Kevättalven musiikkikirjallisuutta

Olen viime aikoina harrastanut laajalti musiikkikirjallisuutta. Työn alla on ollut muun muassa Irwinistä, Epe Heleniuksesta ja Ismo Alangosta kertovia kirjoja. 

Viimeksi mainittu osoittautui huomattavasti paremmaksi kuin mitä kritiikki antoi ymmärtää. Taisi olla Helsingin Sanomien vittumaiseen tyyliinsä kirjoittava nousukaskriitikko, joka teilasi Katja Ketun tekstin totaalisesti. 

Mielestäni kirja on oikein mielenkiintoinen, informatiivinen ja Alangon kertomukset kappaleistaan pitkän uransa varrelta ihan parasta. En tosin tuntenut viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta kuin pari biisiä, mutta 80-luvun Hassisen Kone- ja Sielun veljet-aikakausi onkin hänen uraltaan minulle merkityksellisintä. 

Kimmo Miettisen Irwin Goodman - kansan taiteilija on samaa tasoa kuin kirjailijan 2021 ilmestynyt Suomipunk 1977-1981-teos. En ole vieläkään saanut sitä luettua sitä loppuun sekavuutensa takia. Sivumäärältään pienempi Irwin sentään meni muutamassa illassa. 

Miettinen oli yksi suosikkikirjoittajistani 80- ja vähän 90-luvullakin, jolloin luin hänen juttujaan Rumbasta ja Soundista. Myös aiemmat kirjansa AC - Takapirujen kuningas ja LoveLies ovat vallan viihdyttäviä. Tiedä sitten mitä on tapahtunut, kun miehen nykytuotanto vaikuttaa aivan juosten kustulta.  

Soundin pitkäaikaisen päätoimittajan Timo Kavervan kirjoittama Epe on kertomus levy-yhtiö Poko Rekordsin ja Epe's Music Shop-levykaupan perustajasta Epe Heleniuksesta. Vaiherikkaita tarinoita lukee mielellään, vaikka suurin osa onkin tuttuja etenkin Vesa Kontiaisen Aitoa suomirokkia - Poko Rekordsin historia-teoksesta (Like 2004). Vuosikymmenet Heleniuksen tuntenut Kanerva olisi varmaan saanut aiheesta irti enemmänkin. Nyt mennään vähän liikaa itsestäänselvyyksillä. 

Ostin hiljattain maanmainiosta turkulaisesta Alfa Antikva-liikkeestä kaksi kirjaa. Taija Holmin kirjoittama Loppuumyyty! kertoo hänen kahdesta ensimmäisestä vuosikymmenestään suomalaisessa musiikkibisneksessä. Tiedotus- ja tapahtuma-alan ammattilaisella riittää tarinoita niin Yöstä, Popedasta kuin Eppu Normaalistakin. 

Naputellessani aikoinaan juttuja turkulaiseen musiikkilehteen, olin jonkun verran tekemisissä Taijan kanssa. Tapasinkin hänet muutaman kerran. Oikein mukava ja ystävällinen nainen. Ehdottomasti kirjansa ansainnut. 

Vaikka jyväskyläläinen Rajuilma jäi maakuntatason yhteeksi, on se saanut oman kirjan. Toimittaja-muusikko Juho Hämäläisen kirjoittama, vuonna 2017 ilmestynyt Rautaratsun selässä - Rajuilman nousu, uho ja tuho kertoo tämän suomeksi laulaneen hevibändin tarinan. 

Minulle Rajuilma on lähinnä tuttu Naidaan-kappaleesta, joka soi musiikkivideon kera Levyraadissa vuonna 1987. Raatilaiset eivät seksiä tihkuvaa esitystä pelästyneet, vaan normaalisti perin vakava vakiojäsen Klaus Järvinenkin innostui kehumaan omia miehisiä taitojaan. 

Sujuvasti kirjoitettu teos saa usein suunpielet hymyyn. Päihteitä, sekoilua ja naisia on riittänyt. Mimmit mahtavat olla nykyään totisia tunnistaessaan itsensä tekstistä. Yhtyeen musiikilliset saavutukset tuppaavat jäämään sivuseikaksi, vaikka nyttemmin Youtubesta kuunneltuna Rajuilmalla hyviä biisejä olikin. 

Minun näkökulmastani Rajuilma oli melko vaatimaton ilmiö suomalaisessa musiikkihistoriassa, mutta kirjan perusteella Jyväskylän seudulla on ollut toisin. 2000-luvun alkupuolella bändi olisi voinut pärjätä paremmin, kun suomenkielinen raskas rokki alkoi menestyä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen myötä. 

Dokumenttielokuva Twisted Sisteristä

Kaverilta lainattu We Are Twisted Fucking Sister -dokumenttielokuva pääsi joulun pyhinä vihdoinkin dvd-soittimeni sisuksiin.

Vuonna 2016 ilmestynyt, Andrew Hornin ohjaama yli kaksituntinen dokumentti oli muutama vuosi sitten monien huulilla. Kumma, ettei muuten melko hyviäkin musiikkiohjelmia lähettävä Yle Teema ole ollut ainakaan vielä innostunut Twisted Sisteristä.

Elokuvan ilmestymisvuonna newyorkilainen Twisted Sister esiintyi Porisperessä Porin Kirjurinluodossa. Sinnehän oli päästävä. Aiheesta lisää linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/08/twisted-sister-porisperessa.html

Kulta-aikoinaan 80-luvun puolivälissä Twisted Sister oli monelle popparille oikein punainen vaate, mutta valtaosalle suomalaisteinipojista yksi kovimmista orkestereista. Omaa, paikoin kiihkeääkin TS-diggailuani kuvailen yllä olevassa linkissä, enkä kertaa sitä tässä sen kummemmin.

Vaikka suuri yleisö ei ole Twisted Sisterin pauloihin enää tällä vuosituhannella langennut, on We Are Twisted Fucking Sister herättänyt kiinnostusta yli genrerajojen. Se on hieman yllättävää, koska luulisi monien itseään muita fiksumpina pitävien musiikkidiggarien nauravan moiselle roskalle.

We Are Twisted Fucking Sister olisi toiminut paremmin puolisen tuntia lyhyempänä. Puhuvien päiden lisäksi mukana on yllättävän paljon livekuvaa 70-luvulta, jolloin yhtye soitteli pitkin New Yorkin alueen klubeja. Puheet tuhansista keikoista on pakko olla liioittelua, mutta ahkera keikkailu toi laajan kannattajakunnan. Muualla bändistä ei tiedetty mitään.

Omien, mitä ilmeisemmin tuolloin vielä melko vaatimattomien, biisiensä lisäksi katuhuoraimagon omaksunut Twisted Sister soitteli muun muassa David Bowien ja Judas Priestin tuotantoa. Keikkoja venytettiin erilaisin konstein, jolloin laulaja Dee Snider oppi paasaamaan kappaleiden keskellä ja välissä kuin kovempikin poliitikko.

Sniderin oltua kuusi vuotta bändissä, sai se vihdoin levytyssopimuksen pikkuiselta englantilaiselta Secret-levy-yhtiöltä vuonna 1982. Huomasin bändin samana vuonna, kun Soundi-lehdessä oli tamperelaisen Poko Rekordsin mainos. Yhtiö maahantoi Secretin levyjä.

Elokuvan päätarina päättyy debyyttialbumin julkaisuun ja yhtyeen toimiin rapakon takana Englannissa. Loppuvaiheet, 80-luvun puolivälin läpimurto ja hajoaminen vuonna 1987 käydään nopeasti läpi.

Yhtye koottiin uudelleen 2001 WTC-iskuissa kuolleiden palomiesten muistokonserttia varten. Tyhjänpäiväistä joululevyä lukuunottamatta ei sen jälkeen ole ilmestynyt uutta materiaalia. Bändi soitteli vanhoja hittejään vuoteen 2016, jolloin oli taas kuoppajaisten aika.

Rokkikirjoja tammikuun iltojen ilona

Lueskelin hiljattain kaksi perin erilaista suomalaista musiikkikirjaa. Kiitos lainasta Vartiaisen Jarille, jonka laajaa arkistoa pääsin penkomaan.

Kyseessä olivat Tigers Story ja Sheriffi McCoy. Jälkimmäinen olikin ennestään tuttu ja toinen puolestaan siltä osin, että tiesin sellaisen aikanaan ilmestyneen.

Pidemmän korren veti ilman muuta Janne Salmen kirjoittama ja vuonna 2012 julkaistu Tigers Story. Se on kertomus keravalaisesta Teddy & The Tigersistä, joka villitsi 70-luvun lopulla nuorisoa ympäri maan.

Fancy Dan-nimisenä aloittanut ja 50-luvun rockabillyä soittanut Teddy & The Tigers oli tamperelaisen Poko Rekordsin ensimmäinen kiinnitys. Yhtyeen levyt myivät sellaisella syötöllä, ettei uudelle levy-yhtiölle parempaa alkua olisi voinut toivoa.

Kesällä 1978 orkesteri ohitti suosiossa monta vuotta listojen kärjessä keikkuneen Hurriganesin. Asia tietysti kismitti Ganes-pomo Remu Aaltosta kovasti ja mies laukoikin tuimia kommentteja uudesta tulokkaasta.

Tigers lopetti toimintansa rockabillybuumin ollessa vielä suurimmillaan syksyllä 1980. Sen puolesta, että amerikkalainen Stray Cats hullaannutti Suomea vasta puoli vuotta myöhemmin, olisi yhtyeelle takuulla ollut yhä markkinarakoa jäljellä.

Teddy & The Tigers on vuosikymmenten varrella tehnyt silloin tällöin paluukeikkoja, mutta uusia levytyksiä ei ole ilmestynyt. Nostalgia on purrut ja kysyntää varmasti löytynyt. Enää comeback on tuskin mahdollista, sillä laulajakitaristi Teddy Guitar alias Aikka Hakala sairastui vakavasti viitisen vuotta sitten.

Kirja on vähän ontuvasta taitostaan huolimatta vallan mielenkiintoinen. Se on täynnä ajankuvaa 70-luvun lopulta ja 80-luvun taitteesta, joka on syöpynyt allekirjoittaneenkin kaaliin hyvin.

Salossa järjestettiin elokuussa 2012 Easy Livin' In Salo-tapahtuma, joka keskittyi Uriah Heep-yhtyeen fanitukseen. Takapihan anniskelualueella katselin aikani tutunnäköistä hahmoa, enkä saanut päähäni mistä miehen oikein tunsin. Lopulta oli pakko kysyä. Hän osoittautui Teddy & The Tigersin basisti Antti-Pekka Niemeksi. Oikein mukava heppu olikin.

Entinen Uriah Heep-rumpali Lee Kerslake ja Teddy & The Tigersin basisti AP Niemi Salossa kesällä 2012. 

Seuraavaksi tartuin kirjaan, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran joskus vuosituhannen alussa. Suomen ehkä kuuluisimman rockmuusikon, Andy McCoyn, itsensä kirjoittamaksi tituleerattu Sheriffi McCoy ilmestyi vuonna 2001.

Andyn vaiheita aivan 80-luvun alusta asti seuranneena hänen seikkailunsa ovat tulleet perin tutuiksi. Sheriffi McCoysta on sen verran aikaa, että tarinoihin on saanut vähän perspektiiviä. Kirja alkaa 60-luvun alusta, jolloin McCoy syntyi Pelkosenniemellä ja päättyy Hanoi Rocksin uudelleen kokoamiseen vuonna 2001.

Haluan korostaa, että Andy McCoy on merkinnyt minulle enemmän kuin ehkä kukaan muu suomalaismuusikko. Hänen kynäilemänsä Hanoi Rocks-kappaleet ovat erittäin olennainen osa nuoruuteni soundtrackia, eikä biisien hohto ole himmennyt 80-luvun jälkeen minnekään. Se ei kumminkaan estä suhtautumasta häneen kriittisesti.

Nykysilmin luettuna Andyn kirjassaan heittämät hölynpölyjutut eivät saa edes hymyä huulille, vaan lähinnä ärsyttävät. Hänen suonissaan ei virtaa pisaraakaan mustalaisverta ja artistiin kovasti liitettyjen huumehommienkin laajuus alkaa vähän epäilyttämään. Vaikka mies ei Pelle Miljoona Oy:n taannoisen kiertueen perusteella enää osaakaan soittaa kitaraa kuin lähinnä auttavasti, luulisi hänen olevan moisen rojumäärän vedosta huomattavasti pahemmassa kunnossa. Tai haudassa.

Sheriffi McCoy on melkoinen satukirja, jossa toki vilahtelee faktaakin siellä täällä. Hanoi Rocksista kiinnostuneille tämä tietysti on jonkinmoinen tietopaketti. Siihen tarkoitukseen on tosin tehty huomattavasti asiallisempikin opus, nimittäin Ari Väntäsen kirjoittama Hanoi Rocks - All Those Wasted Years (Like 2009).

Hanoi Rocks vuonna 1981. Andy McCoy keskellä. 


Syksyllä ilmestyi peräti kolmas Andystä kertova kirja, Lamppu Laamasen tekemä Andy - Rock'n'Roll Star. Sitä en ole vielä ennättänyt lukea, enkä suurin odotuksin siihen aio tarttuakaan. Mielikuvitusjuttuja kun on jo luettu pilvin pimein.

Ensimmäinen Andy-kirja oli Måns Kullmanin naputtelema Andy McCoy - Hanoista ikuisuuteen vuonna 1987. Ehkä vielä aikanaan julkaistaan postuumisti sellainen teos, jossa Andyn tarina käydään läpi totuudenmukaisesti. Sitä odotellessa voi vaikka tutustua tähän mielenkiintoiseen linkkiin, jossa oikaistaan hänen vuosien varrella sepittämiään juttuja.

https://web.archive.org/web/20100419121702/http://pilleri.spt.fi/~jukka/hanoi3/fin/news_html/vonhulkkov.htm

Da Da (kuulat sekaisin) - tribuutti Popedalle

Viime vuosikymmenellä oli muotia julkaista kokoelmalevyjä, joissa eri artistit versioivat jonkun suositun yhtyeen tuotantoa. Tällaisia albumeita kutsutaan tribuuttilevyiksi.

Suomessa moisen kunnian kohteeksi ovat päässeet ainakin Eppu Normaali, Lasse Mårtenson, Tapio Rautavaara, Leevi & The Leavings, Klamydia, Dingo ja Popeda, jonka tribuuttilevyn löysin taannoin turkulaiselta kirpputorilta vaivaiseen euron hintaan.

Euroa enempää Popedan tribuuttialbumista ei olisi kannattanut maksaakaan. Se kun on täysin juosten kustu kokonaisuus, jonka julkaiseminen tällaisenaan on jopa vähän kyseenalaista. Vuonna 2008 ilmestynyt levy ei nimittäin tee kunniaa suomirokin ikonille Popedalle, vaan lähinnä nöyryyttää sitä.

Suurin osa raidoista on kammottavaa sontaa. Onkin pieni ihme, että jopa levy-yhtiö Poko Rekordsin löysästä seulasta ovat näin onnettomat versiot menneet läpi. Tosin se ei himmennä Popedan usein loistokkaita originaalikappaleita, vaan päinvastoin kiihdyttää halua kuunnella niitä.

Olin aikaisemmin kuullut CMX:n version Hulluista koirista ja Yön esittämän Yö-kappaleen, joka on Popedan Mustat enkelit-albumin (-82) tähtihetkiä.  Molemmat toimivat hienosti.

CMX on sovittanut omansa melko kummalliseksi, joskin onnistuneesti. Yö on perinteisempi ja se käy Olli Lindholmin orkesterille muutenkin kuin nimensä puolesta. Ymmärtääkseni hirvittävästä krapulasta ja liskojen yöstä kertova kaunis kappale sopisi huonosti esimerkiksi vaikkapa Anna Abreun tai Elastisen repertuaariin. Kummallakaan tuskin on omakohtaista kokemusta asiasta.

Albumin parhaaseen antiin lukeutuu myös Eppu Normaalin esittämä Huummetta, jonka yhtye on versioinut aivan eppumaiseksi. Aiheensa puolesta kappale luontuisi varmaan muillekin levyn bändeille.

Popeda vuonna 1982. Costello Hautamäki, Jyrki Melartin, Pate Mustajärvi, Arwo Mikkonen ja Kai Holm. 

Heikkoja näkemyksiä komeista alkuperäisbiiseistä sitten riittääkin. Muutama pääsee rimaa hipoen plussan puolelle, mutta esimerkiksi Stalingrad Cowgirlsien Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen), iRonican Kaasua, komisario Peppone ja jopa Apulannan Kuuma kesä olisi voitu suosiolla jättää tekemättä.

Dave Lindholmin Jos joet olis... sen sijaan olisi pikku muutoksilla vallan mukava ralli. Nyt hänen slide- tai pullonkaulakitarointinsa menee täysin överiksi kun vanha mestari vetelee aivan eri riffiä kuin alkuperäinen. Laulukin on miksattu liian pintaan. Parhaassa kolmanneksessa kumminkin.

Juho Juntusen taiteilemat kannetkin ovat vähän niin ja näin, eikä halpisvaikutelma varmaan lisännyt potentiaalisen ostajakunnan kiinnostusta levykaupassa asioidessa. Jos joku haluaa ostaa levyn pois eurolla, niin eiköhän tehdä kaupat!

Juva Rock City - Festarijärjestäjän taivas ja helvetti

Ostin helmikuussa Turun Manhattanin levymessuilta viiden euron hintaan tiiliskiven kokoisen opuksen, Vesa Kontiaisen kirjoittaman Juva Rock Cityn (Bazar 2017).

Kontiainen on tuttu mies Poko Rekordsin historiikin Aitoa suomirokkia- ja Popeda-kirja Ilikeesti kiitää takaa. Häneltä ei teksti lopu kesken, eikä kustannustoimittajan punakynä mitä ilmeisimmin juurikaan viuhu. Sivuja kertyy jokaista kirjaa varten valtavat määrät. Juva Rock Cityssäkin, alanimikkeeltään Festarijärjestäjän taivas ja helvetti, niitä on lähes 550.

En ole tietääkseni koskaan käynyt Juvalla. Etelä-Savossa sijaitseva kunta ei Kontiaisen juttujen mukaan ole mikään paratiisi, mutta eipä paljasjalkainen juvalainen ei ole muuallekaan muuttanut. Kirjaa lukiessa kuvittelin mielessäni Juvan vähän Mynämäen kaltaiseksi isohkoksi maalaispitäjäksi.

Valtavasta informaatiotulvasta huolimatta en saanut selville kirjoittajan syntymävuotta. Se on joko 1963 tai 1964. Kontiaisen erittäin yksityiskohtaisten tekstien perusteella pystyin hyvin omaksumaan Juvan Kaarihallin keikkojen, aikakautensa esiintyjien ja nuorisokulttuurin kuvailut.

Alunperin Kontiaisen äiti Irma järjesti Juvan Kaarihallille keikkoja. Sairastuttuaan 1980-luvun lopulla poikansa ryhtyi samaan toimeen. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovatkin tarinat tanssilavakulttuurin ajoilta. Minäkin kävin teininä 80-luvulla Kalannin Urheilutalon keikoilla ja välillä vähän muuallakin kuten Köyliön Lallintalolla.

Kontiaisen muistin täytyy olla sitä paljon puhutta norsun luokkaa. Minulle kuittaallaan jatkuvasti hyvästä muististani, varsinkin vuosilukujen suhteen. On kuulemma kummallista, että joku voi muistaa esimerkiksi milloin joku Iron Maidenin tai Hanoi Rocksin levy ilmestyi. Jos vielä kerron biisijärjestyksenkin tai mistä ja milloin levyn hankin, ollaan monttu auki ja naureskellaan. "Siis kuinka sä voit, eihän kukaan mitenkään voi!". Miksei voi? Olenkin ruvennut käyttämään esimerkiksi sanontoja kuten "aikoinaan kun" välttääkseni tällaisia tilanteita, koska on olevinaan niin helvetin ihmeellistä jos joku muistaa vuosilukuja ja päivämääriä.

Kontiaisen tekstiä lukiessa voin vaan itsekin ihmetellä miten yksityiskohtaisesti hän muistaa esimerkiksi mitä biisejä Juvan Kaarihallin nurkilla pillurallia ajelleissa autoissa soi kesällä 1981.

Kontiaisen omat keikkaelämykset Kaarihallilta alkavat vuodesta 1978, Ronski Gangin keikalta, jolloin hän oli noin viisitoista vuotias. Mies luettelee muistinsa syövereistä bändien kokoonpanot, monet keikoilla esitetyt kappaleet sekä muuta triviaa kuten väkimäärät ja yleisön käyttäytymiset kunakin iltana. Tavallinen pulliainen tuskin on tällaisesta kiinnostunut, mutta minä luin juttuja suurella mielenkiinnolla.

Kaarihallin keikkojen loputtua ja Kontiaisen järjestämien iltamien siirryttyä Hotelli Juvaan, muuttuu kirja tylsemmäksi ja kirjoittajakin samalla kyynisemmäksi. Hotelli Juva kun lienee ollut kuin Juva pienoiskoossa, niin hyvässä kuin pahassakin. Kontiainen muistaa mainita lähes koko henkilökunnan vuosien varrelta aina narikkamiehistä baarimikkoihin.

Puolivälissä kirjaa siirrytään Puustockin, Juvan oman rokkifestivaalin, pariin. Kontiaisen toimiessa idean isänä ja promoottorina, rokattiin Puustockissa ensimmäisen kerran kesällä 2000.

Kiinnitin jo aikoinaan huomiota festivaaliin esiintyjiin, jotka tuntuivat vuosi toisensa jälkeen olevan melkein samoja. Yö, Neljä ruusua, Popeda, Luonteri Surf, Viikate ja Apulanta ainakin olivat perusnimiä. Kontiainen kuittaa asian kirjassa siten, että "Ketä kiinnostaa jotkin Rumban toimittajien lempibändit, joista kukaan ei ole koskaan kuullutkaan" ja ettei Juvalle kannata ottaa mitään muuta kuin varmoja nimiä.

Puustockia järjestettiin aina kesään 2008 asti. Kontiainen kertoo vähän turhankin yksityiskohtaisesti jokaisesta tapahtumasta, niitä edeltävistä suunnitteluista, suhteistaan bändien jäseniin ja suunnilleen kaikki järjestysmiehetkin mainitaan nimeltä. Tästä syntyy tunne, että on lukenut samat jutut jo pari kertaa aikaisemmin.

Puustockin ja Hotelli Juvan jälkeen pitkän päivätyön musiikin parissa tehnyt Kontiainen on järjestänyt Juvalla ainakin Metsä Rokkaa- ja Juva Rokkaa -nimisiä tapahtumia sekä ravintolakeikkoja lähikaupungeissa.

Vinyylin vinguttajat

"Ryhmä musiikin ystäville, joille vinyylilevy kansitaiteineen on pyhä kokonaisuus. Levyt ovat aarteitamme ja niiden omistaminen, hypistely ja levylautaselle asettaminen on ylpeytemme". Näin kirjoittaa Jukka Nummi Facebookin suositun Vinyylin vinguttajat -ryhmän esittelytekstissä.

Liityin porukkaan kolmisen vuotta sitten. En ole pahemmin seurannut ryhmää kuin vasta tänä talvena, jolloin aloin linkitellä sinne kuvia omista lp-levyistäni. Tapanani on ollut naputella mukaan myös tekstintynkää. Usein esillä on pelkkä kuva ilman minkäänlaista saatetta, joka ainakin minusta vaikuttaa turhan helpolta ratkaisulta ja jopa toisten aliarvioimiselta.

Ryhmään kuuluu tätä kirjoittaessani peräti 7174 jäsentä. Ilmeisesti suuri linkitysten ja kuvatiedostojen määrä tekee sen, ettei nettiyhteyteni oikein tahdo pyörittää sivua, vaan jumittuu aina lupaavan alun jälkeen. Samoin kännykkä tökkii pahemman kerran. Paljon mielenkiintoista juttua jää varmasti näkemättä.

Ryhmässä saa yleensä palautetta runsaasti, mikä tekee hommasta huomattavasti mielenkiintoisempaa. Mukana tuntuu olevan paljon pitkänlinjan musiikkiharrastajia. Suurin osa ryhmän jäsenistä ei kuitenkaan osallistu millään tavalla keskusteluihin tai esittele levyhyllynsä sisältöä.

Olen pyrkinyt välttämään itsestäänselvyyksiä kuten Guns N' Rosesia tai Iron Maidenia, koska niiden levyjä löytyy melkein jokaiselta. Kokosin tähän muutaman viime päivien postaukseni.

"Puolenpäivän ratoksi nakkilalaislähtoisen hevibändi OZin toinen albumi Fire In The Brain (Tyfon Grammofon 1983). Bändi asusteli tuolloin jo Tukholmassa. Biisit on pääosin tehnyt basisti Jay C. Blade, jonka tuoreimpiin vaiheisiin kuuluu potkujen saaminen Yöstä viime joulukuussa ja uusi yhtye Jay Lewis Gang. "Vesuriheviä", totesi eräs tuttu äskettäin. Laulaja Ape De Martinez kun piteli käsissään bändin kolmannen levyn Third Warningin kannessa kyseistä työkalua". 

"Eilen tuli luukutettua tätä. Suomi-ilmiö vuodelta 1981. Varmasti aikakautensa legendaarisimpia kokoelmia, jolla mukana Poko Rekordsin ja Johannan bändejä kuten Hassisen kone, Loose Prick, Problems?, Karanteeni, Ratsia ja Pelle Miljoona Oy."

"Loudness: Live-Loud-Alive (Roadrunner 1984). Japanin ehkä tunnetuin bändi niputti alkuaikojensa livekunnon tälle levylle, joka on äänitetty syyskuussa -83. Mielestäni orkesteri puheksi loistoonsa vasta tämän jälkeen Disillusion -albumin myötä. Ehdoton huippu on 1985 tullut Thunder In The East, jota pidän yhtenä 80-luvun parhaimmista hevilevyistä. Yhtyehän toimii yhä ja on tehnyt vuosien varrella noin 25 albumia."

"Pokorock 1979. Kokoelma, jolla mukana mm. Eppu Normaali, Kollaa kestää, Teddy & The Tigers, Karanteeni, Popeda ja Freddie Falcon (nykyään paremmin tunnettu Jorma Kääriäisenä)."

Alwari Tuohitorven kokoelmalevy

Olen viimeaikoina innostunut ostelemaan lp- ja cd-levyjä siihen malliin, ettei meinaa kaikkia edes ehtiä kuuntelemaan. Yksi tuoremmista hankinnoista on Alwari Tuohitorven kokoelmalevy Rokkitorvesta tuohivirsuihin - 36 valittua laulua.

80-luvun alussa alkanut musiikkiharrastus on välillä enemmän esillä, välillä huomattavasti vähemmän. Toisinaan on pitkiä kausia, jolloin levysoittimessa ei ole edes pohjavirta päällä moneen viikkoon. Levyhankinnatkin ovat harventuneet kovasti, mutta silloin tällöin tulee innostuttua.

Tietokoneen ääressä istuessa pidän melkein aina Youtubea päällä. Etenkin nyt kun viimeiset puolitoista, kaksi vuotta sitä kautta on voinut kuunnella kokonaisia albumeja ja livekeikkoja.

Juuri nyt Youtubessa soi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin Night Moves vuodelta 1976. Samaa aikakautta edustaa tamperelainen Alwari Tuohitorvi. Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä se oli suosittu orkesteri.

Alwari Tuohitorvi perustettiin Ähtärissä vuonna 1968. Bändi soitteli aluksi Jukka Kuoppamäen taustalla. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano vaikutti Tampereella vuosina 1974-79. Mukana olivat Jukka Rautiainen (kitara, laulu), Mika Sundqvist (basso, laulu), Seppo "Kala" Alajoki (kitara, laulu) ja Rape Pikanen (rummut). Hänet korvasi debyyttialbumin jälkeen Seppo Tammilehto.

Alwari oli suosittu keikkabändi ja Suosikin Karvapäägalleriassa yhtye notkui aivan Hurriganesin perässä. Aluksi sen musiikissa oli progressiivisia vaikutteita, mutta pian biisit vaihtuivat ajalle suosituksi purkaksi ja jytäksi ulkomaisten esikuvien kuten Sladen vaikutuksella.

1976 bändin nimi lyhyennettiin Alwari T:ksi ja laulukieli vaihtui suomesta englanniksi. Kolmisen vuotta jatkettuaan yhtye päätti vielä kerran koittaa suomeksi, mutta suosion hiivuttua lähes täysin se luovutti ja hajosi. 2000-luvulla bändi on esiintynyt satunnaisesti silloin tällöin.

Alwarien jäsenistä tunnetuin on Mika Sundqvist. Mies on menestyksekkäästi pyörittänyt omaa studiotaan jo 35 vuotta. Monet Poko Rekordsin alkuaikojen ja 80-luvun levytykset on tehty hänen huomassaan. Eppu Normaali ja Popeda varsinkin olivat vakioasiakkaita.

Koko kansan tutuksi Sundqvist nousi 80-luvun alussa Moottoripyörä on moottoripyörä -kappaleellaan. Jatkoa seurasi 1982 Syksyn sävel -voitolla Hormoonihiiret. Miestä kiidätettiin keikoilla pari vuotta ympäri maata, mutta hän päätti keskittyä studiovelhon uraansa.

Vähemmän tunnettua lienee, että Sundqvist on tehnyt Moottoripyörä -hitistään uusintaversion nimellä Pimperopillu on pimperopillu. Se ei saavuttanut yhtä suurta suosiota kuin alkuperäinen.

Oma Alwari Tuohitorvi -historiani on suhteellisen lyhyt, muttei kuitenkaan olematon. 80-luvun alussa innostuin jossain määrin Piikkiön serkkuni Sateenkaaren taa -älppäristä. Tuo Alwarien ensimmäinen albumi soi silloin sen verran usein soittimessani, että muistin vielä sen kappaleita noin 33 vuoden jälkeenkin. Ainakin Miss Tekstiili ja Rokataan vaan ovat jääneet kaaliin noilta ajoilta.

Alwari T:n glamrockia sisältäneet Light Me (-76) ja Silver Ball (-78) ovat jääneet tätä kokoelmaa ennen muistaakseni aivan pimentoon. Ihan päteviä ralleja nekin tuntuvat sisältävän, vaikka 70-luvun soundit ja tuotanto ovat jälleen heikkoja. Jostain syystä Suomessa onnistuttiin pilaamaan melkein kaikki tuon ajan levyt, vaikka itse biisit ovatkin pääosin kelpo materiaalia. Eipä ihme, että esimerkiksi Ronski Gangin sanotaan olleen kova livebändi, mutta levyllä he eivät onnistuneet.

Alwari Tuohitorven tunnetuin kappale lienee ärsyttävän tehokkaasti mieleen jäävä Älä iske Tuijaa. Se löytyy Asia on ananas -lp:ltä vuodelta 1975. Muistan sen 70-luvulta vähän samoin kuin vaikka Juicen Jyrki Boyn.

Alwarin kokoelmalevystä kannatti maksaa viitisen euroa ja tehdä pikku nostalgiamatka vuosikymmenten taakse.

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.