Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beatles. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beatles. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. marraskuuta 2012

Varhaiset Deep Purple -levyt

Tilasin hiljattain Cdon.comista Deep Purplen kaksi ensimmäistä albumia. Kyseessä ovat 1968 julkaistut Shades Of Deep Purple ja Book Of Taliesyn.


Levyt tehnyt Purple levytti myös kolmannen levynsä, yhtyeen nimen mukaan tittelinsä saaneen Deep Purplen, seuraavana vuonna. Kaikki kolme pitkäsoittoa ilmestyivät yhdentoista kuukauden sisällä, joten kiivasta tahtia riitti tuohon aikaan levytysrintamalla.

Tapa ei ollut ainoastaan Purplen oma, vaan yleisesti monet 60- ja 70-luvun orkesterit ramppasivat studiossa vähän väliä. Esimerkiksi Beatlesin, Uriah Heepin tai vaikka Kissin levytystahti tuntuu nykyään kummalliselta, kun bändit tekevät levyjään pahimmillaan jopa vuosia.


Deep Purple Mark l -kokoonpanossaan 60-luvun lopulla.

Kun ennen vanhaan levyt tehtiin parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa, kuluu nykyään aikaa tolkuttomasti. Musiikillinen taso ei silti hinkkaamalla parane. Nykyinen tietokonepohjainen levynteko on muutenkin mielestäni enemmän vitsaus kuin apu, koska se syö svengin ja tuoreuden pois. Studiossa klikkaillaan hiirellä biisejä kokoon muutaman sekunnin palasista, kun ennen muusikot soittivat osuutensa purkkiin otolla tai parilla.

Ja tuskinpa minä, jos enää olen elossakaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kuuntelen nykypäivänä tehtyjä kiekkoja kuten tänään näitä vanhoja Purpleja. Veikkaan, ettei moni muukaan hirveän usein pyöritä vaikka Christina Aguileran tai Jesse Kaikurannan levyjä edes viiden vuoden kuluttua.


Purplen varhaiset levyt on tehty samalla kokoonpanolla. Laulaja Rod Evans, basisti ja taustalaulaja Nick Simper, rumpali Ian Paice, kitaristi Ritchie Blackmore ja kosketinsoittaja Jon Lord muodostivat Deep Puprle Mark l:n (kuten bändin kokoonpanoja myöhemmin alettiin nimittää; Mark l, Mark ll jne.).

Orkesteri oli tuolloin melko tyypillinen brittirockyhtye. Se esitti valtavasti lainabiisejä. Niitä piisasi levyille asti. Beatlesin Help on versioitu debyyttialbumilla. Kyseessä ei ole lainkaan hullumpi veto - sovitus toimii hyvin.



Kahdesta levystä pitemmän korren vetää Book Of Taliesyn. Bändi on puolessa vuodessa kehittynyt sen verran, että albumi on kypsempi ja parempi kokonaisuus.

Levyllä on Beatles -coveri We Can Work It Outin ohella pari muutakin lainaa. Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain High on minulle tutuin kuusamolaisen Zero Ninen versiona vuoden -85 White Lines -levyltä. Neil Diamondin Kentucky Woman onnistuu Purplen käsittelyssä hyvin.

Omista sävellyksistä Book Of Taliesynin parhaat palat ovat Lordin ja Evansin tekemä Anthem ja Blackmoren, Simperin, Lordin sekä Paicen työstämä Wring That Neck.



Purplen varhaistuotantoa olikin jo aika hankkia, sillä olen diggaillut orkesteria kolmisenkymmentä vuotta. En silti koe jääneeni mistään ihmeellisestä paitsi aloitettuani Purple-urani "vasta" orkesterin näitä levytyksiä seuranneen kokoonpanon tuotoksista. En muista, että kenelläkään tutullakaan olisi ollut näitä ensimmäisiä levyjä 80-luvulla.

Purplen ensilevyjä ei yleisesti arvosteta korkealle. Ne ovat tyystin eri kaliiberia kuin bändin 1970 tehty läpimurto In Rock. Tuolloin yhtyeestä muodostui hevi- ja hard rock -bändi, jota se ei 60-luvun lopulla vielä ollut.

Alkuaikojen levyillä Blackmoren soundissa on jo kuultavissa samoja elementtejä kuin myöhemminkin, mutta lähinnä Lordin kosketinsoittimet ujeltavat jo tutunkuuloisesti monissa kappaleissa.

Vaikka Deep Purplea yleisesti pidetäänkin hevibändinä, on yhtyeen musiikillinen kirjo niin laaja, ettei se mahdu millään yhteen lokeroon. Pelkästään kokoonpanomuutokset ovat tuoneen sen musiikkiin niin paljon eri ulottuvuuksia, ettei helpolla uskoisi kyseessä olevan saman orkesterin. 

Vuodessa tai parissa yhtyeen musiikki saattoi muuttua valtavasti. Kolmen ensilevyn ja In Rock -albumin välinen kuilu on syvä. Samoin 1973 ilmestyneen Who Do You Think We Aren ja seuraavan vuoden Burnin, mutta etenkin loppuvuodesta -74 julkaistun Stormbringerin kanssa yhtye teki valtavan musiikillisen harppauksen. Mielipiteistä riippuen mihin suuntaan.


Deep Purple In Rock. Läpimurtolevy vuodelta 1970.

Deep Purple porskuttaa vieläkin. Kokoonpano on nyt Mark Vlll ja se on toiminut vuodesta 2002. Alkuperäisjäsenistä nyky-Purplessa on enää vain rumpali Ian Paice. Vuonna 1970 yhtyeen Mark ll -kokoonpanon myötä liittyneet basisti Roger Glover ja laulaja Ian Gillan ovat myös mukana.

Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord menehtyi syöpään viime heinäkuussa 71-vuotiaana. Hän soitti yhtyeessä 1968 sen hajoamiseen 1976 asti sekä uudelleenkootussa Purplessa 1984-2002.




lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.


Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.




Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.



Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.




Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.