Sweden Rockissa vuonna 2006

Muistelin taannoin ranskalaisen vodkan voimalla vuoden 2006 Sweden Rock Festivalia. 

Sweden Rock Festival on Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa järjestettävä musiikkifestivaali, joka on keskittynyt lähinnä 1970- ja 1980-luvuilla suurimmat tähtihetkensä saavuttaneisiin esiintyjiin. 

Osallistuin Sweden Rockeihin helsikiläisen Elmu ry:n järjestämillä bussimatkoilla vuosina 2002-2008. Majapaikkana oli entinen mielisairaala Mjällbyhus keskellä maaseutua, noin 20 kilometrin päässä festivaalialueesta. 

Homma oli hauskaa alkuvuosina, mutta kaksi viimeistä reissua rupesi tekemään turhan tiukkaa univajeineen, eikä vajaan viikon kestävä tarpominen ollutkaan enää kovin nautinnollista.  

Tutustuin moneen huipputyyppiin näillä reissulla. Bussissa ja ruotsinlaivalla oli yleensä hyvä meininki, puhumattakaan lukemattomista keikoista mitä vuosien varrella näin. 

Vuoden 2006 juhla on jäänyt fiilikseltään, matkaseuraltaan ja esiintyjiltään parhaaksi. Viidellä eri lavalla luukutti kolmen päivän aikana ylimässä kuvassa Ruotsin lipun vieressä soittanut Ted Nugent, Whitesnake, Deep Purple, Journey, Venom, Doro, Michael Schenker Group, Crucified Barbara, George Thorogood, WASP, Alice Cooper, Gamma Ray, Krokus, Molly Hatchet ja moni muu. 

Menomatkalla pysähdyimme Kalmarissa ja kävimme Öölannin saarella, jonne pääsee ylittämällä kuusi kilometriä pitkää silta. Hieno bonus muutenkin onnistuneelle matkalle. 

Festivaali paisui muistaakseni 2007 neljäpäiväiseksi ja lippukiintiöksi nostettiin 33 000. Silloin alkoi olla turhan paljon tungosta keskellä päivääkin, puhumattakaan öisistä paluukyydeistä majapaikkaan. 

Olen useammankin kerran miettinyt pitäisikö Sweden Rockiin vielä joskus lähteä. Ainakaan vielä se ei ole toteutunut ja voi olla ettei enää koskaan toteudukaan. Kaikenlaista muuta matkailua on tullut senkin edestä harrastettua kuluneen kolmentoista vuoden aikana. 

Matkakuvahaaste Facebookissa

Facebookissa pyöri hiljattain matkakuvahaaste. Koska tykkään osallistua kaikkiin tällaisiin oikein mielelläni, ei tehnyt tiukkaakaan kaivella kymmenen kuvaa ja kertoa hieman niistä. Tai oikeastaan vain sen verran mitä kukin foto esittää.

Joku jauholakki oli pannut ketjuhaasteen alulle siten, että ohjeistuksessa luki "Kymmenen kuvaa, kymmenen päivää, ei selityksiä, vain kuva". No totta helvetissä kuvissa pitää jokin selitys olla! Ei kai sitä muuten jostain vinosta ja epätarkasta lomakuvasta tiedä mitä se mahtaa esittää tai missä se on kuvattu. 

Rannalle jäi ainakin kesäinen kuvani Utöstä, mutta valitettavasti kymmenen kuvan joukkoon ei mahdu kuin se kymmenen. Samalla haastoin kymmenen Facebook-kaveriani, joista neljä taisi osallistua ja ladata omia kuviaan esille. 

Pitkälle merelle ulottuva niemi Sääretirp Kassarissa Viron Hiidenmaalla elokuussa 2015. 

Berliinin muurin museonäyttely Saksan pääkaupungissa Berliinissä keväällä 2015. 

Sudenpesä (Wolfsschanze). Saksan valtakunnanjohtajan Adolf Hitlerin bunkkerin rauniot toisen maailmansodan aikaisessa päämajassa Koillis-Puolassa entisen Itä-Preussin alueella 2013.

Ruotsin suurin rockfestivaali Sweden Rock Festival kesäkuussa 2007. Päälavalla Quiet Riot. 

Pohjoismaiden korkein majakka Bengtskär Hiittisten saaristossa. Kesä 2015. 

Fuerteventura. Kanariansaarten alkuasukkaiden guanchien patsaat. Tammikuu 2016. 

Koh Panyee-kylässä Thaimaan Phang Nganin lahdella helmikuussa 2014. 

 

Lom-nimisessä kylässä Norjassa heinäkuussa 2013. Oikealla sauvakirkko. 

Teiden tulivuori ja kansallispuisto Teneriffalla 2017. 

Sedlecin luukirkko Kutna Horassa Tsekissä 2017. 

Jari Tiura keikalla Saaristobaarissa

Pitkäperjantaina Saaristobaarissa Turussa esiintyi vastikään King Of Lions-sooloalbuminsa julkaissut Jari Tiura bändeineen.

Jari Tiura on pirkanmaalainen laulaja, jonka tähän saakka tunnetuin meriitti on parin vuoden pesti kansainvälisesti erittäin kuuluisan Michael Schenker Groupin vokalistina. Maaliskuussa ilmestyi hänen ensimmäinen soololevynsä saksalaisen levy-yhtiön toimesta.

Tiuran bändille on buukattu tälle vuodelle keikkoja, joista Turku sattui olemaan ensimmäinen. Yhtyeessä soittaa pitkänlinjan muusikoita Tampereen seudulta. Asianharrastajille he saattavat olla tuttuja esimerkiksi Altaria-, Manzana- ja Dear Victims -nimisistä orkestereista.

Tapasin Tiuran ensimmäisen kerran keväällä 2004, jolloin hän vaikutti tamperelaisen Masterstroken laulajana. Yhtye esiintyi Mika Penttisen ja allekirjoittaneen isännöimällä Never Surrender Clubilla Down Townissa Turussa.

Michael Schenker Groupin keulilla näin hänet Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2006.

Tiuraa ennen esiintyneen turkulaisen Corona Skiesin aloitusajaksi on merkitty 21. Ilmeisesti muutaman sadan metrin kävelymatkani Daily Newsistä kesti oletettua kauemmin, koska bändi oli jo aloittanut paikalle tultuani.

Saaristobaari ei ollut ennestään tuttu paikka. Sokkeloisen tilan loppupäästä paljastui keikkatila, jossa lava oli yllättäen tulosuuntaa vastaan. Vähän erikoinen järjestely, mutta tuntui toimivan.

Käsittääkseni normaaliloissa Saaristobaari on profiloitunut ruokaravintolaksi. Ruokailijoille oli kyllä nytkin omat tilansa, jonne perällä soinut musiikki tuskin pahemmin kantautui.

Muutaman sanan Jari Tiuran basistin Marko Pukkilan kanssa vaihdettuani oli aika katsastaa illan ensimmäinen esiintyjä.

Corona Skies on turkulainen, puolitoista vuotta sitten esikoisalbuminsa julkaissut kokoonpano. Bändin sällit olivat huomattavasti nuorempaa ikäpolvea kuin Tiuran kaverit ja musiikkikin astetta rankempaa melodista metallia.

Joku tuttu kertoi yhtyeen tyyliksi kasarihevin, mutta mielestäni se ei siihen kategoriaan sovi. Ennemminkin sitten vaikka ysäriheviä. Plussaa hyvästä laulajasta.

Porukkaa alkoi hiljalleen valua enemmän paikalle. Lisääkin olisi sopinut, mutta tyhjälle salille ei lämmittelybändinkään onneksi tarvinnut soitella.

Tuttuja alan miehiä oli paikalla yllättävän vähän, varsinkin kun ottaa huomioon miten paljon tapahtumaa rummutettiin sosiaalisessa mediassa. Turusta käsin johdettavan metallimusiikkiyhteisön järjestämän illan väkiluvun olisi olettanut olevan isompi, etenkin kun ryhmässä on noin 15 000 jäsentä.

Venäläisittäin Miihhailiksi Michael Schenkerin etunimen lausunut juontaja höpötti aikansa lavalla, kunnes sinne ilmestyi se, jota ihmiset odottivat eli Jari Tiura bändeineen.

En ikävä kyllä omista vielä King Of Lions -levyä, mutta muutaman kappaleen tiesin Youtuben kautta. Dreamchaser, Away From The All Magic And Wonder ja London kuulostivat pirun hyviltä livenä.

Koska omaa materiaalia ei vielä ole tarpeeksi koko keikkaa varten, on luontevaa soitella siihen päälle lainabiisejä. Vähän turhan yllätyksettömästi sellaisiksi oli valittu UFOn Doctor Doctor, Dion Rainbow In The Dark ja Whitesnaken Here I Go Again.

Mutta oikein onnistunut keikka ja juuri sopivan mittainenkin. Kyllä tällaisella porukalla kelpaa lähteä muuallekin kuin Turkuun soittelemaan.

Accept Logomossa 17. helmikuuta

Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten Länsi-Saksan Solingenissa perustettu hevibändi Accept esiintyi lauantaina 17. helmikuuta Turun Logomossa.

Konserttimainoksia alkoi ilmestyä mediaan jo viime vuoden loppukesällä. Oli aivan selvää, että jos elän helmikuussa, olen myös paikalla. Bändi on nimittäin ollut minulle hyvin merkittävä vuosikymmenten varrella.

Ensimmäinen Accept-levyni oli c-kasetille äänitetty Restless And Wild (-82) keväällä 1983. Vinyylimuodossa debyyttihankinta puolestaan oli Uudenkaupungin Levystä ja musiikista ostettu tuplalevy Metal Masters, joka sisälsi bändin toisen ja kolmannen pitkäsoiton eli I'm A Rebel (-80) ja Breaker (-81).

Ensimmäisen kerran Accept kävi Suomessa Balls To The Wall -levynsä tiimoilta vuonna 1983. Tuolloin vain kourallisen ihmisiä kerännyt konsertti poiki sentään Soundi-lehteen kunnon jutun ja jopa Suosikkiin vaatimattoman maininnan. Kirjoittaja kuvaili militäärihenkisesti pukeunutta laulajaa sorsanmetsästäjän näköiseksi.

Yhtye oli etenkin Euroopassa yksi merkittävimmistä 80-luvun hevibändeistä. Se vaikutti paljon speed metal -tyylisuunan syntyyn Fast As A Shark -tyyppisillä nopeilla biiseillään.

Accept teki loistavia levyjä aina 1986 ilmestyneeseen Russian Rouletteen asti, kunnes kokoonpano alkoi rakoilla ja laulaja Udo Dirkschneider lähti omille teilleen. Hän on tähän päivään saakka tehnyt omaa musiikiaan U.D.O.-orkesterinsa kanssa, joka esittää keikoillaan ahkerasti myös Acceptin tuotantoa.

Vuonna 1989 ilmestyi yhtyeen kahdeksas studioalbumi Eat The Heat, jossa laulajana oli amerikkalainen David Reece. Pätevä mies noin muuten, mutta täysin väärä valinta Acceptin keulille. Samalla yhtyeen musiikki oli muuttui kepeämpään suuntaan, eikä levy ollut toivottava menestys. Bändin taru oli siltä erää loppu.

Uusi laulaja ehti nakututtaa nahkaansa Accept-tatuoinninkin. Hän kehui Soundissa uskovansa bändiin niin lujasti, että moinen piti hankkia. Iloa ei kauan kestänyt ja nyttemmin logotatuointi onkin peitetty uudella kuvalla. Tapasin meinaan miehen Sweden Rock Festivalissa vuonna 2007 ja kysyin tatuoinnista. Hän näytti kättään, jossa uuden kuvan alta vielä joten kuten kimmelsi Accept-kirjaimet.

Acceptin entinen laulaja David Reece (vasemmalla) Sweden Rockissa kesällä 2007. 


Accept on ollut aina silloin tällöin kasassa Dirkscneiderinkin kera, esimerkiksi 90-luvun puolivälin tienoilla kolmen albumin verran. Näin yhtyeen lauteilla jo mainitussa Sweden Rockissa Etelä-Ruotsissa kesäkuussa 2005. Tämä kerta ei poikinut uutta musiikkia, mutta tulipa sentään nähtyä bändi Udo keulillaan.

Yhtyeen musiikillinen sielu, kitaristi Wolf Hoffman keskittyi bändiuransa jälkeen valokuvaukseen. Jostain luin, ettei hän koskenut vuosikausiin kitaraan. Kuvaajia on maailma täynnä, mutta on vain yksi Wolf Hoffman, joten onneksi päätös ei ollut lopullinen.

Acceptin uusi tuleminen alkoi vuonna 2009, jolloin bändin valittiin laulajaksi amerikkalainen Mark Tornillo. Rankan katujätkän näköinen Tornillo muistuttaa raspiääneltään hieman Dirkscneideria, joten valinta oli oikein osuva.

Ensimmäinen Tornillon laulama albumi Blood Of The Nations ilmestyi kesällä 2010. Levy oli erittäin vahva näyttö, jonka jälkeen Accept on tehnyt hänen kanssaan kolme levyä lisää. Tuorein The Rise Of Chaos ilmestyi puolisen vuotta sitten.

Acceptin uusi tuleminen on saanut erittäin hyvän vastaanoton. En muista kenenkään tutun urputtaneen Tornillon takia, vaikka yleensä bändien kultakauden laulajaa pidetään "ainoana oikeana". Tässä tapauksessa Accept tekee selvän poikkeuksen. Asia olisi varmasti ainakin osittain toisin, mikäli uudet albumit olisivat kehnompia.

Logomon keikka oli kolmas kerta kun näin nyky-Acceptin. Tampereen Eteläpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa kesällä 2011 yhtye oli vallan mainio, samoin Pakkahuoneella syksyllä 2014.

Accept Sauna Open Airissa kesäkuussa 2011. Peter Baltes, Mark Tornillo ja Wolf Hoffman.


Kuulopuheiden mukaan Accept keräsi Turun Logomoon 1200 katsojaa. Tuttuja naamoja näin satoja. Seutukunnan ulkopuolelta saapui myös paljon porukkaa, etenkin Tampereen suunnalta. Bändin toinen Suomen konsertti pidettiin seuraavana päivänä Helsingin The Circuksessa.

Acceptin matkassa oli jenkkiläinen lämmittelybändi Night Demon. Kolmemiehinen orkesteri kuulosti ainakin aulan puolelle NWOTBHM-yhtyeiltä eli 70- ja 80-luvun taitteessa Briteissä kehittyneeltä uuden aallon hevimetallilta.

Viimeisenä kappaleena bändi soitti Iron Maidenin Wasted Yearsin. Kummallinen valinta, sillä lyhyen soittoajan luulisi palvelevan enemmänkin omien kappaleiden esittämistä kuin puhkikuluneiden heviklassikoiden veivaamista.

Keikka-areenana Logomo on pirun hyvä. Paikkani oli C2-katsomossa, jossa vietin alle puoli keikkaa. Loppuaika meni permannolla, jonne pääsyä ei kukaan estellyt.

Konsertti alkoi todella vauhdikkaasti. Biisejä tuli useampi putkeen kuin tykin suusta vain sekunnin parin tauolla, kunnes Tornillo vihdoin lausui ensimmäisen välispiikkinsä.

Vanhoja 80-luvun klassikkoja ja uudempia kappaleita oli etevästi sijoiteltu sekaisin, jolloin kukaan tuskin kypsyi ja kaikki saivat varmasti mitä tulivat hakemaankin.

Tuoremmista kappaleista The Rise Of Chaos -albumin Analog Man ja Koolaid kolahtivat omaan korvaani ehkä parhaiten. Viimeksi mainittu kertoo samaisesta Guyanan vuoden 1979 joukkoitsemurhasta, josta Manowar teki biisin Guyana (The Cult Of The Damned) Sign Of The Hammer -levylleen vuonna 1984.

Balls To The Wall -albumin mainiota London Leatherboysia en muista aiemmin livenä kuulleenikaan. Vanhan Soundi-artikkelin mukaan kappale kertoo "homoraiskauksesta lontoolaisessa puistossa".

Wolf Hoffmanin kitarasoolo ei ollut mikään tyypillinen vingutus. Jossain vaiheessa siitä kehkeytyi Maurice Ravelin 1920-luvulla säveltämä ja varmasti kaikkien tuntema Bolero, kunnes lopulta edettiin Neon Nights -kappaleen introon, johon muu bändi pian yhtyi.

Wolf Hoffman (Kuva: Jari Kiviharju)

Peräkanaa tulleet, Metal Heart -levyltä (-85) tutut Midnight Mover ja ärsyttävän tarttuva Up To The Limit ovat soineet kaalissa pitkin viikkoa.

Acceptin uusimmat jäsenet, kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Wlliams osoitautuivat päteviksi miehiksi. Showpuolta hallitsi laulaja Tornillon ohella eniten kitaristi Hoffman, jolle soittaminen näyttää olevan suorastaan naurettavan helppoa. Mies pälyilee ja säntäilee ties mihin suuntaan, mutta samalla keppi soi munien korkeudella kuin tyhjää vaan. Hieman toista luokkaa kuin joku patsasteleva kainalokitaristi.

Vaikka Acceptin voisi helposti niputtaa vanhaksi pieruksi monien muiden kasaribändien tapaan, ei määritelmä ole missään nimessä oikea. Yhtye on varmasti yksi pirteimmistä livebändeistä mitä mieleen tulee ja tekee uutta musiikkia jatkuvalla syötöllä. Mikään nostalgiajukeboksi se ei myöskään ole, vaikka tarvittaessa ehkä voisikin olla.

Karun komeissa lavasteissa esiintynyt orkesteri päästeli menemään aika tarkkaan kaksi tuntia. Sen enempää en ainakaan minä olisi tarvinnutkaan. Settilista oli seuraavanlainen.

Die By The Sword
Stalingrad
Restless And Wild
London Leather Boys 
Breaker
The Rise Of Chaos
Koolaid
No Regrets
Analog Man
Final Journey
Shadow Soldiers
Neon Nights
Princess Of The Dawn
Midnight Mover
Up To The Limit
Objection Overruled
Pandemic
Fast As A Shark
encore:
Metal Heart
Teutonic Terror
Balls To The Wall

Logomon Teatrossa Acceptin jälkeen alottanut turkulainen The Sedät -duo tunnettiin vielä jokin aika sitten Taage&Garfield -nimellä.

Jälkilöylyissä oli valtavasti porukkaa, mutta onneksi sekaan mahtui joten kuten. Laulaja Taage Laiho ja kitaristi Kari Karvinen versioivat muun muassa Judas Priestin Touch Of Evilin, Bruce Dickinsonin Tears Of A Dragonin ja Manowarin Heart Of Steelin.

Muuten leppoisaa ehtoota häiriköi uuttera kännikala, joka sattui olemaan raisiolaislähtöinen 90-luvun tuttuni. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen miestä nähnyt ja tämän perusteella en ikävöi häntä seuraavaan kymmeneenkään vuoteen. Vaikka olen itsekin samassa lajissa kunnostautunut, pitäisi sentään joku roti olla kuinka paljon sättää.

Status Quon Rick Parfitt kuollut

Status Quon kitaristina lähes 50 vuotta ollut Rick Parfitt sai viime syyskuussa sydänkohtauksen bändinsä kiertueella Turkissa. Tuolloin uumoiltiin ettei hän ehkä enää koskaan nouse lavalle. Niin myös kävi. Parfitt kuoli jouluaattona sairaalassa Espanjan Marbellassa 68-vuotiaana.

Syksyllä meneillään olleelle kiertueelle Status Quo ehti jo napata uuden kitaristin. Bändi aikoo lopettaa vuonna 1962 alkaneen uransa ensi vuonna. Pari keikkaa on sovittu kevälle Suomeenkin. Yhtye nähdään Helsingissä ja Turussa.

Wokingin kaupungissa Surreyn kreivikunnassa Kaakkois-Englannissa vuonna 1948 syntyneen Richard Jon "Rick" Parfittin oli syyskuun tapahtumien jälkeen tarkoitus siirtyä soolouralle ja kirjoittaa omalemänkerta.

1970-luvun alussa Status Quosta tuli yksi maansa suosituimpia rockyhtyeitä tyylin vaihtuessa hard rockiin. Quolla on enemmän Brittien singlelistasijoituksia kuin millään muulla yhtyeellä. Se on myös ainoa bändi, joka päässyt Brittien TOP 20-singlelistalle viidellä eri vuosikymmenellä. Orkesteri on soittanut yli 7000 keikkaa ja sen levyjä on myyty noin 120 miljoonaa.

Status Quo on hyvin neutraalissa maineessa. Ärsyttävyysprosentti on pieni verrattuna moniin muihin aikalaisiinsa. Suoralta kädeltä ei nyt tule ketään mieleen, joka olisi Quota mollannut. Sikäli kummaa, että periaateessa sekin on soittanut aina "yhtä ja samaa biisiä" kuten AC/DC, Motörhead tai Ramones. Niille on kuitenkin soraääniä sadellut monelta taholta.

Minulle Status Quo on ollut olemassa "aina". Poikasena serkun lp-levyjä selatessa nimi ja kansikuvat jäivät mieleen. Muistan selvästi etenkin On The Levelin (-74) kannen, jossa yhtyeen jäsenet poseeravat leveälahkeissa farkuissaan.

Olen nähnyt Quon muutaman kerran livenä. Mieleenpainuvin keikka lienee Turkuhallista (joka taisi olla silloin vielä Typhoon -nimellä) syksyltä 1994. Olin paikalla apuroudarina, jonka tehtäviin kuului työntää tavaralaatikoita ja kantaa kaikenlaista roinaa lavalle. Konsertin jälkeen sama homma toisinpäin.

Apuroudariryhmä oli itse keikan aikana lavan edessä valvomassa järjestystä oikeiden järjestysmiesten kanssa. Lähinnä siis sitä, ettei kukaan hyppää turva-aidan yli ja tule liian liki lavaa.

Jossain vaiheessa keikkaa tuntui siltä kuin sade olisi ropissut niskaan. Käänsin katseeni ylöspäin ja huomasin Rick Parfittin seisovan aivan ylläni. Pään heiluessa hänen hikipisaransa tippuivat vaaleasta liuhuletistä suoraan päälleni.

Kuluneen vuoden aikana viikatemies on ollut turhan ahkerana. Manan majoille ovat menneet muun muassa Motörheadin Lemmy Kilmister, sitten megastara David Bowie ja Parfittin jälkeen heti poplaulaja George Michael.

Twisted Sister Porisperessä

Porispere on Porin Kirjurinluodolla vuodesta 2011 järjestetty festivaali. Vierailin siellä ensimmäistä kertaa viime perjantaina.

Pari viikkoa sitten peräänkuulutin Facebookissa potentiaalia kuskikandidaatteja. Heitä ei ilmoittautunut ensimmäistäkään. Myöskään soittokierros tutuille ei tuottanut tulosta. Kaikki autot olivat kuulemma jo täynnä.

Perjantaina kokeilin kepillä jäätä ja tein uuden tilapäivityksen kysellen jälleen kyytiä Poriin. Tällä kertaa natsasi välittömästi ja kello 14 Turun rautatieaseman pihalta starttasi kaara kohti Poria.

Mukana autossa oli minulle aiemmin tuntemattoman Kekke -kuskin lisäksi entinen Sue-lehden päätoimittaja Kimmo Nurminen ja festarituttuni Marika. Nurmisen olen tuntenut jo 30 vuotta, mutta emme ole olleet näin laajalti jutuissa vuosikausiin.

Porin Kirjurinluoto oli myös uusi tuttavuus. Käsittääkseni Porispere järjestetään samalla paikalla kuin Porin Jazz, mutta alue näytti paljon pienemmältä kuin Jazzien kuvissa ja uutispätkissä.

Kellon löydessä 16.30, aloitti päälavalla kalajokelaislähtöinen rankkaa metallia soittava Diablo. En ole koskaan pitänyt yhtyeen musiikista, mutta kaverit vaikuttavat haastatteluissa hyvinkin tervejärkisiltä. Kappaleet vaan ovat aivan liian rankkaa tykitystä minun makuuni.

Laulajakitaristi Rainer Nygårdin välipuheista tuli jotenkin mieleen Ville Laihiala Sentenced-aikoinaan. Ikävä kyllä, mutta moiset jutut sopivat paremmin Laihialan suuhun.

Kakkoslavan paikkaa sai tovin etsiä. Se oli anniskelualueen yhteydessä oleva teltta, jota ei heti esiintymisareenaksi mieltänyt. Alueella oli vielä kolmaskin lava, jonka huomasin vasta juuri ennen pääesiintyjä Twisted Sisteriä.

Reckless Loven tukkaheviä en ole hetkeen kuullutkaan livenä. Yhtye on kirjoissani jonkinlainen väliinputoaja - musiikki periaatteessa sellaista mistä tykkään, mutta mikään ei ole ajanut tutustumaan siihen sen tarkemmin.

Olli Hermannin yhtyeen jälkeen päälavalla aloitti Sanni. Käsittämättömän suosittu laulajatar oli vaan väärässä paikassa, sillä hevivoittoiselle festivaalipäivälle olisi hyvin voinut ottaa jonkun sinne oikeasti sopivan. Sanni oli varmasti buukattu Porispereen tuomaan lisää lipputuloja, mutta päivän muiden esiintyjien joukossa hän oli aivan eksyksissä tyhjänpäiväisine lallatuksineen.

Telttalavalla Sannin jälkeen esiintynyt amerikkalainen Metal Church ei sekään tehnyt allekirjoittaneeseen aivan odotettua vaikutusta. Tunnistin setistä ainoastaan neljä kappaletta, jotka löytyvät yhtyeen mainioilta ensilevyiltä Metal Church (-84) ja The Dark (-86). Lopputuotantoa en niin tunnekaan, joten siinä varmaan suurin syykin.

Metal Churchin esiintyessä teltta oli aivan piukassa. Paras paikka seurata toimintaa oli teltan takaosassa anniskelualueen tuntumassa, jossa ei ollut suurta ruuhkaa. Muutoin Porisperessä oli mukavan väljää verrattuna moniin muihin muurahaiskekoihin, joihin vuosien varrella olen joutunut.

Päälavalla metelöinyt lemiläinen Stam1na on yksi niitä yhtyeitä, joita koitan parhaani mukaan vältellä. Aivan kammattovaa äänisaastaa alusta loppuun.

Illan kohokohtaa eli Twisted Sisteriä odotellessa ja tuttujen kanssa poristessa teltassa soitellut Maj Karma meni täysin ohi. En usko menettäneeni mitään.

Twisted Sister oli syy miksi olin hinkunut niin kovasti Poriin. Ja kyllä kannatti vinguttaa Tuohi Mastercardia, jotta sai kokea tämänkin mahtavuuden. Yhtyeen esiintyminen on yksi kuluvan kesän kohokohdistani.

Twisted Sister -diggailuni juontaa kevääseen 1983. Tilasin tuolloin Epes Music Shopista yhtyeen debyyttialbumin Under The Bladen huimaan 14 markan hintaan.

Twisted Sisterin 1984 ilmestynyt läpimurtolevy Stay Hungry sinetöi fanitukseni. Muistan vielä hyvin tuskan ja ahdistuksen kun jouduin maksamaan levyn kahteen kertaan. Fazerin Musiikkikerho alkoi karhuta rahoja jo kertaalleen maksetusta lätystä, eikä kuittia tietenkään ollut enää tallella. No, vuosien saatossa levyä on varmasti höylätty koko rahan edestä.

Kesäkuussa 2003 näin Twisted Sisterin ensimmäisen kerran livenä. Etelä-Ruotsissa järjestettävän Sweden Rock Festivalin päätöspäivän viimeinen orkesteri esiintyi tihkusateessa vellovalle yleisölle.

Bändi nousi hiljattain otsikoihin siitä kertovan dokumentielokuvan myötä. Itse en ole pätkää vielä nähnyt, mutta odottelen kuumeisesti milloin se tulee YLE Teemalta. Elokuvassa käydään 70-luvulla perustetun yhtyeen tarinaa läpi levytyssopimuksen saamiseen asti. Tuo ihme tapahtui 1982, johon mennessä Twistarit olivat veivanneet jo vuosikausia ja dokumentin mukaan tehneet "tuhansia keikkoja".

Vaikka kitaristi Jay Jay French perusti Twisted Sisterin esiasteen 70-luvun alussa, myytiin Porisperessäkin t-paitoja, joissa luki 40 maagisena vuosilukuna. Unohtumaan vaan pääsi, että yhtye lopetti toimintansa 1987, jolloin ilmestyi kiistelty Love Is For Suckers -albumi. Ruususen unta jatkui aina tälle vuosituhannelle saakka, jolloin paluukeikkoja alettiin tehdä.

Porin keikka kolahti minulle huomattavasti paremmin kuin kolmetoista vuotta aikaisemmin Sweden Rockissa näkemäni. Bändin settilista oli lähes vertaansa vailla. Klassisen kokoonpanonsa jokaiselta neljältä levyltä kuultiin muutama kappale.

Rumpalina loppuaikojen Twisted Sisterissä on hieman yllättäen entinen Dream Theater -kannuttaja Mike Portney. Huomattavasti vaativamman rokin taitajana tunnettu mies tuntui sopivan bändiin oikein hyvin, vaikka välillä temmot olivatkin nopeampia kuin edeltäjällään, viime vuonna kuolleella A.J. Perolla.

Laulaja Dee Snider paasasi jo 80-luvun keikkatallenteilla siihen malliin, että palopuheiden sijaan keikkaan olisi mahtunut monta kappaletta lisää. Välihöpinöitä oli Porissakin, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Sniderin uhoamisessa oli paikoin ituakin. Koska kyseistä esiintymistä mainostettiin "viimeisenä Suomen keikkan ikinä", naljaili laulaja muusikkokollegojen kustannuksella. "Me emme ole mikään vitun Judas Priest, Kiss, Scorpions tai Black Sabbath, jotka kertovat lopettavansa mutta tekevät silti aina uusia kiertueita. Tämä on ehdottomasti viimeinen kiertueemme".

Musiikki oli kumminkin pääosassa, eikä Sniderin uhoaminen. Hienoja hevibiisejä tuli toinen toisensa perään sitä tahtia, että puolitoista tuntinen musiikillinen ilotulitus loppui ennen kuin huomasinkaan. Mahtava esitys.

Keikalla kuultiin seuraavat kappaleet: Stay Hungry / The Kids Are Back / Burn In Hell / Destroyer / Like a Knife In The Back / You Can't Stop Rock'n'Roll / The Fire Still Burns / I Am (I'm Me) / We're Not Gonna Take It / The Price / I Believe In Rock'n'Roll / Under The Blade / I Wanna Rock / (encore) Come Out And Play / S.M.F.