Baltic Metal Stormin avauspäivä

Turun Linnanpuiston jylhässä miljöössä järjestettiin heinä-elokuun vaihteessa uusi raskaaseen rokkiin suuntautunut festivaali Baltic Metal Storm. Etukäteen kovaa supinaa aiheuttanut tapahtuma oli menestys. Järjestäjien mukaan paikalla juhli viikonlopun aikana peräti kymmenen tuhatta ihmistä. 

Ostin kahden päivän lippuni viime maaliskuussa. Siitä piti pulittaa 69 euroa. Samoihin aikoihin ostoksilla käynyt kaverini maksoi yhden päivän piljetistä 85 euroa. Vähän ennen h-hetkeä lippuja myytiin kaksi yhden hinnalla. Melko vaihtelevaa hinnoittelua! 

Olin jo etukäteen miettinyt, että koska kaikki hyvät bändit esiintyvät perjantaina, en välttämättä jaksa vaivautua lauantaina paikalle. Kesäviikonloput ovat sen verran tärkeitä, ettei niitä viitsi tuhlata kuuntelemalla Stam1nan tai Lost Societyn kaltaista sahaamista. Huomattavasti parempaa musiikkia voi luukuttaa vaikka omasta bluetooth-kaiuttimesta mökkeilyn lomassa Vepsän saaressa. 

Perjantain esiintyjäkattaus olisi voinut olla vaikka allekirjoittaneen laatima. Ainoastaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausen vaihto Wolframiin jäi vähän kaivelemaan. Michael Monroe, Tarot, The 69 Eyes, Stratovarius ja Beast In Black - siinäpä aivan tajuton rytmiryhmä. 

Pikkulavalla, jonka sijaintia en tänä päivänäkään tiedä, esiintyi jossain välissä Noora Louhimo Duo. Sen olisin halunnut nähdä. Paikalla olleiden mukaan ruuhka oli valtaisa, lava aivan liian pieni ja täysin väärässä paikassa.

Perjantaina porukkaa oli todella paljon. Kuulemma lauantaina selvästi väljempää. Sitä en ollenkaan ihmettele, vaikka varmasti Stam1nalla, Arionilla, Nestorilla ja kumppaneilla omat faninsa onkin.

Perjantain ensimmäinen esiintyjä oli Turun oma Duracel-pupu Michael Monroe. Jo kello 14:30 aloittanut Monroe ei joutunut tyhjälle festaripuistolle laulamaan, sillä paikalla oli jo paljon populaa. 

Jotta olisin itse ehtinyt paikalle ajoissa, piti pyytää töistä tunti vapaata. Matkalla Liedosta Turkuun satoi oikein kunnolla ja vitutuskäyräni nousi samalla huippulukemiin. Onneksi sade loppui ja pääsin pian jatkamaan jalan kohti Linnanpuistoa. 

Valentin Kononenkin olisi ollut tyytyväinen kävelysuoritukseeni Aurajoen rannoilla. Tässä vaiheessa aurinko paisteli suoralta taivaalta ja ilman kosteusprosentti oli kuin Thaimaassa. Ehdin kuin ehdinkin Monroen aloitukseen. 

Kansainvälinen rokkitähtemme vetäisi takuuvarman keikan keskellä kirkasta päivää. Hän hehkutti lähes joka välissä tuoreinta pitkäsoittoaan Outerstellar. Mielestäni levy on Monroen nykybändin huonoin. Tasapaksua junttaamista kappaleesta toiseen, eikä keikallakaan kuullut näytteet mielipidettäni muuttaneet. 

Festarikeikaksi melko pitkä setti piti sisällään viisi vanhaa Hanoi Rocks-viisua. Soundit olivat viimeisen päälle komeat ja varsinkin I Can't Get It jytisi oikein kunnolla. 

Monroen keikan jälkeen törmäsin tuttuhin, jotka kutsuivat minut jokirannassa sijaitsevaan asuntoon nauttimaan miestä väkevämpää. Koska en voinut vastustaa kiusausta, kävin ostamassa kympin hintaisen rannekkeen, jolla pääsi kulkemaan alueelta sisään ja ulos. 

Wolfram jäi kerrostalokeikan takia väliin. ParinYoutube-videon perusteella en menettänyt mitään. Ehkä bändiin törmää vielä jossain. 

Jokirannassa paluumatkalla Linnanpuistoon, juutuin suustani kiinni huonekalukeisari Toivo Sukarin kanssa. Topi oli lenkillä ja toivotti rokkareille hyvää festari-iltaa. Siinä vasta mukava ja maanläheinen mies, jota ei hevillä uskoisi tunnetuksi yritysjohtajaksi. 

Saavuin festarialueelle Tarotin aloittaessa settiään. Kuopiolainen veteraanihevibändi on vanhoja suosikkejani, joten se oli syytäkin nähdä pitkästä aikaa. 

Yleisjulkkikseksi viime vuosina nousseen Marko Hietalan johdolla festarikansa sai kuulla Tarotin tunnetuimpia kappaleita. Vanhan liiton lavameininkiä edusti isoveljensä, kitaristi Zachary Hietala, jonka suunpielessä sauhusi tupakka. 

Tasaisen varma The 69 Eyes oli mannaa korville, mutta illan yllättäjä oli vanha suosikkibändini Stratovarius. Yhtye oli pitkästä aikaa ottanut settilistaansa kymmenminuuttisen, eeppisen Destinyn sekä takavuosien hittinsä Kiss Of Judas. 

Beast In Blackia en ollut aiemmin nähnyt lavalla. Yhtyeen discohevi sopi Linnanpuiston pimenevään kesäyöhön kuin drooni itänaapuriin. Kreikkalainen laulaja Yannis Papadopoulos on äänialaltaan aivan uskomaton kaveri. Bändin tarttuvat rallit soivat päässä vielä seuraavalla viikollakin. 

Juomahinnoista voisi toki marmattaa maailman tappiin asti. 0,33 litran oluttölkki maksoi pantin kanssa kymmenisen euroa. Lonkero hiukan enemmän. Pepsi Max vitosen. Omatoimisen tankkauksenkin lisäksi rahaa paloi festarijuomiin noin sata euroa. 

Bändien lomassa ehtoo meni tuttujen kanssa jutellessa. Heitä oli paljon ja varmasti moni jäi tungoksessa näkemättäkin. 

Timo Tolkki ja Erik Kraemer Majlandissa

Kesäkuun 18.- ja 19. päivä turkulaisessa ravintolalaiva Majlandissa esiintyi Timo Tolkki ja Erik Kraemer duo.

Tolkki on tuttu mies Stratovariuksesta, joka on Suomen tunnetuimpia metallibändejä. Orkesterista eroamisensa jälkeen hän on ollut mukana muun muassa Revolution Renaissance-yhtyeessä ja viime vuosina tehnyt levyjä Timo Tolkki's Avalon-projektin parissa.

Tolkki on ansioitunut vähän muistakin kuin musiikillisista syistä ja ollut kuluneen vuoden sisällä 7 päivää-juorulehden sivuillakin moneen kertaan. 

Erik Kreamrista kuulin ensimmäisen kerran viime kesänä. Hän on nuori turkulaislaulaja, joka vaikuttaa Simulacrum-metalliyhtyeessä ja on mukana Rauli Badding Somerjoki-musikaalissa. Lisäksi hän on Mauri Virtasen kuntosalikaveri.

En tiedä miten Tolkki on päätynyt soittamaan hänelle niinkin epätyypilliseen paikkaan kuin Majlandiin, mutta sama homma tapahtui viime vuoden heinäkuussa. Ilmeisesti hän tuntee ravintolan omistajia. Kitaristi oli tuolloin etsinyt keikkoja varten paikallista laulajaa ja pestiin oli ehdotettu Kreameria. 

Yleisössä oli yllättävän vähän turkulaisia rokkimiehiä, vaikka tällaisen olisi luullut kiinnostavan laajemmaltikin. Tuttuja oli kumminkin saapunut perjantaiselle keikalle, joukossa turkulaistunut musiikkitoimittaja Nalle Österman. Hän päätyi Tolkin pyynnöstä lavallekin tulkitsemaan Black Sabbathin kappaleen Paranoid.

Tolkki ja Kraemer tuskin olivat pahemmin harjoitelleet illan ohjelmistoa. Stratovarius-biisejä lukuunottamatta valinnat olivat pääosin sellaisia, ettei niitä varmaan juurikaan tarvitse harjoitella. Paranoidin ohella turhan ilmiselviä valintoja olivat esimerkiksi Born To Be Wild, Here I Go Again ja Holy Diver. 

Kansas-yhtyeen tunnetuimpiin hitteihin kuuluva Dust In The Wind kuultiin sekin. Sanoin vieruskaverilleni, että vielä vuonna 2002 Tolkki ei kappaletta tiennyt. Kysyin nimittäin häneltä sitä samalla kuin teimme puhelinhaastattelua Sue-lehteen Tolkin soololevyn Hymn To Lifen tiimoilta.

Miksi moista kysyin johtuu siitä, että ystäväni Kristian Kavanterä ja Mika Penttinen olivat noihin aikoihin saaneet päähänsä, että Stratovariuksen kappaleessa Forever lauletun kohdan "Like a dust in the wind" täytyy olla peräisin juuri tästä Kansasin kappaleesta ja koko Forever kuulosti heistä muutenkin epäilyttävän tutulta. 

Onneksi Tolkki ja Kreamer eivät esittäneet pelkkiä lainabiisejä. Odotin vanhoja Stratovarius-kappaleita kuin kuuta nousevaa. Foreverin lisäksi kuultiin muun muassa Mother Gaia, Black Diamond, Eagleheart sekä suurelle yleisölle tuntematon Seasons Of Faith's Perfection levyltä Elements Pt. 2 vuodelta 2003. 

Illan mittaan vaihdoin muutaman sanan Tolkin kanssa. Kyselin hänen Meksiko-kuvioistaan. Seiska päivää-lehden mukaan kitaristi olisi muuttanut Meksikoon ja hukannut siellä morsmaikkunsakin. "On mulla siellä keikkoja taas paikkoin. Mutta ei kannata uskoa ihan kaikkea mitä lukee. Tehtiinhän Matti Nykäsestäkin paljon juttuja". 

Iron Maiden Hämeenlinnassa

Hämeenlinnan Kantolan tapahtumapuistossa viime kesänä esiintyneen AC/DC:n missaaminen jäi harmittamaan sen verran paljon, että kun kuulin tänä kesänä samaan paikkaan tulevan toisen vanhan suosikkibändini Iron Maidenin, aloin jo suunnittelemaan reissua.

Varmaa se ei oikeastaan ollut kuin melkein loppumetreille saakka, sillä samaksi päiväksi kaavailtu luontoreissu Jurmon saarelle olisi vienyt voiton. Kun lopulta selvisi, ettei sellaista ollutkaan, oli Iron Maiden taas niskan päällä.

Tuskin menen enää mistään hinnasta esimerkiksi Hartwall Areenalle konsertteja katsomaan. Festari- ja ulkoilmakeikat ovat ehdottomasti paras vaihtoehto. Kantolan tapahtumapuistokin tuntui juuri sopivalta ja väljältäkin 23 000 Maiden-vieraan asteltavaksi.

Anniskelualueelta käsin lava oli pirun kaukana, mutta ei tullut mieleenkään lähteä rynnimään lähemmäs. Minulle kun on aivan sama näenkö tarkkaan esimerkiksi miten rumpali Nicko McBrain käsittelee soittimiaan. Pääasia että musiikki kuuluu, näkee tuttuja ja janon yllättäessä on runsaasti kaljaa saatavilla. Vain näköalaa peittänyt massiivinen miksaustorni häiritsi hieman tunnelmaa.

Portilla järjestysmies takertui kaulassani killuvaan kameraan, kuten olin arvellutkin tapahtuvan. Samalla se oli oiva syötti sille, että hän ei huomannut kopeloida taskujani ollenkaan, joten sain kuljetettua vodkapullon sisälle vaivatta.

Lopulta neljäs järjestysmies ymmärsi, ettei kamerani ollut säännöissä kielletty järjestelmäkamera. Pykälä on muutenkin aivan päin honkia - nykyään melkein kaikki kuvaavat kännyköillä keikkoja ja ne ovat vielä samana päivänä Youtubessa kaikkien ihmeteltävänä. Kunnon kameraa ei sen sijaan saa viedä tapahtumiin.

Iron Maiden-päivää voi periaateessa kutsua festivaaliksikin, sillä lämmittelijäbändejä oli peräti neljä. Yhtyeen pomon Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age aloitti keikka-illan sen verran varhain, että orkesteri jäi väliin.

Stratovarius soitti seuraavana. Orkesteri on tunnettu suomalaisten Maiden-fanien keskuudessa ja vastaanotto tuntui lämpimältä. Kolmannen bändin, ruotsalaisen viikinkimetallia soittavan Amon Amarthin kanssa se olisi voinut hyvin vaihtaa järjestystä.

Amon Amarthilla on asenne kunnossa, mutta kammottava örinälaulu pilaa kaiken. Laulaja Johan Hägg oli opetellut jonkun verran suomea ja lausui yllättävän hyvin välispiikkejä.

Neljäntenä lavan vallannut ruotsalainen Sabaton on Suomessa ja muuallakin nykyään varsin suosittu. Joidenkin mielipiteideen mukaan bändi esiintyy maassamme liian usein ja jopa kyllästymiseen asti. Kaikkien vesaloiden, sannien ja elastisten joukossa se on kumminkin erittäin tervetullutta.

En omista yhtään Sabatonin levyä, mutta muutama biisinsä on jäänyt mieleen. Sota-aiheisista sanoituksistaan tuttu yhtye esitti kaksi Suomeakin koskevaa kappalettaan. Talvisodan ja Lauri Törnistä kertovan Soldier Of 3 Armiesin.

Pääesiintyjä Iron Maidenin settilista oli semikarua luettavaa. Ymmärrän toki, ettei yhtye voi olla pelkkä vanhoja hittejään suoltava jukeboksi, mutta kun uusimmalta levyltä soitellaan valtava määrä kappaleita, on se mielestäni vähän väärin.

Ruisrockissa kesällä 2000 Maiden esitti muistaakseni seitsemän biisiä silloiselta uutuuslevyltään Brave New World. Homma tuntui kummalliselta. Lopuksi tuli neljä-viisi vanhaa 80-luvun hittiä. Kantolassa en tuntenut sentään samoin kuin 16 vuotta sitten Ruissalossa. Asia oli sulateltavissa paremmin.

Ilta-Sanomat huusi seuraavan päivän otsikossaan, että "Iron Maiden otti tietoisen riskin". Tarkoitti kai, että uusia kappaleita tuli niin paljon. Kyllähän yleisö tykkäsi. Ja heitä alueella piisasi merkonomin näköisistä toimistohepuista pitkäpartaisiin tatuoituihin moottoripyörämiehiin.

Maidenin keikkasetissä oli muutama kappale, jotka ainakin minulle edustivat hienoisella erilaisuudellaan illan parasta antia. Läpimurtolevy The Number Of The Beastin Children Of The Damned etenkin sekä Blood Brothers ja Powerslave.

Iron Maidenin jatkosta on ollut erilaisia spekulointeja. Tuoreimman The Book Of Souls -levyn on arveltu jäävän yhtyeen viimeiseksi. Tosin esimerkiksi tämän keikan perusteella bändin ei kannattaisi vielä lopettaa, vaikka soittajilla alkaakin olla jo ikää. Esimerkiksi rumpali McBrain on 64-vuotias ja laulaja Bruce Dickinson 58.

Setissä kuultiin: If Eternity Should Fail / Speed of Light / Children of the Damned / Tears of a Clown / The Red and the Black / The Trooper / Powerslave / Death or Glory / The Book of Souls / Hallowed Be Thy Name / Fear of the Dark / Iron Maiden. Encore: The Number of the Beast / Blood Brothers / Wasted Years. Outro: Always Look on the Bright Side of Life (Monty Python).

Karjurock Lokalahdella 19.7.2014

Karjurock Uudenkaupungin Lokalahdella on jo perinteiseksi muodostunut tapahtuma allekirjoittaneen kesänvietossa. Pari viikkoa sitten viidennen kerran paikalla olleena harmittelin vain sitä, että kuluipa aika taas turhan nopeasti. Alueella kun olisi viihtynyt kauemminkin.

Tämän kesän Karjurockiin oli pääesiintyjäksi hankittu saksalainen hevibändi Helloween. Hyvä veto, kun festarin linja muuten liikkuu suunnilleen rapin ja iskelmän välissä.

Erään tunnetun suomalaisyhtyeen rumpalin kanssa mietimme keväällä, että tuskinpa Helloween yhtään sen kalliimpi on kuin vaikka Paula Koivuniemi tai Yö, jotka esiintyivät Karjurockin lavalla perjantaina 18.7.

Ensimmäinen bändi jonka näin, senkin tosin vain lopusta, oli pääkaupunkiseudulta tuleva Overnight Sensation. Telttalavalla soittaneella orkesterilla oli kova draivi päällä, mutta valitettavasti yleisö ei sitä näyttänyt ymmärtävän. Jengiä oli teltassa vain kourallinen. Helmiä sioille.

En valitettavati ehtinyt seurata bändin työskentelyä kuin muutaman viimeisen kappaleen verran. Billy Idolin Rebel Yell ei ehkä kuvasta yhtyeen omaa musiikkia parhaiten, mutta tuntemattomaksi jäänyt viimeinen biisi oli sen verran tarmokas ralli, että orkesteriin pitää tutustua tarkemmin.

Overnight Sensationin laulajana häärii painijanakin tunnettu Starbuck. En tosin tiedä mitä nimeä hän bändissä käyttää. Miehen lavaliikkeistä tuli mieleen Manowarin Eric Adams.

Päälavalla suutaan soittanut Elastinen oli jotain niin järkyttävää, etten viitsi pilata viimeistä kesälomapäivääni kirjoittamalla siitä yhtään enempää. Ihmettelen vaan kuka tuollaisesta voi tykätä. Kammottavaa paskaa.
 

7 päivää -lehden toimittajana ja Matti Nykäsen parhaana kaverina tunnnettu Kai Merilä on hänkin rokkimiehiä. Kai Merilä Rock'n Cover Band on esiintynyt Karjurockissa aikaisemminkin. Ihan päteviä lainabiisejä soittava kokoonpano koostuu Merilän lisäksi tuntemattomista soittajista. Tai en ainakaan tunne ketään, joka bändistä jotain tietäisi, vaikka alan asiantuntijoiden kanssa sitä on joskus mietitty.

Merilän orkesteri saattaisi toimia jossain syntymäpäivillä tai ryyppyjuhlissa, mutta Karjurockin teltassa meno oli vähän niin ja näin. Harmitonta, mutta samalla myös siinä rajoilla, että kannattaako moinen. Tilalle kun olisi voinut ottaa jonkun "oikean" bändin. Scorpions, Bon Jovi, Whitesnake ja muut loppuunkalutut 80-luvun hitit kulkivat tosin ihan hyvin.

Kansanedustaja Kike Elomaa, jonka synnyinkodin pihapiirissä Karjurock järjestetään hänen veljenpoikansa toimesta, jammaili innokkaasti Merilän poppoon tahdissa. Eräs tuttuni puolestaan totesi, että "vittu kun tuo jätkä on paska laulaja".

Jostain kumman syystä rokkifestareille on etenkin 2010-luvulla ruvettu raahaamaan iskelmätähtiä. Niinpä Karjurockissakin esiintyi Suvi Teräsniska. Varmaan ihan kiva likka, mutta täysin väärässä paikassa. Hänenkin tilalleen olisi voitu ottaa joku rockbändi. Ja varmasti olisi saatu halvemmalla, ehkä jopa ilmaiseksi. 

Koska Summer Steelneckin keikka kiinnosti vähemmän kuin Kansan Uutisten pääkirjoitus, oli aikaa käydä katsomassa Karjurockin alueelle tehtyjä uudistuksia. Nettikuvista päättelin uuden uimalammikon sijaitsevan pellolla, mutta se löytyikin ylhäältä mäeltä.

En tiedä vetikö Suvi Teräsniska kaikki uimarit lavan eteen heilumaan, kun polskimassa ei ollut kuin muutama henkilö. Mutta lätäkkö oli komea ja kuulemma syvimmillään peräti seitsemän metriä syvä.

Viimeistään turkulaisen hevicoverbändi Jailbreakin aikana huomasi, ettei telttalavan puolen tunnin soittoajat riitä mihinkään. Jos Merilän bändin 30 minuutin oli joillekin liikaa, oli Jailbreak varmasti kaikille liian vähän.

Bändi sai laulajansa Taage Laihon kanssa sellainen hurmion aikaiseksi, että harvemmin moista näkeekään. Deep Purplea, Iron Maidenia, Judas Priestiä ja muita alan klassikoita soittanut orkesteri olisi ansainnut olla lavalla ainakin kolmen vartin verran. Homma loppui nyt kuin seinään. Moni tuttuni piti Jailbreakia koko päivän parhaana esiintyjänä.

Jailbreakin jälkeen päälavalla alkoi Stratovarius jyystämään melodista pikaheviään. Laulaja Timo Kotipellon johdolla yhtye sai hyvin porukan mukaansa.

Straton settilista noudatteli jonkinlaista best of -listaa. Moinen menettely sopiikin mainiosti etenkin yleisfestareille.

Aikoinaan olin kovakin Stratovarius-fani, mutta homma on laimentunut aikalailla kultavuosista. Kitaristi-biisintekijä Timo Tolkin lähdön jälkeen yhtyeen tuotanto on laskenut kuin lehmän häntä. Tolkin kauteen painottuva biisilista osoittaakin hyvin, ettei bändi ole sen jälkeen saanut kuin muutaman hyvän kappaleen aikaiseksi.

Stratovariuksen ehkä parhaalta levyltä, 1997 ilmestyneeltä Visionsilta, kuultiin Lokahdella useampi kappale. Minua miellytti etenkin Legions Of Twilight, jonka kuulemista pitkästä aikaa livenä en osannut lainkaan odottaa.

Stratovarius sai sellaiset fiilikset aikaiseksi, että anniskelualueen tuotteet kihahtivat nuppiin arvioitua voimakkaammin. Järkyttäviin hintoihin nousseet juomat tekivät kauppansa kun festarikansa ei halvemmallakaan voi ostaa. Ennen mielestäni suhteellisen kävijäystävälliset hinnat olivat enää muisto vain.

Saksalainen Helloween oli ensilevyjä tehdessään 80-luvun puolivälissä speed metallia. Termiä power metal ei oltu vielä keksittykään kuvaamaan sen ja Statovariuksen kaltaista melodista pikaheviä. Venomin Cronos tosin kertoi vuonna 1985 bändinsä soittavan "power metallia", mutta yleisesti yhtyettä pidetään black metallin keksijänä.

Erään kaverini mukaan Helloweenin setti olisi saanut kattaa enemmän orkesterin tunnetuimpia kappaleita. Varmasti niin, mutta minulle kelpasi se tällaisenäkin. En tuntenut kaikkia biisejä, mutta joukossa olleet hitit saivat aikaiseksi hillittömän menon. Paljon parempia biisejä kuin Eagle Fly Free tai I Want Out ei olekaan.

Kauempaa aivan Saxonin Biff Byfordilta näyttänyt laulaja Andi Deris yritti saada Karjurockin yleisöön vipinää. Bändi oli ehkä liian tuntematon perusjampoille, mutta hienoa kun tällainenkin bändi näille festareille saatiin.

Sakemannit lienevät olleet kummissaan saapuessaan pelipaikalle; kilometritolkulla pelkkää metsää ja peltoa pienen hiekkatien varrella. Ja saman kokee todennäköisesti kuka tahansa tavallinen festarivieraskin. Muistan elävästi erään entisen lossikuskin tokaisun: "Mihin vittuun me oikein ollaan menossa?", kun tilataksi lähestyi Karjurockia Lokalahden korvessa.