. Nyt sen sijaan tärppäsi.

Ruissalon kyhmyjoutsenet ovat aika kesyä sorttia. Edes muutaman metrin päähän jään reunalle töllistelemään painellut koira ei niitä hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Enkä minä tai muutkaan linnuista innostuneet kuvaajat, joita alkoi parveilla ympärilläni siihen malliin, että yhteentörmäykset olivat lähellä.

Vaikka ulkoilu luonnossa yleensä nannaa tekeekin, olisi mukava saada hyviä kuviakin siinä samalla. Joskus se onnistuu ja joskus ei juuri lainkaan. Tällä kertaa voisi todeta, että on kai sitä huonompiakin fotoja tullut otettua.

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.

Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja Yön esittämän Yö-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.

Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!

Ruissalon rannoilla 19. tammikuuta

Iltapäivälehtien ja MTV3:n meteorologin viikon puolivälissä mainostama "lumi-inferno" osoittautui lopulta perin vaatimattomnaksi ainakin siihen nähden kuinka paljon sillä peloteltiin.

Ainakaan Turun seudulla ei keskiviikon ja torstain välisenä yönä tullut lunta siihen malliin, että se olisi haitannut aamulla töihin lähtöä. Maikkarin tähtimeteorologi nimittäin jopa kehoitti jäämään kotiin torstaina, koska olosuhteet olisivat mahdottomat. Mikään varsinainen oraakkeli hänkään ei toki ole, mutta joku tolkku voisi sentään sääennustuksissakin olla.

Turun Ruissalossa oli lauantaina puolenpäivän komea talvinen keli. Autoja oli niin Hevoskarintien-, kasvitieteellisen puutarhan-, Honkapirtin- kuin Saaronniemen parkkipaikallakin valtavasti. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat, koska ainakaan Saaronniemessä ja Kolkannokassa ei ollut mainittavaa ruuhkaa.

Kävin Kolkannokassa viimeksi kaksi viikkoa takaperin. Välillä tuntuu, että kuvauskohteet tuppaavat olemaan väkisinkin vähän samoja, mutta mukava siellä on joka tapauksessa ulkoilla. Tällä kertaa keskityin enemmän yksityiskohtiin kuin merimaisemiin tai joutseniin, joita ei kumma kyllä näkynyt ensimmäistäkään.

Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8

Tilasin taannoin turkulaislevy-yhtiö Plastic Passionin viime syksynä julkaiseman cd-levyn Utsuri Horror Show: Eerikinkatu 8.

Utsuri Horror Show oli turkulainen kulttirockbändi ja sen laulaja Heikki Kylä-Utsuri legendaarinen hahmo, jonka varmasti lähes jokainen kaupungilla liikkunut tunsi ainakin ulkonäöltä. Henkilöstä riippuen häntä kutsuttiin joko Hessuksi tai Utsuriksi.

Komeisiin avattaviin pahvikansiin pakattu levy sisältää parikymmentä Utsuri Horror Shown biisiä vuosilta 1990-2010. Mukana on informatiivinen vihko, jossa kuvakavalkadin lisäksi on yhtyeen historia rumpali Jukka Rannan muistelemana.

Kansiin on nähty vaivaa. Minultakin kyseltiin vuosi pari sitten "kasarihevijulisteita", joita on toki säilössä, mutta en sitten saanut toimeksi ruveta niitä penkomaan. Tarkoituksena oli näemmä Utsurin cd, jossa päällimmäisenä on partaansa ajeleva hahmo ja taustalla Suosikissa vuonna 1984 ollut AC/DC:n juliste.

Kansiukkeli paljastui hiljattain kaverikseni, jonka omistamaa rekvisiittaa kuten jukeboksia on käytetty kuvissa. Kyseessä ei siis ole "nuori Utsuri", kuten eräs pörrötukkainen turkulainen päihdetyöntekijä oli kollegalleen kertonut.

Utsuri Horror Show keikalla Tinatuopissa heinäkuussa 2010.

Utsuri Horror Shown tunnetuimpia kappeleita ovat vinyylisingleinä vuonna 1990 julkaistut Nyt juon ja Kymppi rahaa. Oikealla levy-yhtiöllä, kuten vaikka Poko Rekordsilla julkaistuina ne olisivat saattaneet aikanaan olla jonkin sortin hittejäkin. Biisit jäivät lähinnä turkulaisissa rokkibaareissa notkuneiden iloksi.

Olen luukuttanut Eerikinkatu 8-levyä muutaman kerran autossa. Varsinaiseksi kruisailumusiikiksi sitä ei ehkä heti mieltäisi, mutta hyvin näyttää toimivan siinäkin ympäristössä. Äänitysten taso on varmasti vuosien varrella vaihdellut suurestikin, mutta kummasti levy on saatu masteroitua tasalaatuiseksi. Vain jossain kappaleissa havannoi tietynlaisen kellarimaisuuden.

Tutustuin Utsuriin keväällä 1990 Tinatuopissa (levyn nimi Eerikinkatu 8 tulee baarin osoitteesta) ja Rockpubissa käydessäni. Käheä-ääninen mies viihtyi ahkerasti kuppiloissa ja kehitti siitä varsinaisen elämäntavan. Jollen tämänkin vuosikymmenen alussa omalla baarikierroksellani nähnyt häntä illan mittaan jossain, niin jo oli kumma.

Utsurilla oli poikkeuksellisen hyvä ja laaja musiikkimaku. Hänen suosikkiyhtyeitään olivat muun muassa AC/DC, Rose Tattoo ja Krokus. Sellaiset puolen tusinaa kertaa tuli viettettyä hänen kanssaan baariehtoon jälkeisiä pitkiä jatkoja ja kuunneltua musiikkia runsaan juomapuolen kera.

Utsuria oli oikeastaan vähän vaikea mieltää laulajaksi tai artistiksi, koska hän henkilöityi huomattavasti enemmän baarien mieheksi kuin bändiliideriksi. Moni tuskin edes tiesi hänestä muuta puolta kuin oluttuopin ääressä istuvan huiviveikon.

Välillä tauollakin olleessa Utsuri Horror Showssa oli vuosien varrella kolme kokoonpanoa. Viimeisen keikkansa yhtye soitti marraskuussa 2014 rumpali Rannan 50-vuotisjuhlissa.

Seuraavana kesänä Heikki Kylä-Utsuri kuoli sairaalassa rankan elämäntapansa uuvuttamana. Hän oli 56-vuotias.

Heikki Kylä-Utsuri Turun Martissa joulukuussa 2010. 

Ruissalossa 12. tammikuuta

Perjantaina 11. tammikuuta oli mitä mahtavin talvikeli. Aurinko paistoi, kunnon lumiharso puissa ja luonto kuin satukirjan sivuilta repäisty. Hinku päästä ulos käppäilemään ja kuvaamaan komeita näkymiä oli suorastaan aivan hillitön. Esteenä vaan oli iltavuoro töissä, joten tällainen nautinto meni sivu suun.

Suurin toivein kurkkasin tänä aamuna ikkunaverhon raosta. Olisi varmaan ollut parempi mennä takaisin peiton alle. Olin nimittäin puolen päivän tienoilla lähdössä ottamaan luontokuvia, mutta kovin innostus laantui nopeasti masentavan maiseman nähtyäni.

Kuvausharrastuksen myötä on tullut tavaksi seurata sääennusteita. Mitenkään sokeasti en niihin luota, koska esimerkiksi hiljattain raivonnut myrskykin tuli vasta vuorokautta myöhemmin kuin meteorologit uhkasivat. Tänäänkin piti kuulemma olla samankaltainen ilma kuin eilen.

Olin ehtinyt sopia Turun Ruissaloon menon jo aiemmin, joten turha sitä oli ruveta perumaan valokuvaussäähän vedoten. Sillä mentiin mitä oli ja Ruissalohan toimii yleensä aina. Tulee ainakin liikuttua.

Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ulkopuutarha, Kuuvannokka ja Saaronniemi olivat käyntilistalla. Jotain sentään tallentui muistikortillekin.