Lainasin viime sunnuntaina kaverilta Timo Kangasluoman kirjoittaman Marco Hietala-elämänkerran Ruostumaton. Syksyllä 2017 julkaistu kovankantinen ja isofonttinen kirja tuli luettua parissa illassa.
Tammikuussa 1966 syntynyt Hietala tuskin sanoo suurelle tuulipukukansalle paljon mitään, mutta musiikkia harrastaville hän on ollut tuttu hahmo jo 80-luvulta kuopiolaisen Tarot-heviyhtyeen riveistä.
Laajempaan tietoisuuteen laulava basisti tuli 2000-luvulla liityttyään kovassa nousussa olleeseen Nightwishiin ja oltuaan vajaat kymmenen vuotta sitten television suositussa KuorosodassaKuopion joukkoeen kapteenina.
Ensimmäisen kerran törmäsin Hietalaan 80-luvun puolivälissä Suosikissa, jossa oli mustavalkoinen kuva jalkansa monitorin päälle nostaneesta ja nyrkkiä puivasta basistista. Kyseessä oli Suosikin Rock-kuningas-kiertue ja Hietalan bändi tuohon aikaan nimeltään Purgatory.
Purgatorystä tuli Flamingon kanssa tehdyn levytyssopimuksen myötä Tarot vuonna 1986. Muistan vielä kuin eilisen päivän keväällä Hittimittarissa näytetyn Wings Of Darkness-videon, jonka sain tallennettua vhs-kasetillekin. Meno oli vallan hurja; rumpali takoi kuin mielipuoli ja Hietalan ikenet näkyivät vähän turhankin hyvin kameramiehen tunkiessa työvälinettään melkein hänen suuhunsa.
Tarotin debyyttipitkäsoitto The Spell Of Iron ilmestyi syksyllä 1986. Levyä mainostettiin Soundissa jotenkin näin, että "Suomen hevikuningas - ei haastajia!".
Tarot vuonna 1988.
Koska Hietalan tarina on minulle pääpiirteittäin tuttu, en odottanut kirjalta ihmeitä. Ruostumattoman parasta antia ovat kertomukset Tarotin alkutaipaleesta. Bändi ei lupaavan alun päässyt sille suosion tasolle, jolle sen olisi mielestäni pitänyt päästä. Orkesterin kaksi ensimmäistä, ehkä kolmaskin albumi, ovat suomalaisen hevimusiikin aatelia.
Tarotin huonosta karmasta on kuulunut paljon juttuja jo ennen kirjaa. Nyt kun takaiskuja tässä kerrattiin, eipä voi toista mieltä olla. Jollakin oli paljon bändiä vastaan.
Vaikka seurasin Hietalan uraa mielestäni tiiviisti tai sen verran kuin sen ajan tiedoitusvälineistä irtosi, en tiennyt, että hänellä meni 90-luvulla näin huonosti kuin kirjassa kerrotaan. Oli masennusta ja asunnottomuutta. Ruostumaton onkin aikamoinen selvitymistarina ryysyistä rikkauteen.
Hietala ei säästele ryyppy- ja panojutuissa. Ei hän niillä mässäilekään, mutta suomalaisiin muusikkoelämänkertoihin verrattuna teksti on jopa rajua. Esimerkiksi eräs punatukkainen iskelmärokkari ei kerro kirjassaan naisjutuista lainkaan, vaikka tunnettu panomies onkin.
Nightwish vuonna 2004.
Olen tavannut Marco Hietalan vuosien varrella monta kertaa. Aluksi Tarot-fanina ja myöhemmin Sue-lehden avustajana, jolloin olen tehnyt Sinergy- ja Tarot -bändeistä jutut lehteen. Oikein asiallinen ja ystävällinen mies.
Nuottiöljy ei maistunut tuolloin kai jo raitistuneelle Hietalalle, kun keväällä 2010 Euran Osmantuvan backstagella yritin tarjota hänelle Jägermeister-huikkaa.
Sain viime viikolla takaisin vanhat vhs-musiikkikasettini, jotka olivat lainassa pari-kolme vuotta. Luulin jo kyseessä olevan niin sanotun ikuisuuslainan. Kiitos oman aktiivisuuteni, homma raukesi ja nyt voin taas olla huoleti.
Kyseessä on pino 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun ajoittuvia nauhoitteita, joissa on silloisista televisio-ohjelmista taltioituja musiikkivideoita. Hittimittari, Rockstop, Pål Presley Show, Kamoon kielet poikki, Levyraati ja mitä niitä siihen aikaan olikaan.
Koska aikoinaan näin suurta vaivaa kootessani kasetteja, alkoi pitkä laina-aika vähitellen vituttaa kovasti. Kun yritin kysellä omaisuuteni perään, olivat vastaukset joko epämääräisiä tai sitten ei vastausta kuulunut ollenkaan. Pienen ukaasin kautta vihdoin sain vhs:ni takaisin.
Diiliin kuului myös kasettien siirto dvd:lle. Kuten epäilinkin, ei moinen toteutunut ainakaan minun kohdallani. Ja tuskin enää jälkikäteen totetutuukaan. Kova oli uho, mutta eipä tarvitse enää tästä osoitteesta lainata yhtään mitään.
Monet tuttavat ovat kuulemma kipanneet vhs-lastinsa suoraan taloyhtiön roskakoriin. Itse en ole sellaista temppua tehnyt, koska mielestäni se on aivan hullun hommaa. Kasettien nauhoittamiseen ja koostamiseen sekä mahdollisen kansien tekemiseen kun on kulutettu valtavasti aikaa ja vaivaa.
Pari vuotta sitten annoin kaksi kassia kasetteja eräälle kaverille, joka pitää melkoista vhs-museota kesäkortteerissaan. Ne eivät ole siellä seinäkoristeina, vaan hän katselee elokuvia ajankulukseen. Huomattavasti parempi ratkaisu kuin nakata kasetit roskikseen. Pääsivät ainakin hyvään kotiin.
Musiikkikaseteistani en hevillä luovu. Viime viikon perjantaina oli sopivaa aikaa panna vhs-nauhuri rullaamaan ja katsella yhtä näistä legendaarisista tallenteista, jotka viime viikolla pääsivät takaisin kotiin. Aikoinaan muistin ulkoa jokaisen videon ja niiden järjestyksen, eikä muisti ollut vieläkään pahemmin mennyt. Kunnon nostalgiaa!
Pitkänlinjan turkulaismuusikoista koottu Hevinkelium on vuonna 1997 koottu porukka, joka esiintyy nykyään noin kerran vuodessa. Joulun alla.
Viime vuosina bändi on heittänyt Turun Klubilla perinteisen joulukeikkansa. Päivä on ollut yleensä 23. joulukuuta. Se on ehdottomasti yksi vuoden huonoimmista päivistä mennä keikalle, mutta ilmeisesti väkeä on siitä huolimatta riittänyt. Tänä vuonna sattui kumma kyllä niin, että päivämäärä oli eri ja vielä lauantai.
En muista koska olen viimeksi virsiheviä livenä kuunnellut. Tuskin ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vuonna 1998 olin saman orkesterin joulukeikalla. Baarin nimi oli Citysoundi ja se sijaitsi Klubin naapurissa. Samassa tilassa on nykyään karaokekuppila Silvermoon. Aikoinaan siellä soitti moni rokkibändi Tarotista Michael Monroen ja The 69 Eyesin kautta Andy McCoyn Briad Revisitediin.
Hevinkelium on ymmärtyääkseni täysin vitsinä liikkeelle lähtenyt bändi, joka on tehnyt yhden täyspitkän levyn ja pari singleä. Suurimman yleisön orkesteri on varmaankin saanut Ruisrockissa 1998, jossa se tuurasi pikkulavalla keikkansa perumaan joutunutta esiintyjää. En enää muista kuka tai mikä se mahtoi olla. Virret kumminkin raikuivat mallikkaasti aurinkoisessa Ruissalon Kansanpuistossa vuodenajasta huolimatta.
Muistan Ruisrockin keikasta etenkin bändin alkuintron. Kirkonkellojen pauke kesti yllättävän kauan ennen kuin yhtye asteli lavalle. Sama juttu viime lauantaina Klubilla.
Yllättävän kauan myös kesti päästä Klubin yläkerran esiintilaan. Sinne kun piti luovia merkillisen sokkelon läpi ja monen kerroksen kautta. Ennen on päässyt suoraan päätyovesta ja siitä kapuamalla rappuset ylös. Se olisi nytkin ollut järkevintä.
Hevinkeliumin biisit olivat rankempia kuin muistinkaan. Monet sovitukset noudattivat Black Sabbathilta tuttuja raskaustasoja. Kappaleita ei olisi tunnistanut millään pelkästä soitosta, mutta kun murjaanin ja manoliiton välimuodoksi meikattu laulaja Taage Laihon avoi suunsa, löysivät jo ala-asteelta tutut virret muotonsa.
Bändi on ujuttanut sovituksiin reippaasti hevihistoriasta tuttuja riffejä ja kohtia, joiden tunnistamiseksi tarvitsee olla vähintään jonkinlainen alan harrastaja. Välillä jokin biisi saattaa kulkea aivan kuin Gillanin Running White Face City Boy, kun taas toinen puolestaan muistuttaa Deep Purplen Burnia. Sellainen tuo väkisinkin hymyn suunpieleen.
Hevinkelium on niin rautainen porukka, että esitystä seuratessa ei uskoisi keikkoja olevan vain yksi vuodessa. Treenäjäkään tuskin kovin montaa järjestetään. Moni saattaa pitää hommaa silkkana pelleilynä, mutta sopii mennä vaikka ensi jouluna kuuntelemaan kuinka Tiellä ken vaeltaa, Heinillä härkien kaukalon, herraa hyvää kiittäkää ja muut kirkosta tutut rallit kulkevat heviversioina.
Hevinkeliumin 90-luvun lopulla otettu promokuva valittiin pari vuotta sitten eräällä internetsivustolla maailman 36. huonoimmaksi bändikuvaksi.
Suomalaisrumpali Tonmi Lillman menehtyi tiistaina 14. helmikuuta 38-vuotiaana.
Mies ei ollut suurelle yleisölle tuttu, vaikka ehti vaikuttaa uransa varrella monissa bändeissä. Näistä tunnetuimpia olivat kouvolalainen goottimetalliyhtye To/Die/For, Klamydian Vesku Jokisen ja Children Of Bodomin Alexi Laihon kanssa pyöritetty Kylähullut -projekti ja Euroviisutkin voittanut Lordi. Lillman esiintyi Lordissa nimellä Otus. Hän ei ehtinyt olla bändin jäsen kuin puolisentoista vuotta, syksystä 2010 lähtien.
Otus / Lordi
Kylähullut
Sinergy oli eräänlainen suomimetallin superbändi, joka ei tosin koskaan saavuttanut arvoistansa mainetta. Bändissä vaikuttivat 2000-luvun taitteessa Lillmanin ohella jenkkilaulaja Kimberly Goss (ex-Dimmu Borgir) ohella suomalaiset Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Roope Latvala (Stone, Waltari, Children Of Bodom), Alexi Laiho (Children Of Bodom).
Lillmanin bändeistä minulle toimi parhaiten To/Die/For. Sen ensimmäiset levyt, varsinkin debyytti, ovat hienoa melankolista ja melodista metallia. Yhtye tuli nähtyä muutaman kerran livenä.
Kokoonpanovaihdoksista kärsinyt orkesteri jatkoi myöhemmin pelkästään laulaja Jape Perätalon kanssa uudella miehityksellä, jolloin Lillman ei enää ollut mukana.
To/Die/For
Tapasin Lillmanin kerran. Syksyllä 2001 Turun Feenixissä esiintyi kovassa nosteessa ollut Nightwish. Lämmittelybändinä oli To/Die/For, jossa Roope Latvala soitti tuuraavana kitaristina. Illan päätteeksi jutustelimme ja joimme olutta. Yleisöä oli tuolla torstai-illan keikalla peräti 800, mikä on todella harvinaista Turussa.
Muutama vuosi sitten juttelimme Lillmanin kanssa puhelimessa. Kyseessä oli haastattelu Sue-lehteen thrash metal -bändi HateFramesta.
"Stormbringer on brittiläisen rockyhtye Deep Purplen yhdeksäs studioalbumi, joka julkaistiin marraskuussa 1974. Sen funk-vaikutteisiin, jotka olivat peräisin erityisesti basisti-laulaja Glenn Hughesilta, herättivät erilaisia mielipiteitä niin ostavan yleisön kuin yhtyeen keskuudessa.Levy on myös samalla todennäköisesti yhtyeen historian melodisin. Albumin tunnetuin raita on sen nimi- ja aloituskappale ”Stormbringer”.Myös päätöskappale ”Soldier of Fortune” on tunnettu.
Levyllä jatkaa edellisalbumi Burnin niin sanottu Mark III -kokoonpano; Ritchie Blackmore (kitara), David Coverdale (laulu), Glenn Hughes (basso, laulu), Jon Lord (kosketinsoittimet) ja Ian Paice (rummut). Stormbringer jäi aikakautensa viimeiseksi Deep Purple -albumiksi, jolla soitti alkuperäinen kitaristi Blackmore. Hän erosi yhtyeestä seuraavana vuonna 1975 perustaakseen oman Rainbow-yhtyeensä." (Wikipedia)
Suhtaudun Deep Purplen Stormbringer -levyyn aika kaksijakoisesti. Levyllä on nimikappaleen ohella toinen bändin parhaimmistoon kuuluva laulu, upea balladi Soldier of Fortune. Lady Double Dealer muistuttaa David Coverdalen tulevan Whitesnake -yhtyeen tuotantoa ja High Ball Shooter on sekin ralli paikallaan. Mutta loppuosa Strombringeristä onkin sitten joko täyttä huttua tai melko keskinkertaista tavaraa.
Basisti-laulaja Glenn Hughessin mukana Purpleen tulleet funk- ja soul-vaikutteet eivät ole minun makuuni. Bändi musiikki on Stormbringerillä muuttunut aivan liikaa pari vuoden takaisesta meiningistä. Jo edellinen Burn -levy sisältää lieviä funk-vaikutteita, jollaisia hard- ja hevibändillä ei suinkaan pitäisi olla.
Glenn huhes on ottanut Strombringerillä entistä suuremman roolin. Mies laulaa biisit lähes puoliksi Coverdalen kanssa, Holy Manin jopa kokonaan yksin. Tällainen vuorottelu oli tuolloin uusi ilmiö, eikä se vieläkään kovin yleistä ole. Suomessa samaa harrastaa nykyään kuopiolainen hevibändi Tarot. Valitettavasti.
Sweden rock Festivalilla 2003 David Coverdale lauloi Whitesnaken keikalla Soldier Of Fortunen ilman säestystä. Se on eräs livekokemuksieni kohokohta. Pimeässä ruotsalaisyössä suoritus kuulosti järjettömän hyvältä.
"Deep Purplessa oli tapahtunut kokoonpanollisia muutoksia vuonna 1973, kun solisti Ian Gillan ja basisti Roger Glover jättivät yhtyeen Who Do We Think We Are -albumin jälkeen.Heidät korvasi uusi solisti David Coverdale sekä basisti-laulaja Glenn Hughes.[4] Ensimmäinen tällä niin sanotulla Mark III -kokoonpanolla julkaistu albumi, Burn, oli saanut hyvän vastaanoton ostavalta yleisöltä sen noustessa muun muassa Britanniassa listakolmoseksi ja Yhdysvalloissa kuudenneksi.Muun muassa Yhdysvalloissa yhtye oli suosionsa huipulla, ja esiintyi Amerikan-kiertueensa aikana muun muassa suurella California Jam -festivaalilla.
Koska yhtye ansaitsi nyt suuret määrät rahaa, sen kehotettiin muuttamaan verotuksen vuoksi ulkomaille. Niinpä yhtye muutti Yhdysvaltoihin ja managerit Manner-Eurooppaan. Tämä katkaisi lähes kokonaan yhtyen ja managerien välit, jotka olivat aiemmin olleet hyvin tiiviit.
Uutta albumia ryhdyttiin levyttämään Musicland StudiosissaMünchenissä elokuussa 1974.Äänityksissä yhtyeen jäsenillä oli keskinäisiä erimielisyyksiä. Kitaristi Ritchie Blackmorea suututti se, ettei muu yhtye halunnut levyttää cover-versiota Quatermass-yhtyeen kappaleesta ”Black Sheep of the Family”.Lisäksi vuonna 1973 yhtyeeseen liittyneiden David Coverdalen ja Glenn Hughesin itsetunto oli noussut, ja he tyrkyttivät ideoitaan muille yhä innokkaammin. Erityisesti Hughes piti amerikkalaisesta soulista ja funkista, ja halusi viedä yhtyettä tähän suuntaan – musiikkiin, jota Blackmore inhosi.Blackmore kutsuikin uusia funk-tyylisiä kappaleita halveksuvasti ”kengänkiillotusmusiikiksi”. Hän itse oli kiinnostuneempi kokeilemaan erilaisia sävelasteikkoja ja 1400-luvun vaikutteita.
Blackmoren motivaatio heikkeni ja ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa hän ei ollut mukana kaikkien kappaleiden työstössä.Myös tuore avioero painoi Blackmoren mieltä, mikä vaikutti hänen musiikilliseen keskittymiseen negatiivisesti.Kitara on Deep Purplen saralla ennenkuulumattoman paljon taka-alalla ja myös kappaleen ”The Gypsy” soolo muistutti paljon edellisalbumin kappaleen ”Sail Away” sooloa, mitä on pidetty merkkinä heikosta kiinnostuksesta koko albumia ja yhtyettä kohtaan.Blackmore on kertonut vihanneensa Glenn Hughesin kappaletta ”Hold On” niin paljon, että teki sen soolosta vain yhden oton ja senkin peukalolla.
Koska kappaleita ei enää merkitty automaattisesti yhtyeen yhdessä tekemiksi, aiheutti se kiinnostuksen puutetta muiden tekemiä kappaleita kohtaan. Esimerkiksi Blackmoren ja Coverdalen kirjoittama päätösraita ”Soldier of Fortune”, jota pidetään levyn parhaimmistoon kuuluvana, oli jäädä kokonaan levyttämättä.
Rumpali Ian Paice lopetti soittamisen kahden oton jälkeen, koska ei päässyt siinä omasta mielestään riittävästi esille. Glenn Hughes puolestaan vihasi kappaletta, eikä halunnut soittaa siinä. Lopulta tilanne raukesi, kun Blackmore lupasi soittavansa Hughesin funk-kappaleissa, mikäli tämä suostuisi soittamaan ”Soldier of Fortunessa”.Kaikesta huolimatta materiaalia saatiin lopulta kasaan niin paljon, että sitä olisi ollut haluttaessa tupla-albumin verran.
Albumilla on huomattavaa erityisesti sen funk-vaikutteet, mutta mukana on vivahteita myös soul- ja blues-musiikista. Kosketinsoittaja Jon Lord käyttää albumilla huomattavan paljon syntetisaattoria, tosin Moogin käyttö oli tuolloin muutenkin hyvin yleistä.
Albumi saatiin valmiiksi elokuun aikana, ja syyskuussa suoritettiin miksaus Record Plantissa tuottaja Martin Birchin ja rumpali Ian Paicen johdolla.Uuden levyn alkuperäiseksi nimeksi oli tarkoitus tulla Silence ja kannessa olisi ollut kuva tuhotusta konserttisalista Japanissa yhtyeen edellisen kokoonpanon ajalta. Yhtyeellä oli kuitenkin ikäviä henkilökohtaisia kokemuksia väkivallasta konserttipaikoilla, joten siitä luovuttiin. Seuraavaksi kansivaihtoehdoksi oli kuva mauttomasti meikatusta naisesta, joka piti sormea suunsa edessä. Lopulta nimeksi päätettiin antaa Stormbringer ja kanneksi 1900-luvun alussa Amerikassa otettu valokuva tornadosta.Kannen suunnittelu aiheutti ongelmia, sillä edellisen kokoonpanon aikaan basisti Roger Glover oli vastannut kansitaiteiden alustavasta suunnittelusta, mutta hänen lähdettyä yhtyeessä ei enää ollut samanlaista visuaalisesti ajattelevaa henkilöä." (Wikipedia)
David Coverdale ja Glenn Hughes laulavat kaikki kappaleet yhdessä, paitsi ”Holy Man”, jonka laulaa yksin Hughes ja ”Soldier of Fortune”, jonka laulaa yksin Coverdale.
Yksi suomalaisen hevirokin suurimmista salaisuuksista on 1999 ilmestynyt helsinkiläisen Conquest -yhtyeen levy. Vanhakantaista, 70-lukuista heviä soittanut bändi on tänä vuonna aktivoinut ainakin yhden keikan verran, mutta World's Apart näyttää jäävän sen ainoaksi levyksi. Brittiyhtiö Escapen kautta ilmestyneellä kiekolla ei ollut kunnon jakelua Suomessa, joten ehkä siksikin levy jäi todella marginaaliseksi.
01. Changes
02. Different Worlds
03. No More Crying
04. Heal My Soul
05. Heat Of The Flame
06. Down For The Count
07. Sister Moon
08. Guardian Angel
09. Flesh And Blood
10. As Far As The Eye Can See
11. Through The Time
Pituus: 42:26
Itse törmäsin Conquestiin konkreettisesti ensimmäisen kerran maaliskuussa 2000. Olin tuolloin kameraharjoittelijana MTV3:n musiikkiohjelma Jyrkissä. Helsingin ydinkeskustassa Lasipalatsissa studiotaan pitänyt Jyrki esitteli päivittäin yhden livevieraan, joista Conquest oli sieltä kiinnostavimmasta päästä - ainakin minun mielestäni. Sain tuolloin myös World's Apart -cd:n, jonka vastaanotin erittäin suurella kiitollisuudella. Tein siitä Sue-lehteen levyarvostelunkin. Tässä kuitenkin tuttuni Marko Säynekosken näkemys samasta levystä.
"Conquest on ehkä bändinä uusi nimi, mutta yhtyeen muusikoilla on pitkä kokemus suomalaisen raskaan rockin saralla. Muun muassa rumpali Tuomo Lassila on tuttu Stratovariuksen riveistä, kosketinsoittaja Pate Kivinen muistetaan esimerkiksi Sub-Urban Tribesta ja taustalauluja hoilaava Marco Hietala Tarotista.
Luonnollisesti bändiltä odottaa paljon, mutta aloitusraita Changesin ensimmäiset tahdit ja riffi kuulostaa äärettömän tyypilliseltä ja peräti väsyneeltä hard rock -väännöltä. Tässä kohdassa bändin onnistuu kusettaa, sillä kappaleen ja koko levyn edetessä ote paranee jättiläisen askelin. Worlds Apart on erinomaista perusheviä, jonka peruskivi on muurattu 70-luvun ja 80-luvun alun laastilla. Yhtye on sovittanut kappaleensa erinomaisella tavalla korostaen melodioita. Hittipotentiaaliakin löytyy. Different Worldsin kertosäe tarttuu kuin takiainen.
Conquestin jäsenille on turha lähteä jakamaan erikseen tyylipisteitä. Yhtye tietää varmasti itsekin, että heillä on asiat kohdallaan. Ja toivottavasti sen tietävät pian kaikki muutkin." (Soundi 10/1999)
Jyrkissä ei oikeastaan kukaan muu toimittaja kuin Heta Hyttinen tiennyt musiikista tuon taivaallista. Onhan jo legendaariseksi muodostunut juttu, jonka mukaan toimittaja Tea Khalifa olisi kysellyt hetkeä ennen lähetystä muilta, että "Kuka tämä Tuomari Nurmio oikein on?", kun Nurmio jo istui meikattavana odottamassa vuoroaan päästä kameroiden eteen Khalifan tentattavaksi.
Onneksi Heta Hyttinen pääsi (tai joutui) haastattelemaan Conquestia. Orkesteri soitti Jyrkissä kaksi kappaletta World's Apart -levyltä. Ohjelman loputtua MTV3:lla, jatkoi Jyrki vielä lähetystä silloisen TVTV:n puolella (nykyinen Sub TV). Bändi esitti vielä siellä kaksi biisiä lisää.
Samana keväänä, noin kuukausi Jyrki -vedon jälkeen, esiintyi Metal Gods Turussa Humalistonkadulla. En muista nyt juuri kyseisen baarin nimeä, mutta samalla paikalla on nykyään Silver Moon -karaokekuppila. Metal Gods oli yhtä kuin Conquest, mutta sillä nimellä he soittivat vain coverbiisejä. Mika Penttisen kanssa huusimme Conquestin Different World -kappaletta, joka lopulta tuottikin tulosta. Kyseinen biisi soi myös tuossa yllä Jyrki -livevideossa. Aivan mahtava kappale, joka olisi voinut olla vaikka Whitesnaken levyttämänä maailmanlaajuinen hitti.
Conquestin jäsenistä ehdottomasti tunnetuin on Marco Hietala. Vuonna 2000 hän vaikutti kuopiolaisen Tarotin basistilaulajana ja suomimetallin superkokoonpanon Sinergyn basistina. Tarotissa mies on edelleenkin, mutta kohosi tähteyteen pari vuotta myöhemmin liittyessään kiteeläiseen Nightwishiin. Bändi meni maailmalla läpi niin että humahti ja uusi levykin on pian tulossa.
Muista Conquestin jäsenistä sen verran, että kosketinsoittaja Pate Kivinen oli muutaman vuoden uudelleen kootussa Hanoi Rockissa ja ollut nyttemmin suunnilleen saman verran Popedassa. Laulaja Peter James Goodman (alias Petteri Hyvärinen) tekee duokeikkoja Three Wishes -nimisessä kokoonpanossa.
