Yöstä valoon - Jay Lewisin elämänkerta

Viime vuonna ilmestynyt Yöstä valoon (Bazar) on Suomen ehkä kuuluisimpien potkujen saajan, basisti Jay Lewisin elämänkertakirja. Joulukuussa 2016 Yön laulaja Olli Lindholm erotti hänet bändistä tekstiviestillä ja siitä sai alkunsa pari vuotta vatvottu riita, joka eteni käräjille asti.

Rahasta käräjöimisessä oli tietysti kyse. Lewis putosi taloudellisesti tyhjän päälle jäätyään työttömäksi Yöstä. Samoin kävi kitaristi Daffy Terävälle, mutta hän ei vienyt asiaa eteenpäin.

Juttu on ollut etenkin iltapäivälehdissä esillä niin paljon, että veikkaan monen jo kyllästyneen koko aiheeseen. Oikeus päätyi Lindholmin kannalle ja Lewiksen kontolle tipahti kymppitonnien korvausvaatimukset, jotka kuulemma Muusikkojen liitto maksoi.

Olli Lindholm kuoli yllättäen viime vuoden talvella. Siitä ja monesta muusta Lewis kertoo kirjassaan.

Tartuin innokkaasti opukseen. Olen tiennyt Lewisin 80-luvun alkupuolelta, jolloin hän soitteli alunperin nakkilalaisessa OZ-hevibändissä. OZ muutti 1983 Tukholmaan paremman menestymisen toivossa, mutta jäi lopulta vain harvojen tietoisuuteen. Yhtye toimii vielä nykyäänkin rumpali Mark Ruffneckin ollessa kantava voima ja ainoa alkuperäisjäsen.

Jossain vaiheessa Yön kotisivuilla oli soittajien itsensä rustaamat esittelyt, joista Lewiksen tarina oli ehdottomasti kiinnostavin. Todennäköisesti sitä ei ole enää nähtävillä missään, mutta pitkähkössä biografiassa oli kohtia, joita tästä kirjasta puuttuu tai ne oli vähän erilailla kerrottu.

Olen tasan kolme kertaa tavannut Lewiksen ja vaihtanut pari sanaa hänen kanssaan. Ensimmäinen kerta oli Tampereen Tulliklubilla Tammerfestin aikaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli tuore Yö-jäsen ja orkesteri vielä todella rock, enemmän kuin edes alkuaikoinaan. Iskelmäajat olivat vielä kaukana edessäpäin.

Kun bändi tykitti menemään Lasisilmän, muistutti se Jani Viitasen ja Markku Petanderin riffittelyn ja armottoman vingutuksen myötä jopa Judas Priestin tuotantoa.

Toisen kerran tapasin Lewiksen Turun Pelimiehessä joulun 2000 aikoihin. Yöllä oli keikka loppuunmyydyssä baarissa, joka tuolloin sijaitsi Läntisellä Pitkälläkadulla lähellä linja-autoasemaa. Sattumoisin samassa pöydässä istuskeli myös OZin entinen kitaristi Speedy Foxx.

Kolmas kerta oli Sauna Open Air-festivaalilla Tampereen Eteläpuistossa vuonna 2010. Aioin ottaa valokuvan olutkarsinassa seisoskelevista Lewiksestä, Negativen basistista Antti Anatomysta ja The 69 Eyesin kitaristista Timo-Timosta.

Jälkimmäinen oli jo häätämässä minua pois, kun Lewis puuttui tilanteeseen ja kuvauslupa heltisi. Myöhemmin yöllä näin hänet Tampereen keskustassa ja mies tervehti reippaasti.

Sauna Open Air 2010. Antti Anatomy, Jay Lewis ja Timo-Timo. 

Yöstä valoon-kirjassa minua kiinnostivat lähinnä OZ-aikakausi ja Jayn Amerikan vuodet 80-luvun lopulta 90-luvun lopulle aina Suomen paluuseen asti. New Yorkissa Lewis vaikutti Princess Pang-yhtyeessä, jonka lp-levyn ostin Turun Hansakorttelin Kultatalossa sijainneesta Epe's-myymälästä vuonna 1990.

Moni on varmaan ihmetellyt Lewis-sukunimeä. Se ei ole taiteilijanimi, vaan perustuu siihen, että Amerikan vuosinaan Jukka alias Jay tarvitsi maahan työskentelyluvan, greencardin. Sellainen heltisi kun meni natiivin kanssa naimisiin.

Yöstä valoon kertoo suunnilleen puoliksi musiikista ja puoliksi päähenkilön naisseikkailuista. Vaikka olen usein kaivannutkin henkilöhistorioihin lisää nais- ja ryyppyjuttuja, on vähän siinä ja siinä onko niitä nyt jopa liikaakin. Toisaalta ainakaan minulle ei tullut vaivautunut olo, mutta kirjasta itsensä tunnistavat naiset saattavat olla toista mieltä. Tosin voihan se olla meriittikin.

Jay Lewis Gang vuonna 2017. Bändi perustettiin heti Yöstä saatujen potkujen jälkeen. Lewis toinen oikealta.

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.

Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.

Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.

Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.

Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.

Hevibändi OZin paluu

Nakkilasta 80-luvun alkupuolella Tukholmaan muuttanut hevibändi OZ tekee paluuta. Työn alla on uusi albumi Burning Leather ja muutamia keikkoja pitkin kesää. Yhtye esiintyi viime viikonloppuna Etelä-Ruotsin Sweden Rockissa. Keikka oli ainakin Youtube -pätkien ja paikalla olleiden tuttujeni mukaan erittäin kova.

OZ ei ikinä noussut kulttinimeä kummemmaksi. Bändi teki 80-luvulla muutaman älppärin, mutta suosiota ja keikkoja ei pahemmin siunaantunut. 1987 OZin piti saada iso levytyssopimus, mutta jostain syystä homma kaatui. Yhtye yritti vielä 90-luvun alussa uutta tulemista, mutta 1991 ilmestynyt Roll The Dice -levy jäi sen viimeiseksi.

Monet muistavat OZin pelkästään Third Warning -levyn kansikuvasta. Siinä laulaja Ape de Martinez (oli myös nimellä Ape De Martini) alias Tapani Hämäläinen pitää kourassaan vesuria. Apen lisäksi 80-luvun OZ-ukkeleita nykykokoonpanossa ovat rumpali Mark Ruffneck (Pekka Mark) ja Jay C. Blade (Jukka Lewis). Hän on nykyään paremmin tunnettu Yö-yhtyeen basistina, jossa hän on soittanut 90-luvun lopulta asti.

Syksyllä ilmestyvän uutuusalbumin tuottaa Entombedista ja Hellacoptersista tuttu Nicke Andersson. Levyllä soittavat Martinezin, Bladen ja Ruffneckin lisäksi suomalaiskitaristit Costello Hautamäki (Popeda, Hanoi Rocks) ja Markku Petander (Yö, Popeda). OZin keikkakokoonpano on mennyt uusiksi. Hautamäen ja Petanderin tilalla ovat ruotsalaiskitaristit. Hautamäki ei ehdi keikoille Popeda -kiireittensä takia ja Petanderilla on murtunut jalka, koska hän harjoitteli Eddie Van Halen -tyylisiä hyppyjä liian innokkaasti. Siinä sitä oikean elämän Spinal Tapia!

Suosikkilevyni OZin tuotannosta on 1983 ilmestynyt Fire In The Brain. Noin puolen tunnin mittainen kiekko on ytimekäs hevipläjäys, jossa bändi esittää 80-luvun alulle tyypillistä melko simppeliä hevirokkia. Vertailukohteita voi hakea niin NWOTBHMin (eli brittiläisen uuden aallon heavy metallin) parista kuin saksalaisesta Acceptistakin.

 

Yön laulaja, Porista lähtöisin oleva Olli Lindholm, kertoi minulle helmikuussa 2003 helsinkiläisessä hotellihuoneessa, että aikoinaan OZin laulaja Ape riehui ja haastoi riittaa nuorison suosimalla tanssipaikalla Köyliön Lallintalolla. "Ei siellä uskaltanut käydä sen takia", Lindholm muisteli. Käsittääkseni Olli tarkoitti aikoja, jolloin hän kävi Lalliksella bändejä katsomassa. Aikoja ennen Yön 1983 alkanutta suosiota.

Paljon on vettä virrannut Köyliönjärvessä noista ajoista. Jay C. Bladekin on soittanut bassoa Yössä jo 13 vuotta. Satakuntalaispitäjä Nakkila tuntui varmasti vajaat kolmekymmentä vuotta sitten ahdistavalta paikkakunnalta aloitteleville hevimuusikoille. Niinpä OZ siirtyikin lahden toiselle puolelle Ruotsiin luomaan uraa. Tiedä sitten miten Tukholma otti "riehuvat" suomalaiset vastaan. Asiasta varmaan saadaan parempaa tietoa tulevaisuudessa, jolloin helsinkiläisen harrastajatoimittaja Lauri Ylitalon kirja 80-luvun suomihevistä pitäisi ilmestyä.

OZ Sweden Rock Festivalin lavalla kesäkuussa 2011.

Keväällä 2011 ilmestynyt promovideo Dominator -kappaleesta.