FreetimeFun-yhdistys järjesti lauantaina 26. heinäkuuta Kustavin Tuulentuvalla Windy Rock-nimisen tapahtuman. Pikkufestari toi kuuden esiintyjän voimin mukavaa vaihtelua kunnan kesämenoihin.
Tuulentuvan mäelle sai lompsia ilman pääsymaksua. Suurelle yleisölle festivaalin orkesterit eivät välttämättä sanoneet juuri mitään, mutta illan mittaan porukkaa kertyi noin 250. Portilla päivysti vanha koulukaverini, joka tuskin laski ketään kahteen kertaan.
Muutamassa bändissä soitti tuttuja naamoja. Ainakin Freebone Chickenin rumpali Pekka Wuori, Cranen kitaristi Jaska Kurki ja Self Made Rockersin Mikko Lesonen tulivat pihamaalla vastaan. Turkulainen studiovelho Danil Venho oli hänkin paikalla Cranen miksaajan ominaisuudessa.
Windy Rockin musiikkitarjonta oli Amerikan rokkia erilaisin variaatioin. Illan aloittaneesta Marja-Leenasta en tosin osaa sanoa yhtään mitään, koska en hänen esitystään nähnyt. Ehkä siinäkin oli ripaus Amerikkaa.
High Octane esitti Hurriganesin tuotantoa ja sen tunnetuksi tekemiä biisejä pätevin sovituksin. Orkesterissa vaikuttaa kolme Remu AaltosenLastCall-bändin muusikkoa, joista tunnetuin lienee Kustavissa kesämökkeilevä entinen Popeda-rumpali Arska Rautajoki.
High Octanen laulaja ja festivaalijärjestäjä Pasi Patronen asuu ympärivuotisesti Kustavissa. Hänet nähtiin myöhemmin illalla myös Crossmood Roadin keulilla.
HavanaBlackista tuttu Hannu Leiden vieraili lavalla muutaman kappaleen verran. Crossmood Road esitti Leidenin kera muun muassa J.J. Calen kappaleen CallMe The Breeze, tosin monille tutummalla Lynyrd Skynyrd-sovituksella.
Freebone Chickenin southern rock kuulosti pirun hyvältä. Esityksen jälkeen onkin pitänyt tutustua bändiin paremmin, mutta ehkä tässä syksymmällä ehtii.
Turkulainen rokkipoppoo Crane oli uusinut kokoonpanoaan sitten viime näkemän ja nelikielistä pomputteli nyt naisbasisti.
Niin ikään turkulainen Self Made Rockers oli juuri sopiva orkesteri päättämään Windy Rock. Yhtyeen rivakka punkin ja hard rockin sekainen musisointi sopi täydellisesti pimenevään kesäiltaan.
Tuulentuvan mäellä nähtiin myös julkkiksia. Takavuosien Big Brother-ohjelmasta tuttu KakiHautoniemi hääräsi hattarakojun takana. Stand up-koomikko ja moninkertainen voimannoston maailmanmestari Sami"XL Sami" Huhtala oli juontotehtävissä ja näkyipä Ouzon Ravintoloiden aterian kimpussa Salattujenelämien näyttelijä Elmeri Ylä-Rautiokin.
Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like 2014) saapui vihdoin luettavaksi tähänkin talouteen. Siitä suuri kiitos Miika Hyttiselle. Nopeasti luettu eepos on kuluvan vuoden kohutuimpia ja kehutuimpia rokkikirjoja.
Puustinen on haastatellut teostaan varten kymmeniä Petri Wallin tunteneita ihmisiä. Helsingissä vaikuttanut Walli (1969-1995) oli kolme albumia ja lukuisia hienoja keikkoja tehneen Kingston Wall -yhtyeen kitaristilaulaja ja pomo. Hän oli tunnetun muusikon Hasse Wallin pikkuveli.
Orkesteria pidettiin suuressa arvossa jo sen elinaikana 90-luvun alussa, mutta nyttemmin bändi on kohotettu astetta korkeammalle pallille. Osin aivan syystä. Minusta tosin tuntuu, että suoranaisessa palvonnassa on hiukan mukana trendituulia.
Musiikillisesti Kingston Wall oli 60- ja 70-luvun rokkia. Bluesia ja progea, mukana ripaus alkuaikojen hevirokkia. Loppuaikoinaan yhtyeen tuotanto sai uusia ulottuvuuksia discon ja teknon kautta, kun Walli innostui näistä musiikkityyleistä.
Minulle oli yllätys, että Kingston Wall toimi kaikesta aikansa
mediahuomiosta huolimatta melkoisessa marginaalissa. Yhtyeellä oli kova
suosio pääkaupunkiseudulla, mutta muun Suomen paitsio kuulostaa hiukan oudolta.
Kirjan mukaan levyt myivät vain pari tuhatta kappaletta, joka sekin
yllätti. Ehkä sitä ei 20 vuotta sitten osannut ajatella. Orkesteri
status kun on nykyään paljon isompi kuin elinaikanaan.
Petri Wallin tarina soljuu lapsuudesta elämänsä viimeiseen päivään,
joka oli kesällä 1995. Tuolloin hän teki itsemurhan
hyppäämällä Helsingin Töölön kirkon tornista. Se, miten nuori
muusikko päätyi tällaiseen ratkaisuun ei varsinaisesti selviä. Tapausta yritetään ratkoa Wallin
bändikaverien, läheisten ja hänet tunteneitten kesken. Huumeilla mässäillään yllättävän vähän, vaikka ne päähenkilön elämään kiinteästi kuuluivatkin.
Puustinen
on tehnyt hyvää työtä kasatessaan lukemattomista haastatteluista
tällaisen kokonaisuuden. Osa tekstistä on väkisinkin hänen
omia olettamuksiaan ja päätelmiä. Teos tuo jollain lailla mieleeni
muutama vuosi takaperin ilmestyneen kirjan Cisse Häkkisestä. Tuo kvasidokumentti on viihteellisempi kuin tämä, mutta Walli ei ollutkaan Cisse -tyyppinen hahmo.
Kingston Wallin keikkoja on kovasti hehkutettu varsinkin kirjan ilmestymisen jälkeen. Suunnilleen jokainen kynnelle kykenevä omien sanojensa mukaan kokenut huimia Kingston Wall -keikkoja. Ja monta. Vähän sama kuin muinaiset Helsingin Kulttuuritalon keikat, jossa kaikki aikalaiset muka näkivät Jimi Hendrixinja Led Zeppelinin.
Omalle kohdalle orkesteri osui muutaman kerran. Varmaksi muistan nähneeni bändin ainakin Nummirockissa, Turussa Ruisrockissa ja Kårenilla sekä Citysoundissa Humalistonkadulla.
Kirjaa lukiessani silmään pistivät monet asiavirheet. Rockiin vihkiytymätön niitä tuskin huomaa, mutta kaltaiseni aktiiviharrastaja saa nyrpistellä silmäkulmiaan tuon tuosta. Huteja on yllättävän paljon.
"80-luvun loppu oli Suomessa yleisesti vaikeaa aikaa englanninkielisille bändeille, mutta Walli otti sen haasteena", kertoo Kingston Wallin alkuaikojen rumpali Petteri Ståhl.
Että mitenkä? Voiko suomalaisessa musiikkihistoriassa parempaa aikakautta ollakaan englanninkieliselle yhtyeelle kuin 80-luvun loppu?
Maa
suorastaan tulvi kolmannella kotimaisella laulavia orkestereita.
Keikkaa oli vaikka muille jakaa ja levyt moninkertaisesti nykypäivään verrattuna.
Nousukausi oli suurimmillaan ennen
90-luvun alun lamaa. Ulkomaillekin kovasti tähyiltiin, mutta sinne harva
pääsi ennen vuosituhannnen vaihdetta. Bändit kuten Melrose, Smack, Havana Black, Bogart Co., Boycott, Gringos Locos, Zero Nine, Hearthill, Peer Günt ja The Nights Of Iguana olivat 80-luvun lopun kuninkaita.
Piirpauken ensimmäisen albumin kerrotaan ilmestyneen 1972, vaikka se putkahti kauppojen hyllyille kolme vuotta myöhemmin. Led Zeppelin hajosi vuonna 1980, eikä vuotta myöhemmin, kuten kirjasta saa käsityksen. Gary Moore teki ensimmäisen blueslevynsä 1990, eikä 80-luvun lopulla. Häntä syytetään "Pepe Ahlqvistin kanssa vesittäneen bluesinpateettisilla tulkinnoillaan".
Tietenkään Kingston Wall - Petri Wallin saagaa ei ole tarkoitus lukea kuin piru Raamattua. Moiset asiavirheet ja kommentit vaan häiritsevät muuten ansiokaassa kirjassa.
Facebookia aristelevat tuttavat eivät tiedä, että tiedonkulku sitä kautta on ihan toista luokkaa kuin perinteisillä vehkeillä. "Mielummin tapaan kavereitani henkilökohtaisesti", "Soitan sitten, jos on jotain asiaa" ja muuta vastaavaa saattaa kuulla. Omapa on asiansa, mutta ilman Facebookia esimerkiksi minulta olisi tämä torstai-iltainen keikka jäänyt väliin.
Ravintolalaiva Papa Joessa Turussa esiintyi kahden setin verran kokoonpano nimeltä D.U.O. Nimen takaa löytyy The Grammers -yhtyeen laulaja Hannu Vainionpää ja kitaristi Ville Vesalainen. The Grammers Duo olisi ehkä jokseenkin järkevämpi nimivaihtoehto. Nyt nimestä ei pysty päättelemään yhtään mitään.
Kumppanukset esittivät vanhoja rokkibiisejä laidasta laitaan. Pääosin biisivalinnat kallistuivat 70-luvulle, tuoreimmat olivat parinkymmenen vuoden takaa (Pearl Jam -renkutus Alive). Kavereilla on selvästi rokkihistoria hallussa ja ohjelmisto hyvin valittu. Harmi, ettei yhtään The Grammersin biisiä ollut (kai) joukossa.
Vähän iltaseitsemän jälkeen alkanut keikka piti sisällään muun muassa biisejä kuten Hair Of The Dog (Nazareth), Symphony Of Destruction (Megadeth), Killed By Death (Motörhead), Dream On (Aerosmith), Dust In The Wind (Kansas), The Idol (WASP), Little Darling (Thin Lizzy), Highway To Hell (AC/DC), Iron Man (Black Sabbath), Hoo Myself (Havana Black) ja Baba O'Riley (The Who).
Oppia ikä kaikki. Ihmettelin nimittäin Little Darlingin mukanaoloa. Tunnen kappaleen Pretty Maidsin Red, Hot And Heavy -levyltä (-84). Kitaristi Vesalainen puolestaan kertoi biisin olevan Thin Lizzyn tuotantoa. Pikainen nettiselaus paljastikin, että Little Darling on Lizzyn tuotantoa vuodelta 1974.
Vesalainen on tyylitajuinen kitaristi. Vainionpää puolestaan on Suomen parhaimpia laulajia ja kunnon showmies. Vaikka hän välillä sortuikin lievään ylidramatisointiin tiettyjen biisien kohdalla, homma ei lähtenyt käsistä.
Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.
Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.
Sarcofagus
Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.
En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.
Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.
Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.
Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.
Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.
Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.
Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.
Surffailin tässä päivänä eräänä Youtubessa. Mieleen juolahti neuvostoliittolainen hevibändi Kruiz. Bändin tuotantoa löytyy jonkun verran Youtubesta, olen sitä joskus ennenkin katsellut.
Kruizin saattavat jotkut muistaa vuoden 1988 Ruisrockista. Päälavalla esiintynyt kolmimiehinen bändi oli jokseenkin huvittava ilmestys, sen verran mitä siitä itse muistan. Kruizin ohella ainoa orkesteri, josta ylipäätään on jäänyt jotain mieleen tuon Ruisrockin lauantain annista, on Havana Black (tai tuolloin vielä Havana Blacks). Vettä satoi ja tunnelma oli ankea.
1988 oli Ruisrockin historian heikoin vuosi. Lippuja ei myyty kuin vaivaiset 4 500 kappaletta. Eli kävijöitä oli sellaiset reilut pari tuhatta per päivä. Ilma oli todella huono ja esiintyjälista varsin heikko. Kelille ei voi mitään, mutta esiintyjille olisi varmaan jotain voinut tehdä. Kuten vaikka buukata myyvempiä bändejä soittamaan Ruissaloon.
Nykyään tuntuu uskomattomalta, että Ruissalossa on voinut olla niin vähän sakkia. Nykyjärjestäjän aikana juhlimassa on helposti 20 000 - 25 000 ihmistä per päivä. Olen viime vuosina oppinut arvostamaan ihan uudella tavalla sitä vanhaa perinteistä Ruisrockia, jossa ei ollut minkäänlaisia ruuhkia ja esiintyjälista oli inhimillisen mittainen. Lavalla nähtiin isoja ulkomaisia staroja, eikä samoja suomalais- ja ruotsalaisbändejä vuosi toisensa jälkeen kuten nykyään.
Jälkikäteen Kruiz kuulostaa yllättävän hyvältä. Ostin aikoinaan Epesistä bändin vuonna 1988 ilmestyneen älppärinkin, mutten ole tainnut kuunnella sitä kertaakaan kokonaan. Ja jos olenkin, niin viimeisestä kerrasta on ainakin 20 vuotta aikaa. Täytynee kaivaa lätty esille, sillä eipä tämä lainkaan hullumpaa materiaalia ole.
Wikipedian mukaan Kruiz on perustettu 1978 ja toimii vielä nykyäänkin.
Viime lauantaina turkulaispubi Grandamissa esiintyi Apostoles Of Bitterness. Nimi tuskin sanoo monille juuri mitään. En olisi itsekään tiennyt millaisesta kokoonpanosta on kyse, ellei Facebookissa olisi tullut kutsua keikalle ja kuvassa näkynyt tuttuja lärvejä.
Näin aivan sattumalta kaksi ja puoli vuotta sitten saman orkesterin melkein samalla kokoonpanolla ja vielä samassa baarissa. Nyt näytti rumpali vaihtuneen.
Tuolloin, syksyllä 2009, bändi oli tietääkseni vielä nimetön, mutta vakuutti ainakin meikäläisen biisivalinnoillaan ja soitollaan. Vanhan koulukunnan heavy rockia tuli parisen tuntia. Tällä kertaa settejä oli kolme ja kokonaiskesto hipoi kolmea tuntia.
Bändissä vaikuttaa pitkänlinjan turkulaismuusikoita. Osalla heistä bänditaustat menevät ainakin 80-luvun puoliväliin.
Basisti Joke on tuttu Spooky Moodista, Dee-Moonsista, Utsuri Horror Showsta (vai mahtoiko olla silloin Kalevi -nimellä) ja Gangster Of Lovesta. Nykyään hän soittelee myös Havana Blackissa.
Kitaristi Pete ja laulaja Wellari vaikuttivat 80-luvulla Law -nimisessä heviyhtyeessä, joka oli kova sana lukioluokkamme keskuudessa. Olihan Law'n roudarina muutamalla keikalla itse luokkakaverini Janne. Hän myös kiikutti Law'n treeninauhoituksia kouluun. Law oli jotain Judas Priestin ja Dokkenin väliltä.
Bändi teki valittavasti vain yhden demon vuonna 1987. Siinäkään ei ollut kuin kaksi biisiä, Burning Force ja You Burn Me Blind. Treeninauhoilta muistan ainakin Brain Breakerin ja muutaman muunkin, mutta en tällä hetkellä pysty tarkistamaan niiden nimiä. Erään kaverin nimittäin piti jo seitsemisen vuotta sitten väsätä nauhoista jonkunlainen Law -bootleg-cd. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut tästä projektista, enkä ole sen koommin c-kasettejani nähnyt.
Valitettavasti Apostolien kappalevalinnoissa ei ollut yhtään Lawn rallia. Sen sijaan yhtye tarjoili runsaasti materiaalia sellaisilta yhtyeiltä kuin Iron Maiden, AC/DC, Black Sabbath, Ozzy Osbourne, Accept, Deep Purple, Saxon ja Judas Priest.
Bändi soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat selkeät. Wellarin hieman Rob Halfordin mieleen tuova ääni sopi biisiin kuin biisiin. Pete osoittautui tyylitajuisemmaksi kitaristiksi kuin ennalta tiesinkään.
Loppuunmyyty Pub Grandam palkitsi soittajat raikuvin aplodein ja loppuillasta yleisö suorastaan villiintyi Black Nightin, Run To The Hillsin ja You've Got Another ThingComingin kaltaisten heviklassikoiden tahdissa.
Apostoles Of Bitterness kannattaa käydä katsomassa jos tykkää 70- ja 80-lukujen hevistä. Aivan ehdoton bändi siihen tarkoitukseen.
Rock-Suomi on kymmenosainen dokumentti suomalaisen rockin vaiheista. Yhden totuuden sijaan sarjassa tehdään kymmenen matkaa. Kukin jakso sukeltaa tietyn tyylilajin tai musiikillisen lähestymistavan näkökulmasta kotimaisen rock-kulttuurin evoluutioon. Faktojen takaa metsästetään peruskronologian ja ensyklopedisen nippelitiedon sijaan unelmien, motiivien ja elämysten historiaa pioneerivuosista nykyaikaan.
Mistä suomalainen rock ja sen tekijät ovat ammentaneet eri aikoina käyttövoimansa ja omintakeisen ilmaisunsa? Mitä luovalla vimmalla on ollut vastassa suomalaisessa todellisuudessa? Mitä historiasta on jäänyt elämään?
Runsaasta haastattelumateriaalista ja sekä virallisista että yksityisistä arkistolähteistä kootusta aineistosta on rakennettu kokonaisuus, jossa välittyy myös kotimaisen rockin visuaalinen ja tyylillinen olemus tuoreella tavalla.
Sarjassa kuultavat todistajalausunnot edustavat rockin kenttää poikkeuksellisen laajasti ulottuen suuren yleisön ikoneista alakulttuurien kulttinimiin; jaksojen teemoina ovat muun muassa suomirockin sielunmaisema, hip hop, laululyriikan rooli suomalaisessa rockissa, edistyksen unelma ja proge, suomalainen pop-idoli, metallin maa & "Amerikan ääni".
Yle Teema esitti juuri uusintoina Rock-Suomi -dokumenttisarjan. Ensimmäisellä kerralla taisin katsoa joka jakson, nyt hieman valikoivammin ja digiboksille tallentaen. Jos ruudussa näkyi vaikka Elastinen tai Jori Hulkkonen, eihän meikäpoika sellaista soopaa kauan jaksanut. Hienosti tehdyssä sarjassa nähtiin kuitenkin 80% mielenkiintoista tavaraa.
Jaksot oli nimetty merkkillisesti. Niistä ei pystynyt vanha erkkikään päättelemään mistä mahtaa olla kyse. Esimerkiksi Kotipojat kertoi hiphoppareista. Onneksi muistin sen ensimmäiseltä esityskerralta, joten osasin nyt varoa.
Raskassarja oli varmaan helpoin nimensä puolesta. Suomalaisesta metallimusiikistahan siinä oli kyse. Jakso oli muuten oikein mielenkiintoinen, mutta sellaisten hevipioneerien kuten Stone -yhtyeen Janne Joutsenniemen tai Stratovariuksen Timo Tolkin oheen oli ängetty Mokoman Marko Annalaa ja muita mielestäni sinne sopimattomia.
Valloittajat puolestaan kertoi siitä miten suomibändit yrittivät aikoinaan päästä ison veden taa kyykyttämään rokkikansaa. Jaksossa puhuvat muun muassa Smack -yhtyeen Rane Raitsikka ja Havana Blackin Hannu Leiden mielenkiintoisia juttuja.
Tein samasta aiheesta eli suomalaisbändien maailmanvalloituksesta medianomitutkinnon seminaarityön keväällä 1998. Sivuja kertyi muistaakseni lähes 40, vaikkei yksikään suomalaisbändi ollut vielä tuohon aikaan päässyt maailmalla kunnolla parrasvaloihin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin Daruden ja Bomfunk MC'sin kautta (jos niitä nyt voi edes bändeiksi kutsua).
Tarinoita murentuneista maailmanvalloitusyrityksistä riitti seminaarityöhön senkin edestä. Parhaana esimerkkinä siitä on Hanoi Rocksin tarina. Se kattaa alla olevasta linkistä ensimmäisen neljänneksen.
Nobody Rides For Free, nimesi helsinkiläinen prätkärockbändi Backsliders älppärinsä vuonna 1987. Vähän samantyyppistä musiikkia esittävä torniolainen Free Ride perustettiin vuonna 2000. Kitaristilaulaja T. Ollonen on tuosta porukasta ainoa nykyjäsen. Hänen seuranaan triokokoonpanossa soittavat basisti T. Rebel ja rumpali T. Lindholm. Tuolla porukalla nauhoittettiin debyyttilevy Outlaw Stories, joka ilmestyi 2008.
Bändin tuore kakkoslevy Dead Man's Hand on vankkaa southern rock -pohjaista hard rockia. Biiseissä kuulee syvän etelän bändien vaikutuksen, mutta yhtälailla sielunveljeyttä löytää kotimaisesta Peer Güntista. Free Riden basisti T. Rebel onkin vannoutunut Peer Günt -fanaatikko, joten eipä ihme jos Timo Nikin johtaman voimatrion jytkettä on siirtynyt vähän torniolaisbändiinkin, vaikka käsittääkseni Rebel ei ole ainakaan päävastuussa sävellyksistä. Oikeastaan Free Ridessä kuuluu varmaan eniten Peer Güntin vaikutus, eikä niinkään Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin tapaiset orkesterit. Free Riden tempo on sen verran kiivas, ettei Dead Man's Handilta löydy paljon hitaita biisejä.
Free Rideä voi kuulla myös kokoelmalevyllä North Will Rise Again - 18 Hits From The Deep North Finland. Levyn muita bändejä ovat mm. Havana Black ja Melrose.
Tutustuin T. Rebeliin 1997 opiskellessani Tornion mediakoulussa. Mies piti Rebel Music -nimistä levykauppaa linja-autoaseman laidalla. Olin kuulemma ensimmäinen asiakas, joka oli kysynyt levypinojen selaamista helpottaakseen tuolia perseen alle. Muistaakseni palli oli jossain kaupan nurkassa tyhjän panttina, joten kynnys kysymiseen ei ollut järin suuri. Tämä paljastui tosin vasta myöhemmin, kun tutustuimme paremmin. Sain sitten myöhemmin kuulla useinkin kysymyksen "Tarvitsetko tuolia?".
Rebel Music keskittyi lähinnä omistajansa mielimusiikin myymiseen. Mitään listahittejä kaupasta oli turha etsiä. Hyllyillä ei ollut Shakiraa, Mattia ja Teppoa tai Pet Shop Boysia, vaan Blackfootia, Lynyrd Skynyrdiä, Bruce Springsteenia. Bluesia, southern rockia ja heviä. Erittäin hyvin edustettuina 90-luvun lopulla oli uudelleen päätään nostanut metalli. Stratovarius, HammerFall ja kumppanit olisivat olleet ihmeissään jos olisivat tienneet millainen valikoima heidän levyjään löytyi pikkuruisesta torniolaisputiikista!
T. Rebel oli kuulemma nuorempana soitellut paljonkin kellaritason bändeissä. Yhden orkesterin nimen muistankin. Frostbite. Zero Ninen laulaja Kepa Salmirinne oli kehunut poikien demonauhaa Osuuspankin lehdessä nuortenpalstalla. Luin itsekin aikoinaan samaa lehteä, johon Kepa kirjoitteli sivun verran lähinnä musiikkiin liittyvistä asioista.
Free Ride olisi joskus hienoa nähdä keikalla. Viime vuonna bändi esiintyi Sandels Rockissa Iisalmessa, mutta eivätpä taida olla Savoa etelämpänä keikalla käyneetkään.
Itse tuskin ehdin Tornioon tänäkään kesänä, mutta jos sitten ensi vuonna.
