K.K. Downingin muistelmat

Vein taannoin nipun musiikkiaiheisia kirjoja Turun Yliopistokadulla sijaitsevaan Alfa Antikvaan. Vuonna 1983 perustettu antikvariaatti koki muutama vuosi sitten valtaisan profiilin kohotuksen, kun liikkeen omistaja vaihtui aktiiviseen populaarikulttuuriharrastajaan- ja työläiseen Tomi Tuomiseen. 

Entisen yrittäjän aikana kauppa oli tupaten täynnä materiaalia. Laatikoita melkein kattoon asti, jopa vaarallisen ahtaat käytävät, eikä tavara liikkunut ulos juuri lainkaan - sisään kyllä. Tuominen onkin tutkimusmatkaillut alakerran satojen neliöiden tiloissa jo kolmisen vuotta ja löytää päivittäin kaikkea uutta. Nykyään Alfassa on taas tilaa selata esimerkiksi levyjä ihmiset ovat löytäneet paikan. 

Tuominen ei käyntipäivänäni ollut tiskin takana, mutta palkollisensakin on selvästi alan miehiä. Eipä muuten tuollaisessa kaupassa voisi työskennelläkään. Kaveri antoi kirjapinosta vaihdossa kolmenkymmentä euroa, jonka käytin uusiin käytettyihin kirjoihin. 

Valitsin runsaasta musiikkikirjavalikoimasta kolme opusta. Lamppu Laamasen vuonna 2018 kirjoittama Andy McCoy-elämänkerta on suurelta osin huuhaata päähenkilön itsensä kertomana, mutta otin sen koska 80-luvun Hanoi Rocks on minulle ehkä kaikkien aikojen merkittävin orkesteri. Tiedän McCoyn vaiheet varmaan paremmin kuin hän itse, joten sankarin mielikuvitusjuttuihin pystyy suhtautumaan melko neutraalisti.

Ari Väntäsen kirjoittama The Rasmus-kirja lienee yhtä laadukas kuin hänen Stone-, Hanoi Rocks- ja Apulanta-teoksensakin, mutta sitä en ole vielä ehtinyt edes aukaista. 

Kolmas kirja joka meni kolmenkympin kauppaan, on entisen Judas Priest-kitaristin K.K. Downingin ja Mark Edlingtonin yhdessä kynäilemä 40 vuotta Judas Priestiä: Kitarasankarin muistelmat. 

Vuonna 2018 julkaistu kirja on surullista luettavaa. Luulisi miehen, joka on vaikuttanut yhdessä heavy metallin tärkeimmistä yhtyeistä, kykenevän muuhunkin kuin valittamiseen. Kummallinen marmatus alkaa jo ensilevytysten aikoihin 70-luvun puolivälissä. K.K.:n mukaan hänellä ei ollut tarpeeksi sananvaltaa tehdä päätöksiä ja muutenkin kirja etenee negatiiviseen sävyyn. 

Huhtikuussa 2011 Priestin jättäneen kitaristin myöhemmät vaiheet ovat olleet lähinnä surkuhupaisia. Viime vuodet hän on mankunut takaisin yhä varsin menestyvään bändiin. Oma K.K.'s Priest-yhtye ei ole ottanut oikein tuulta alleen, enkä sitä yhtään ihmettele jos vertaa orkesteria Judas Priestiin. 

Kaltaiselleni pitkän linjan Priest-fanille kirjassa ei ole juurikaan uutta informaatiota bändin vaiheista. Ennen niin loisteliaan kitaristin kiukuttelu on lähinnä turhauttavaa. 

Andy - Rock'n'Roll Star

Kun Lamppu Laamasen kirjoittama Andy McCoysta kertova elämänkertakirja Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga) viime vuoden syksyllä suurella tohinalla ilmestyi, en rientänyt onnesta soikeana kirjakauppaan. Uskoin, että samat horinat on luettu ja kuultu jo kymmeniä kertoja. Enkä ollut yhtään väärässä, kun satusedän kirjan vihdoin käsiini sain.

Korostettakoon, että mielestäni Andy McCoy on erinomainen biisintekijä ja vaikuttanut musiikillaan elämääni todella paljon, etenkin Hanoi Rocksin kanssa. Kitaristina en pidä häntä mitenkään ihmeellisenä, vaikka kunniaa on tullut silläkin saralla tullut. Henkilönä Andy on nähdäkseni lähinnä vastenmielinen narsisti, eikä Laamasen kirja käsitystä muuta.

Andy - Rock'n'Roll Star on jo kolmas Andy McCoy-elämänkerta. Tai laskentatavasta riippuen neljäs. Lokakuussa 1962 syntyneelle miehelle se on aika paljon.

Ensimmäinen Andy-kirja oli 1987 ilmestynyt Hanoista ikuisuuteen, kirjoittajanaan Måns Kullman. Toinen oli Sheriffi McCoy vuodelta 2001, ainakin väitetysti Andyn itsensä kynäilemä. Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years ilmestyi 2009 ja sekin käsitteli pitkälti samoja asioita.

Kun vielä mukaan lisätään Pekka Lehdon ohjaama fiktiivinen dokumenttielokuva The Real McCoy vuodelta 1999, on siinä kerrakseen taltiointia yhdestä miehestä.

Hanoi Rocks vuonna 1984. Andy keskellä.

Elin jonkunlaisessa harhakuvitelmassa, että uudessa kirjassa käsiteltäisiin tarkemmin Andyn musiikillisia ansioita. Mutta ei. Samaa höpinää, liioittelua ja muunneltua totuutta riittää sivutolkulla. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen itsekehu ja entisen Hanoi Rocks-bändikaverin Michael Monroen haukkuminen.

Laamanen on onneksi sen verran toimittanut kirjaa, ettei kyse ole ihan Andyn monologista. Hän on korjannut Andyn puheita esimerkiksi sankarimme mustalaisjuurista. Niitä kun ei ole edes yhden veritipan vertaa. Maailmalta Suomeen palattuaan vuonna 1994 hän jostain kumman syystä alkoi tarinoida olevansa manne.

Olisin kaivannut tarkempaa tietoa Andyn Amerikan vuosista. Shooting Gallery-orkesterinsa teki Kaliforniassa yhden albumin ja kiersi Kissin lämmittely-yhtyeenä 35 konsertin verran. Andy tosin kertoi minulle keväällä 1999 Ruotsin Haaparannassa, että he tekivät "150 keikkaa Kissin kanssa".

Shooting Gallery vuonna 1991. Andyn bändi Amerikassa. 

Täydelliseksi flopiksi kymmenen vuotta sitten muodostunut The Real McCoy Band on jäänyt kirjassa kokonaan unholaan. Aihe lieneekin sankarillemme arka. Kyseessä oli kokoonopano, jossa McCoyn kanssa soitteli kolmen Suomen keikan verran superbändi Foo Fightersin kitaristi Chriss Shiflett, Andyn vaimo Angela sekä muutama Hanoi-johdannainen ruotsalaismuusikko. Orkesteri hajosi Andyn ja Shiflettin erimielisyyksiin.

Koska rock'n'rollin Uuno Turhapuroksikin tituleerattu Andy McCoy sattuu olemaan Suomen tunnetuimpia julkkiksia, oli kirjalle varmasti viime syksynä tilausta mietittäessä isänpäivä- tai joululahjaa perheen päälle. Kriittiselle lukijalle ja vuosikymmeniä Andyn touhuja seuranneelle kirja ei tarjoa mitään uutta.

Andy esittelee kitaraa vuonna 1984. 

Laajan hammasremontin ja ikääntymisensä takia nykyään hieman Kasper-nukkea muistuttava Andy on viimeisen vuoden aikana ollut tapetilla taidenäyttelynsä ja Pelle Miljoona Oy:ssä kitaroimisensa takia. Vaikka soittotaito on vuosien varrella heikentynyt, soi keppi yhä hyvänä päivänä kohtalaisesti.

Uusi ja samalla Andyn kolmas sooloalbumi 21st Century Rocks ilmestyi alkusyksyllä. Se on saanut pääosin hyvät arvostelut. Sen verran mitä levyä olen kuullut, voin yhtyä yleiseen mielipiteeseen. Esimerkiksi videonakin julkaistu Seven Seas on erinomainen kappale.

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Hanoi Rocks Readingin lavalla 1983

Viime viikolla Youtubeen putkahti mielenkiintoista materiaalia. Hanoi Rocksin keikka Readingin rockfestivaaleilla kesällä 1983 oli ladattu palvelimeen.

Brittiläinen valokuvaaja Justin Thomas otti aikoinaan runsaasti fotoja Suomesta Lontooseen muuttaneesta rockyhtye Hanoi Rocksista. Miehellä oli välillä videokamerakin mukana. Thomasin arkistoissa 30 vuotta lojunut festarivideo on vihdoinkin nähtävillä netissä.

Hanoi Rocks oli vuonna 1983 ehkä parhaimmassa vedossaan. Valitettavasti video ei tee oikeutta bändille heikon äänen- ja kuvalaadun vuoksi, mutta yhtyeen energia välittyy kyllä.

Readingin keikka mainitaan Ari Väntäsen kirjoittamassa Hanoi Rocks: All Those Wasted Years -kirjassa. Siinä laulaja Michael Monroe ilkkuu, että "aina kun häntä vitutti Andy McCoy, hän kelasi keikkavideosta kohtaa, jossa kitaristi saa kusipullosta päähänsä kesken soolon". Itse en moista kohtaa videolta löytänyt ainakaan yhdellä katselukerralla, mutta lavalle lentävä pullosateen näkee kyllä huonosta kuvanlaadusta huolimatta.

Muistan, että suomalaisessa OK-nuorisolehdessä oli juttua Hanoin Readingin keikasta. Samalla festarilla esiintyivät muun muassa Black Sabbath, jossa lauloi tuolloin paremmin Deep Purplesta tunnettu Ian Gillan, Thin Lizzy, Marillion, Big Country ja muutama vuosi sitten uuteen nousuun dokumenttielokuvan avulla päässyt Anvil.

Hanoilta ilmestyi keväällä 1983 kolmas studioalbumi Back To Mystery City. Levyn kappaleet ovatkin Readingin keikalla pääosassa. Setti on pitkälti samanlainen kuin joulukuussa -83 Lontoon Marqueella nauhoitetun livelevyn All Those Wasted Yearsin kappalelista.

Onnistuin 13-vuotiaana seiskaluokkalaisena näkemään Hanoi Rocksin. Bändi poikkesi videon kuvausvuonna uudenvuoden aatonaattona Kalannin urheilutalolla. Lämmittelybändinä oli tuolloin vielä täysin tuntematon helsinkiläinen Smack. Jälkimmäisenkin näin lavalla puolen tusinaa kertaa uudelleenkin, mutta Hanoita piti odottaa 2000-luvulle asti, jolloin yhtye koottiin uudestaan.

Rodos osa 1 - Monroe matkalukemisena

Kotiuduin viikon Rodoksen reissulta eilen iltapäivällä. Finnairin lomalentokone oli jopa 20 minuuttia etuajassa Turun lentokentällä.

Tuntui suorastaan taivaalliselta nähdä kentän mittarissa lukema +16 ja tuntea virkistävä tuulenvire. Viikon hikoilun jälkeen se oli paras tunne aikoihin. Jos olisi ollut kaukaa viisas, olisi varmaan kannattanut ottaa selvää millainen keli Rodoksella kesäkuussa yleensä on, niin olisi siltäkin välttynyt. Mutta marraskuussa matkaa varatessa ei paljon tullut moista seikkaa ajateltua. Kun varjossa on +35 astetta, en ymmärrä kuka siitä voi enää nauttia, vaikka olisi kuinka kesäfani tahansa.

Kahden vuoden takainen matka samaan kohteeseen oli yksi matkailuhistoriani parhaimmista, joten hinku takaisin oli kova. Tuolloin, toukokuussa 2010, Rodoksen ilmasto oli siedettävä pohjoisen miehellekin. Nyt ei. Ennen kuin edes pääsi ulos hotellihuoneesta, oli yleensä läpimärkä hiestä.

Katonrajassa ollut tuulettimelta näyttävä vehje oli ehkä joskus toiminut, mutta nyt siinä ei ollut minkäänlaisia elonmerkkejä. Parvekkeen ovi oli apposen auki yölläkin, muuten nukkuminen oli aivan mahdotonta. Ulko-oven välissä oli usein kenkä, jotta huoneeseen tuli läpiveto.

Onneksi kämppä oli hotellin ylimmässä eli kuudennessa kerroksessa ja parveke sivukujalle päin. Känniurpojen huudot ja baarimusiikki kuuluivat vain etäisesti sinne asti. Häiritsevintä viikon aikana oli jalkapallo-ottelun seuraajien metelöinti. Apinalauma mesosi pahemmin kuin suomalaiskännääjät Gran Kanarialla muutama vuosi sitten. Ainoa ero vain oli, että urheilufaneille sellainen on aina sallittua.

Kämpässä hikoilun lomassa luin Ari Väntäsen kirjoittamaa Michael Monroe -kirjaa. Se ilmestyi viime vuoden loppupuolella. Kirjoitin aiheessa silloin tuoreeltaan blogiini. Teksti löytyy täältä
http://kaislatuuli.blogspot.fi/2011/11/ari-vantasen-michael-monroe-kirja.html

Väntäsen kirja on oivaa matkalukemista, vaikka isokokoinen teos viekin paljon tilaa matkalaukussa. Se on myös siksi hyvää lukemista aiheesta kiinnostuneelle, että samaa tekstiä jaksaa lukea monta kertaa - tässäkään tapauksessa väliä ei ole kuin puolisen vuotta.

Tällä kertaa hotellihuoneessa pystyi katsomaan televisiosta jopa elokuvia jos mieli teki. Yleensä se on tehty mahdottomaksi dubbausten takia. Kreikassa ei onneksi näemmä moista typeryyttä harrasteta, vaan alkuperäinen ääniraita kuului normaalisti ja ruudussa vilisi kreikankielinen tekstitys.

Esimerkiksi edellisellä reissulla Puolan Gdanskissa, ei televisiota voinut katsoa ainakaan ääni päällä. Kun Sylvester Stallone tai Danny De vito höpöttävät puolaa tai venäjää, on siitä leikki kaukana. Eihän sitä molotusta kestä kukaan.

Mutta en mennyt Rodokselle lukemaan tai televisiota katsomaan. Matkasta lisää myöhemmin.

Ari Väntäsen Michael Monroe -kirja

Turkulainen toimittaja Ari Väntänen debytoi kirjailijana kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Hanoi Rocks -historiikilla All Those Wasted Years. Tuolloin myös syntyi ajatus kirjoittaa opus Hanoi Rocksin laulajasta Michael Monroesta. Monroen sooloura kun ei ollut yhtä hyvin tiedossa kuin hänen Hanoi-vaiheensa.

Tilasin kirjani helsinkiläisestä AdLibriksestä. Se on osoittautunut mallikkaaksi postimyyntifirmaksi, joka ei velota lähetyksistään edes postimaksuja. AdLibriksessa Monroe-kirja on kaiken lisäksi vajaan kympin halvempi kuin vaikkapa eräässä turkulaistavaratalossa. Kirjan alkusivulla on Monroen hopeatussilla sutaisema nimirjoitus.

Ensimmäisen Michael Monroe -nimikirjoitukseni sain vuonna 1982. Tuolloin kirjoitin Hanoi Rocksin fan clubiin kirjeen. Palautteena tuli postikortti, jossa oli joka jätkän nimmarit.

Michael Monroe tuli elämääni kuitenkin jo sitä ennen. Ensikosketukseni bändiin tapahtui hiihtolomalla 1981, jolloin televisiosta tuli Rockilta -niminen ohjelma. Siinä esiintyi Hanoi Rocksin lisäksi muun muassa Bluesounds ja Hurriganes.

Jouluna 1981 sain isältäni lahjaksi Hanoi Rocksin ensimmäisen lp-levyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes. Se oli menoa, joka ei ole laantunut vieläkään. Pidän nimittäin Hanoi Rocksia kaikkien aikojen parhaimpana bändinä.

Muistan yhä Bangkok Shocksin A-puolen ensimmäisen raidan Tragedyn alkurahinat silloisesta levysoittimestani ja soundin, joka levystä lähti. Nyt 30 vuotta myöhemmin pystyn keskittymällä saamaan sen saman fiiliksen, vaikka olen kuullut Tragedyn noin tuhat kertaa.

Väntänen kävi läpi Hanoi Rocksin vaiheet All Those Wasted Years -kirjassa, mutta luonnollisesti niitä kerrataan tässäkin teoksessa. Toistamisen maun hän onnistuu välttämään. Kirjan loppupuolella Väntänen kertoo uudelleen kootun 2000-luvun Hanoi Rocksin vaiheet. 500-sivuiseen ja tiiliskiven kokoiseen kirjaan mahtuu kyllä tekstiä.

Jos kovalle Hanoi-fanille Väntäsen edellinen kirja oli jokseenkin tuttua kauraa, löytyy MM-kirjasta niin paljon uutta informaatiota, että kirjaa ei malta päästää käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun. Vaikka olen seurannut tiiviisti Monroen uraa, on esimerkiksi hänen persaukisena kituuttelu Kiikalan korvessa karua kertomaa.

Väntänen on selvästi kirjoittanut kirjansa Monroen valvovan silmän alla ja häntä kunnioittaen. Tiedän toisenlaisiakin versioita joistakin kirjassa mainituista asioista. Kuten vaikka Monroen ja hänen nykyisen vaimonsa suhteen alkuajoista. Hanoi Rocksin Twelve Shots On The Rocks -levyn kappaleen Watch This syntyhistorian kertoi eräs Monroen entinen soittokumppani erilailla kuin päähenkilö itse. Monroen bändin kitaristin Gingerin viime kesäisen eron kerrotaan olevan lähinnä perhesyistä johtuvaa, eikä bändin managerin osuudella asiaan mässäillä. 

Michael Monroe -kirjassa on mainittu monia keikkoja, joita olen ollut katsomassa.

Monroe Turun Citymusiikissa nimmarikeikalla toukokuussa 1987. Ei siis 1988, kuten kirjan kuvatekstissä lukee.

Monroen Provinssirockissa 1996.

Alkusysäys uuden Hanoi Rocksin synnylle Crystal Extacyn keikalla Club Feenixissä Turussa helmikuussa 2001.

Hanoi Revisited Ruisrockissa 2001.

Hanoi Rocks Turun Caribiassa uudenvuodenaattona 2003.

Kun Michael Monroe kävi soolobändinsä kanssa veirailemassa Jyrki -televisio-ohjelmassa toukokuussa 2000, olin siellä kameraharjoittelijana.

Tutustuin Ari Väntäseen Ruisrockissa 2000. Uskomatonta, mutta se tapahtui Michael Monroen keikan aikana!

Toivottavasti kirja käännetään englanniksi. Ulkomaisilla rokkikukoilla, joihin Michael Monroe on paljon vaikuttanut, olisi rutkasti opittavaa tästä sitkeästä suomalaisesta, joka menee vaikka läpi harmaan kiven. Michael Monroe on nyt uransa huipulla.