Jari Tiura keikalla Saaristobaarissa

Pitkäperjantaina Saaristobaarissa Turussa esiintyi vastikään King Of Lions-sooloalbuminsa julkaissut Jari Tiura bändeineen.

Jari Tiura on pirkanmaalainen laulaja, jonka tähän saakka tunnetuin meriitti on parin vuoden pesti kansainvälisesti erittäin kuuluisan Michael Schenker Groupin vokalistina. Maaliskuussa ilmestyi hänen ensimmäinen soololevynsä saksalaisen levy-yhtiön toimesta.

Tiuran bändille on buukattu tälle vuodelle keikkoja, joista Turku sattui olemaan ensimmäinen. Yhtyeessä soittaa pitkänlinjan muusikoita Tampereen seudulta. Asianharrastajille he saattavat olla tuttuja esimerkiksi Altaria-, Manzana- ja Dear Victims -nimisistä orkestereista.

Tapasin Tiuran ensimmäisen kerran keväällä 2004, jolloin hän vaikutti tamperelaisen Masterstroken laulajana. Yhtye esiintyi Mika Penttisen ja allekirjoittaneen isännöimällä Never Surrender Clubilla Down Townissa Turussa.

Michael Schenker Groupin keulilla näin hänet Etelä-Ruotsissa Sweden Rock Festivalilla kesäkuussa 2006.

Tiuraa ennen esiintyneen turkulaisen Corona Skiesin aloitusajaksi on merkitty 21. Ilmeisesti muutaman sadan metrin kävelymatkani Daily Newsistä kesti oletettua kauemmin, koska bändi oli jo aloittanut paikalle tultuani.

Saaristobaari ei ollut ennestään tuttu paikka. Sokkeloisen tilan loppupäästä paljastui keikkatila, jossa lava oli yllättäen tulosuuntaa vastaan. Vähän erikoinen järjestely, mutta tuntui toimivan.

Käsittääkseni normaaliloissa Saaristobaari on profiloitunut ruokaravintolaksi. Ruokailijoille oli kyllä nytkin omat tilansa, jonne perällä soinut musiikki tuskin pahemmin kantautui.

Muutaman sanan Jari Tiuran basistin Marko Pukkilan kanssa vaihdettuani oli aika katsastaa illan ensimmäinen esiintyjä.

Corona Skies on turkulainen, puolitoista vuotta sitten esikoisalbuminsa julkaissut kokoonpano. Bändin sällit olivat huomattavasti nuorempaa ikäpolvea kuin Tiuran kaverit ja musiikkikin astetta rankempaa melodista metallia.

Joku tuttu kertoi yhtyeen tyyliksi kasarihevin, mutta mielestäni se ei siihen kategoriaan sovi. Ennemminkin sitten vaikka ysäriheviä. Plussaa hyvästä laulajasta.

Porukkaa alkoi hiljalleen valua enemmän paikalle. Lisääkin olisi sopinut, mutta tyhjälle salille ei lämmittelybändinkään onneksi tarvinnut soitella.

Tuttuja alan miehiä oli paikalla yllättävän vähän, varsinkin kun ottaa huomioon miten paljon tapahtumaa rummutettiin sosiaalisessa mediassa. Turusta käsin johdettavan metallimusiikkiyhteisön järjestämän illan väkiluvun olisi olettanut olevan isompi, etenkin kun ryhmässä on noin 15 000 jäsentä.

Venäläisittäin Miihhailiksi Michael Schenkerin etunimen lausunut juontaja höpötti aikansa lavalla, kunnes sinne ilmestyi se, jota ihmiset odottivat eli Jari Tiura bändeineen.

En ikävä kyllä omista vielä King Of Lions -levyä, mutta muutaman kappaleen tiesin Youtuben kautta. Dreamchaser, Away From The All Magic And Wonder ja London kuulostivat pirun hyviltä livenä.

Koska omaa materiaalia ei vielä ole tarpeeksi koko keikkaa varten, on luontevaa soitella siihen päälle lainabiisejä. Vähän turhan yllätyksettömästi sellaisiksi oli valittu UFOn Doctor Doctor, Dion Rainbow In The Dark ja Whitesnaken Here I Go Again.

Mutta oikein onnistunut keikka ja juuri sopivan mittainenkin. Kyllä tällaisella porukalla kelpaa lähteä muuallekin kuin Turkuun soittelemaan.

Jailbreak Wanhassa salakuljettajassa

Lauantaina kesäkuun 11. päivä turkulainen hard rock- ja heavy -lainoja esittävä Jailbreak heitti keikan Naantalin Velkuan Teersalossa Wanhassa salakuljettajassa.

Rantakapakan pihalle rinteeseen ilmestyi pari vuotta iso lava, jollaista ei olettaisi muuten niin pienehkössä paikassa näkevänsä. Matka terassilta estradille on ehkä jonkinlainen ongelma, mutta esimerkiksi viime kesänä siellä samana iltana esiintyneiden Kilven, Jarkko Aholan ja The 69 Eyesin kuvia katsellessa alue oli täpötäynnä väkeä.

En ollut aiemmin nähnyt Jailbreakia laulajansa Ansun kanssa. Bändissä on aiemmin äänijänteitään venytelleet ainakin Michael Henneken ja Taage Laiho, mutta nyt pääasiassa Ansu Aaltolehto. Pitkä,  näyttävä ja hyvä-ääninen nainen sopikin mainiosti yhtyeen keulille.

Jailbreakin kolmimiehinen soittoryhmä saa yhdelläkin kitaralla niin tukevan soundin aikaiseksi, ettei lisämiehietystä kaipaa, vaikka originaalikappaleissa onkin melkein kaikissa kaksi kuusikielistä.

Yhtyeen ohjelmisto oli pääosin 80-luvulta tuttua heviä, mutta joukkoon mahtui pari 70- ja 90-luvunkin kappaletta. Muutama yllättäväkin valinta oli mukana - Kissin Detroit Rock City ja Warlockin All We Are. Muuten linja noudatteli Radio Cityltäkin tutuksi tullutta linjaa kuten Iron Maidenin Fear Of The Dark ja Acceptin Balls To The Wall.

Oikein mukava ehtoo oli. Kannattaa käydä Jailbrakin keikalla kun kohdalle sattuu. Lauantaina 16. heinäkuuta yhtye esiintyy Karjurockissa Uudenkaupungin Lokalahdella.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi

Mad Hatter's Den on muutaman vuoden ikäinen heavy rock -yhtye Pirkanmaalta. Bändi on jotakuinkin sama kuin Iron Maiden -lainoja soitteleva The Coverslaves.

Orkesteri sai lisäpuhtia toimintaansa vuonna 2012, jolloin turkulaislaulaja Taage Laiho liittyi porukkaan. Maidenia mies lauloikin jo vuosia aikaisemmin The Coverslavesin riveissä.

Monessa mukana oleva Taage sopiikin yhtyeeseen kuin naula seinään. Kun hänen pääbändinsä Kilpi on pitänyt hieman hiljaiseloa, on mies ollut työllistetty kuluneena vuonna parinkymmenen keikan verran Mad Hatter's Denin ja osapuilleen saman verran duokumppaninsa Garfieldin kanssa. Tosin Kilpikin heitti tänään päättyvänä vuonna viitisentoista keikkaa.

Mad Hatter's Denin debyyttialbumi Welcome To The Den ilmestyi lokakuun lopulla. Levy tarjoilee 80-lukuista heviä Judas Priestin, Dion ja Iron Maidenin malliin. Bändin kaverit sanoivat jossain yhteydessä, että mukana olisi myös progevaikutteita sekä speed- ja thrashmetallia. Ainakaan minun korviin niitä ei pahemmin kuulu.

Orkesteri on aiemmin julkaissut Dark Wheel -EP:n ja Stone Cold Flame -singlen. Osa EP:n kappaleista löytyy esikoisalbumiltakin.

Levyn kappaleet ovat lähes kauttaaltaan tarttuvia. Montaa kertaa kiekkoa ei tarvitse pyörittää kun jo kertosäkeet alkavat kuulostaa tutuilta. Se on hieno piirre. Muista uuttuslevyistä mainittakoon vaikka Michael Monroen uusin, jota sai hinkata päivätolkulla ilman juuri minkäänlaista muistikuvaa. Sitten olikin jo aika luovuttaa ja siirtyä mielenkiintoisemman musiikin pariin.

En ole vieläkään onnistunut näkemään Mad Hatter's Deniä keikalla, mutta hanke varmaan toteutuu vuonna 2014.

Varhaiset Deep Purple -levyt

Tilasin hiljattain Cdon.comista Deep Purplen kaksi ensimmäistä albumia. Kyseessä ovat 1968 julkaistut Shades Of Deep Purple ja Book Of Taliesyn.

Levyt tehnyt Purple levytti myös kolmannen levynsä, yhtyeen nimen mukaan tittelinsä saaneen Deep Purplen, seuraavana vuonna. Kaikki kolme pitkäsoittoa ilmestyivät yhdentoista kuukauden sisällä, joten kiivasta tahtia riitti tuohon aikaan levytysrintamalla.

Tapa ei ollut ainoastaan Purplen oma, vaan yleisesti monet 60- ja 70-luvun orkesterit ramppasivat studiossa vähän väliä. Esimerkiksi Beatlesin, Uriah Heepin tai vaikka Kissin levytystahti tuntuu nykyään kummalliselta, kun bändit tekevät levyjään pahimmillaan jopa vuosia.

Deep Purple Mark l -kokoonpanossaan 60-luvun lopulla.

Kun ennen vanhaan levyt tehtiin parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa, kuluu nykyään aikaa tolkuttomasti. Musiikillinen taso ei silti hinkkaamalla parane. Nykyinen tietokonepohjainen levynteko on muutenkin mielestäni enemmän vitsaus kuin apu, koska se syö svengin ja tuoreuden pois. Studiossa klikkaillaan hiirellä biisejä kokoon muutaman sekunnin palasista, kun ennen muusikot soittivat osuutensa purkkiin otolla tai parilla.

Ja tuskinpa minä, jos enää olen elossakaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kuuntelen nykypäivänä tehtyjä kiekkoja kuten tänään näitä vanhoja Purpleja. Veikkaan, ettei moni muukaan hirveän usein pyöritä vaikka Christina Aguileran tai Jesse Kaikurannan levyjä edes viiden vuoden kuluttua.

Purplen varhaiset levyt on tehty samalla kokoonpanolla. Laulaja Rod Evans, basisti ja taustalaulaja Nick Simper, rumpali Ian Paice, kitaristi Ritchie Blackmore ja kosketinsoittaja Jon Lord muodostivat Deep Puprle Mark l:n (kuten bändin kokoonpanoja myöhemmin alettiin nimittää; Mark l, Mark ll jne.).

Orkesteri oli tuolloin melko tyypillinen brittirockyhtye. Se esitti valtavasti lainabiisejä. Niitä piisasi levyille asti. Beatlesin Help on versioitu debyyttialbumilla. Kyseessä ei ole lainkaan hullumpi veto - sovitus toimii hyvin.

Kahdesta levystä pitemmän korren vetää Book Of Taliesyn. Bändi on puolessa vuodessa kehittynyt sen verran, että albumi on kypsempi ja parempi kokonaisuus.

Levyllä on Beatles -coveri We Can Work It Outin ohella pari muutakin lainaa. Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain High on minulle tutuin kuusamolaisen Zero Ninen versiona vuoden -85 White Lines -levyltä. Neil Diamondin Kentucky Woman onnistuu Purplen käsittelyssä hyvin.

Omista sävellyksistä Book Of Taliesynin parhaat palat ovat Lordin ja Evansin tekemä Anthem ja Blackmoren, Simperin, Lordin sekä Paicen työstämä Wring That Neck.

Purplen varhaistuotantoa olikin jo aika hankkia, sillä olen diggaillut orkesteria kolmisenkymmentä vuotta. En silti koe jääneeni mistään ihmeellisestä paitsi aloitettuani Purple-urani "vasta" orkesterin näitä levytyksiä seuranneen kokoonpanon tuotoksista. En muista, että kenelläkään tutullakaan olisi ollut näitä ensimmäisiä levyjä 80-luvulla.

Purplen ensilevyjä ei yleisesti arvosteta korkealle. Ne ovat tyystin eri kaliiberia kuin bändin 1970 tehty läpimurto In Rock. Tuolloin yhtyeestä muodostui hevi- ja hard rock -bändi, jota se ei 60-luvun lopulla vielä ollut.

Alkuaikojen levyillä Blackmoren soundissa on jo kuultavissa samoja elementtejä kuin myöhemminkin, mutta lähinnä Lordin kosketinsoittimet ujeltavat jo tutunkuuloisesti monissa kappaleissa.

Vaikka Deep Purplea yleisesti pidetäänkin hevibändinä, on yhtyeen musiikillinen kirjo niin laaja, ettei se mahdu millään yhteen lokeroon. Pelkästään kokoonpanomuutokset ovat tuoneen sen musiikkiin niin paljon eri ulottuvuuksia, ettei helpolla uskoisi kyseessä olevan saman orkesterin. 

Vuodessa tai parissa yhtyeen musiikki saattoi muuttua valtavasti. Kolmen ensilevyn ja In Rock -albumin välinen kuilu on syvä. Samoin 1973 ilmestyneen Who Do You Think We Aren ja seuraavan vuoden Burnin, mutta etenkin loppuvuodesta -74 julkaistun Stormbringerin kanssa yhtye teki valtavan musiikillisen harppauksen. Mielipiteistä riippuen mihin suuntaan.

Deep Purple In Rock. Läpimurtolevy vuodelta 1970.

Deep Purple porskuttaa vieläkin. Kokoonpano on nyt Mark Vlll ja se on toiminut vuodesta 2002. Alkuperäisjäsenistä nyky-Purplessa on enää vain rumpali Ian Paice. Vuonna 1970 yhtyeen Mark ll -kokoonpanon myötä liittyneet basisti Roger Glover ja laulaja Ian Gillan ovat myös mukana.

Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord menehtyi syöpään viime heinäkuussa 71-vuotiaana. Hän soitti yhtyeessä 1968 sen hajoamiseen 1976 asti sekä uudelleenkootussa Purplessa 1984-2002.

Jailbreakin heviklassikot

Turkulainen Jailbreak soittaa heavy- ja hard rock -klassikoita 1970, -80 ja 90-luvuilta. Bändillä on riittänyt mukavasti keikkaa sekä Turun ympäristössä että hiukan kauempanakin.

Näin orkesterin ensimmäisen kerran varsinaisen leipäpuunsa eli hevicovereitten kimpussa vasta viime lauantaina. Yleensä aina on ollut joku este keikalle pääsylle. Nyt se onnistui vaivattomasti Virkkusen Sarin 40-vuotissyntymäpäivillä Rientävän urheilutalossa Turussa.

Bändi tuli tosin jo kerran aikaisemminkin koettua Turun Klubilla helmikuussa 2011, jolloin se soitti setillisen Thin Lizzyn tuotantoa. Oululaisen Ghost Machinery oli tuolloin pääesiintyjänä. Tuotakin ohjelmistoa kannattaisi ehkä kierrättää useammin - kiinnostusta varmasti löytyisi.

Jailbreak Thin Lizzy -setin kimpussa Turun Klubilla 12.2.2011.


Jailbreakin miehistö on monessa liemessä keitetty. Osa kavereista on soitellut yhdessä jo 80-luvun puolivälin tienoilla Poltergeist- ja Law -nimisissä orkestereissa. Taustalta löytyy myös niin tanssi-, proge- kuin thrashmetallibändejä.

Tuttujen ja turvallisten, osin jopa  puhkisoittettujen biisistandardien joukossa oli pari yllättävää valintaa. Ainakaan Soundgarden -laulaja Chris Cornellin esittämää ja James Bond -elokuvasta tuttua You Know My Namea en osannut odottaa. Samoin Billy Idolin Rebel Yell ei sekään äkkiseltään kuulostanut sopivan joukkoon, mutta keikalla molemmat sulautuivat hienosti settiin.

Alan harrastajille moinen setti on hiukan kaksipiippuinen hommeli. Kun on kuullut samoja biisejä vuosikymmeniä, satojakin kertoja, kaipaisi enemmän mielikuvitusta kappalevalintoihin. Toisaalta sitten taas syntymäpäivien tapaisissa tilaisuuksissa kyseiset biisit uppoavat yleisöön kuin veitsi voihin.

Lähes sataprosenttisella varmuudella uskallan sanoa, ettei juhlayleisössä ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, jolle kappaleet ovat yhtä tuttuja kuin allekirjoittaneelle, joten yleisesti ottaen linja kappalevalinnoissa oli varmasti oikea.

Jailbreakin hemmot lämmittelevät ennen keikkaa.


Rientävän salissa on järjetön kaiku. Pelkästään puheensorinasta tekisi mieli pistää tulpat korviin. Kaltaiselleni tinnituksesta ja ääniyliherkkyydestä kärsivälle henkilölle paikka on kiusallinen. Vaatii useamman drinkin, että pystyy olemaan suhteellisen normaalisti. Sarin syntymäpäivillä se kyllä onnistui helposti, koska juomapuoli pelasi todella esimerkillisesti.

Jailbreakin keikka oli täysiverinen rockshow. Bändin panostus iltaan oli kaikinpuolin kunnossa valoja myöten. Yhtye soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat hyvät. Salin kehno akustiikka ei haitannut menoa ainakaan minun korviini lainkaan. Ilmeisesti miksaaja-Samuli sai säädettyä hanikat kohdilleen.

Lavalla, tai tarkemmin lattialla, oli kerrankin tilaa liikkua toisin kuin baarikeikoilla, jolloin esiintymistilaan mahtuu yleensä vain pelkät rummut. Laulaja Michael Henneken on hyvä esiintyjä ja sopii hienosti bändin keulille.

Täytyy yrittää päästä Jailbreakin keikoille vähän useamminkin!

Apostoles of Bitterness

Viime lauantaina turkulaispubi Grandamissa esiintyi Apostoles Of Bitterness. Nimi tuskin sanoo monille juuri mitään. En olisi itsekään tiennyt millaisesta kokoonpanosta on kyse, ellei Facebookissa olisi tullut kutsua keikalle ja kuvassa näkynyt tuttuja lärvejä.

Näin aivan sattumalta kaksi ja puoli vuotta sitten saman orkesterin melkein samalla kokoonpanolla ja vielä samassa baarissa. Nyt näytti rumpali vaihtuneen. 


Tuolloin, syksyllä 2009, bändi oli tietääkseni vielä nimetön, mutta vakuutti ainakin meikäläisen biisivalinnoillaan ja soitollaan. Vanhan koulukunnan heavy rockia tuli parisen tuntia. Tällä kertaa settejä oli kolme ja kokonaiskesto hipoi kolmea tuntia. 

Bändissä vaikuttaa pitkänlinjan turkulaismuusikoita. Osalla heistä bänditaustat menevät ainakin 80-luvun puoliväliin. 


Basisti Joke on tuttu Spooky Moodista, Dee-Moonsista, Utsuri Horror Showsta (vai mahtoiko olla silloin Kalevi -nimellä) ja Gangster Of Lovesta. Nykyään hän soittelee myös Havana Blackissa. 


Kitaristi Pete ja laulaja Wellari vaikuttivat 80-luvulla Law -nimisessä heviyhtyeessä, joka oli kova sana lukioluokkamme keskuudessa. Olihan Law'n roudarina muutamalla keikalla itse luokkakaverini Janne. Hän myös kiikutti Law'n treeninauhoituksia kouluun. Law oli jotain Judas Priestin ja Dokkenin väliltä. 


Bändi teki valittavasti vain yhden demon vuonna 1987. Siinäkään ei ollut kuin kaksi biisiä, Burning Force ja You Burn Me Blind. Treeninauhoilta muistan ainakin Brain Breakerin ja muutaman muunkin, mutta en tällä hetkellä pysty tarkistamaan niiden nimiä. Erään kaverin nimittäin piti jo seitsemisen vuotta sitten väsätä nauhoista jonkunlainen Law -bootleg-cd. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut tästä projektista, enkä ole sen koommin c-kasettejani nähnyt. 

Valitettavasti Apostolien kappalevalinnoissa ei ollut yhtään Lawn rallia. Sen sijaan yhtye tarjoili runsaasti materiaalia sellaisilta yhtyeiltä kuin Iron Maiden, AC/DC, Black Sabbath, Ozzy Osbourne, Accept, Deep Purple, Saxon ja Judas Priest. 


Bändi soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat selkeät. Wellarin hieman Rob Halfordin mieleen tuova ääni sopi biisiin kuin biisiin. Pete osoittautui tyylitajuisemmaksi kitaristiksi kuin ennalta tiesinkään. 


Loppuunmyyty Pub Grandam palkitsi soittajat raikuvin aplodein ja loppuillasta yleisö suorastaan villiintyi Black Nightin, Run To The Hillsin ja You've Got Another Thing Comingin kaltaisten heviklassikoiden tahdissa. 

Apostoles Of Bitterness kannattaa käydä katsomassa jos tykkää 70- ja 80-lukujen hevistä. Aivan ehdoton bändi siihen tarkoitukseen. 

Finnlevyn Heavy Rock -kokoelmalevyt

Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.

Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.

Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.

Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.

Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.

Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.

Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.

Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.

Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.

Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.

Musiikkia illanviettoihin.


Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.

Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.

Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.

Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä. 

Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.

Sweden Rock Festival -muisteloa

Työpaikalla on työpäivän aikana muutama tauko. Tauoilla ei ole yleensä muuta tekemistä kuin lukea Turun Sanomia, kuunnella työkaverien juttuja, syödä, katsella televisiosta tylsiä iltapäiväuusintoja tai surffata taukotilan koneella.

Perjantaina 23. syyskuuta kävin pitkästä aikaa Sweden Rock Festivalin kotisivuilla. Sivut olivat uudistuneet jonkun verran. Ensimmäiset esiintyjät julkaistaan joulukuussa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Kävin Sweden Rockissa seitsemän kertaa, vuosina 2002-2008. Matkat taitettiin helsinkiläisen Elmu ry:n bussilla. Pari viimeistä vuotta olivat minulle aikamoista tervanjuontia, joten olen tietoisesti pitänyt taukoa.

Festarimatkailu alkoi käymään kunnon ja psyykkeen päälle sen verran rankasti, ettei Sweden Rockiin, joka järjestetään Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa, ole ollut pahemmin ikävä. Paremmat unenlahjat, hermot ja pari vuorokautta lyhyempi reissu muuttaisivat asian varmasti heti. Sen sijaan matkaseura on ollut pääosin ensiluokkaista ja järjestelyt toimineet hienosti.

Surffaillessani tauolla töissä, luin ensimmäisen SRF-reissuni festariraportin Suen nettisivuilta. Jopas tulikin nostalginen olo! Ehkäpä vielä joskus lähden Sweden Rockiin...

 

Sweden Rock Festival 2002

06.06.-08.06.2002 Sölvesborg, Ruotsi

Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa järjestettävä Sweden Rock Festival kiinnitti huomioni pari vuotta sitten. Tuntuu uskomattomalta, että noinkin lähellä omaa asuinpaikkaa järjestetään rokkijuhlat, joiden esiintyjälista hakee vertaistaan. Kaikki omat suosikkibändit Diosta Deep Purplen kautta Dee Snideriin ja Molly Hatchetiin ovat esiintyneet siellä viime vuosina. Kyseessä on siis eräänlainen vanhojen hard- ja hevibändien kierrätyspaikka.

Suomessa ei tietääkseni kukaan ole edes yrittänyt järjestää Sweden Rockin kaltaista juhlaa. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi jossain Laihialla esiintyisi parikymmentä menneiden vuosien suursuosikkia. Uskon kuitenkin, että ainakin pienimuotoisemmalle samalla konseptilla toimivalle festarille olisi täälläkin kysyntää.

Helsingin elävän musiikin yhdistyksen kautta järjestyi tilaisuus lähteä matkalle. Mukana oli kolmisenkymmentä hyvästä musiikista kiinnostunutta ihmistä ympäri Suomea, ei pelkästään pääkaupunkiseudulta. Tampere oli hyvin edustettuna kuten myös Riihimäki ja Uhtuakin. Yllättävää oli se, että vaikka porukan keski-ikä oli kevyesti päälle kolmekymmentä, oli mukana junioreitakin, jotka olivat syntyneet vuonaa 1985!

Lähtö oli keskiviikkona 5. päivä kesäkuuta Turusta iltalaivalla. Ajomatkaan meni koko päivä, perillä olimme joskus viiden paikkeilla. Majapaikkana toimi mukava ja edullinen hostelli, jossa yövyimme neljän hengen huoneissa. Matkaa festivaalialueelle oli kymmenisen kilometriä. Osa matkustajista meni festarin viereiselle leirintäalueelle.

Riennot alkoivat jo torstai-iltana, mutta itse en matkaväsymyksen takia voinut niihin osallistua. Alueella oli neljä lavaa, kaksi isompaa ja kaksi pienempää. Näillä viimeksi mainituilla lavoilla oli menoa ja meininkiä jo torstaina. Muutaman Suomessa tuntemattoman yhtyeen joukosta mainittakoon Thin Lizzyä soitellut, hassusti nimetty Thin Lipstick, joka oli kuulemma hyvä. Se ei kuitenkaan kuuleman mukaan päihittänyt japanilaista The Savoy Trufflea. Bändiä on verrattu muun muassa Jimi Hendrixiin ja Freehin.

Allekirjoittanut bussissa kattoluukun alla.

Perjantai 7.6.

Perjantaina Rock Stagen (toinen isoista lavoista) ensimmäinen yhtye oli Freedom Call. Bändi tulee Saksasta esittää sankariheviä vähän Gamma Rayn tyyliin. Katselin keikan samassa paikassa istuen, eikä yhtye tehnyt järin mielenkiintoista vaikutusta. Käsittämättömänä pohjanoteerauksena voi pitää encorea, joka oli versio Manowarin Carry Onista. Lavalle tassutteli laulamaan muutama nuori nainen, jotka olivat voittaneet jonkun kilpailun. Kyseessä ei ainakaan ollut laulukilpailun voitto, koska naikkoset hoitivat osuutensa todella ontuen. Kokonaisuutena Freedom Call antoi itsestään negatiivisen vaikutelman, mutta levyllä bändi saattaa toimia paremmin.

Festival Stagella, jota ainakin kokonsa puolesta voi pitää alueen päälavana, esiintyi ensimmäisenä amerikkalainen southernrockyhtye Doc Holliday. Bändi on Suomessakin suhteellisen tunnettu ja vieraillut maassamme useasti. Doc Hollidayn leppoisaa soitantoa oli ilo kuunnella nurmikolla istuen. Bändiltä löytyy muutama todella kova biisi, joista nytkin kuultiin Southern Man, Lonesome Guitar ja keikan avannut Last Ride.

Jostain käsittämättömästä syystä juhlien suojelijaksi oli haalittu Thin Lizzyn edesmenneen keulahahmon Phil Lynottin äiti Philomena "Phyllis" Lynott. Muori sitten selitti isoimmalla lavalla välillä jotain, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää väliinkin. Juontajana toimi entinen Europe-rumpali Ian Haugland. Mies oli kovin paljon erinäköinen kuin Final Countdown -aikoina viisitoista vuotta sitten.

Sweden Stagella (toinen pienistä lavoista) aloittanut ruotsalainen Evergray ehti jo lopettaa sinne päästyäni. The Masterplan -kappale kuitenkin kuului kauemmaskin. Bändin voi bongata juhannuksena myös Nummirockista.

Evergrayn jälkeen aloitti Five Fifteen, jonka soundit eivät olleet kohdallaan. Laulaja-kitaristi Mika Järvinen sanoikin miksaajalle, että "sitten pistät volumen niin lujalle, että korvat soi" tai jotain vastaavaa. Mies myös esitteli yhtyeensä ruotsiksi sanomalla "finnjävlarna är tillbaka".

Äänenvoimakkuudesta bändi ei siis kärsinyt, mutta kova tuuli söi innokkaasti bändin musiikkia. Innocence Is No Excuse -biisin ensimmäisenä heittänyt helsinkiläisbändin kokoonpano on hiljattain vaihtunut kokonaan Järvistä lukuunottamatta. Satunnainen tarkkailija ei tässä asiassa huomannut muuta muutosta kuin ihmisten ulkonäön, soitto lienee pysynyt samana. Five Fifteen on Ruotsissa jonkinmoinen nimi, mutta yleisöä se ei valitettavasti liiemmin kerännyt lavan eteen ainakaan muutaman ensimmäisen kappaleen aikana. Kuuleman mukaan keikan loppupuolella oli jo ollut hieman parempi meno.

Nykyään Hanoi Rocksissa koskettimia soittava entinen 515-mies Pate Kivinen kertoi päivää myöhemmin, että "tulihan siinä bändissä soitettua 16 vuotta, joten eiköhän se ole ihan tarpeeksi kauan". Tiedä sitten mitä ongelmia laulaja ja bändijohtaja Järvisen kanssa on ollut, kun koko sakki vaihtuu kerralla.

Saksalainen Doro veti samaan aikaan Rock Stagella. Doro esitti uuden Fight-albuminsa biisejä ja useita entisen Warlock-yhtyeensä kappaleita. Nainen tuntui olevan haltioissaan hyvästä vastaanotosta ja kähisi välispiikit oikein innoissaan. Yleisöä Dorolla oli päivän siihen asti eniten. Doron yleisö oli todella miesvoittoinen. Coverina tuli Billy Idolin White Wedding.

Sweden Rockissa oli myös Suomen festareista poikkeava tapa ylläpitää nimikirjoitustelttaa. Paikkoja oli peräti kaksi, joissa kävivät pikku- ja keskitasonyhtyeet fanejaan tervehtimässä. Hieno tapa, jota kannattaisi harkita tuotavaksi Suomeenkin. Ainakin Doron nimmarisessio oli yhtä tungosta, kun karvaiset äijät rynnivät kohti tiskiä. Sain napattua neidosta muutaman kuvan lähietäisyydeltä, mutten jaksanut notkua testosteronikaaoksessa kovin kauan. Tappituntuma Doron nimmarisessiossa ja vielä ruotsalaisessa teltassa on kerrassaan pervo ajatus.

Doro jakelee nimikirjoituksia innokkaille faneilleen.

Ensimmäinen todella vanha orkesteri oli John Kay & Steppenwolf. Tämä Born to Be Wildin tehnyt bändi on juuri kyseisen kappaleen takia kuuluisa ja myös sen orja, joten se piti esittää nytkin. Yhtye on alun perin hajonnut jo vuonna -72, mutta kitaristi Kay pyörittää sitä nykyään. Bändi kuitenkin soitti varsin vetreästi, mutta kokonaisuus jäi tylsänpuoleiseksi. Steppenwolfilla näytti kumminkin olevan paljon ystäviä, eikä sen mukava, joskin tylsähkö, soitanta herättänyt sen ihmeellisempiä tuulahduksia suuntaan jos toiseen. Plussaa muuten siitä, että John Kayn nimi mainitaan etuliitteenä, eikä mies ratsasta pelkästään Steppenwolf-nimellä.

Samaan kategoriaan Steppenwolfin kanssa voidaan liittää seuraavana soittanut Manfred Mann, josta nykysukupolvi ei mitään tiedäkään. Yhtye vaikutti jo 60-luvulla menestyksekkäästi, mutta nyt vuosikymmenten jälkeen se on lähinnä todellista nostalgiaa sitä janoaville. Manfred Mannin musiikki ei mainittavasti poikennut edellä mainitusta, joten fanikanta lienee harvinaisen paljon samaa sarjaa.

Gamma Rayn esiintyessä jututimme parin muun suomalaistoimittajan kanssa backstagella Hanoi Rocksia. Koska äänentaso Sweden Rockissa oli melkein kaikilla bändeillä valtaisa, kuului sakemannien soitto vallan hyvin Hanoin bussiinkin asti. Yhtye soitteli pääosin tuoreimman New World Order -levynsä biisejä ja pakolliset Helloweenitkin toki tulivat.

Hetkeä aikaisemmin yleisessä lehdistötilaisuudessa kovin väsyneeltä vaikuttanut Andy McCoy oli nyt puolta tuntia myöhemmin meidän suomipoikien kesken jo huomattavasti pirteämpi mies. Michael Monroe sen sijaan oli pressiteltassakin hyvässä vedossa ja hoiti puheet kuuluvalla äänellä. Andy tyytyi lähinnä notkumaan viereisellä tuolilla. Mielessä kävikin, että McCoylla oli jonkinlainen rooli päällä. Hanoista oli runsas toimittajajoukko kiinnostunut aina Kreikan tv:tä myöten.

"Omien poikien" kesken Andy siis oli skarpimpi ja joi paikallista siideriä. Hanoit juttelivat mukavia, eikä mistään tähdenelkeistä ollut tietoakaan. Andy muun muassa ihmetteli kovasti Doron mukanaoloa samoilla festareilla ja Mike puolestaan ihmetteli sitä, että Andyn Angela-vaimolta on tulossa soololevy, jonka tekemisestä hän ei ollut ennen kuullutkaan. Hassua oli sekin, että välillä puhe meni englanniksi ja muuttuen vauhdissa suomeksi.

Hanoi Rocksilla oli Ruotsissa useampikin keikka saman viikon aikana, mutta Sweden Rock oli isoin esiintyminen. Bändille hankittu kaksikerroksinen bussi oli todellinen mukavuuslaitos, jonka takaosassa oli pehmustettu nahkasohva. Siinä olikin mukava köllötellä ja jutella. Pisteeksi i:n päälle Andy varasti sytyttimeni. Se jäi hetkeksi pöydälle lojumaan, koska mies pyysi jatkuvasti uudestaan tulta tupakkaansa, enkä viitsinyt aina kaivaa sitä esille uudestaan.

Minä ja pitkäaikaiset musiikki-idolini Andy McCoy ja Michael Monroe.

Hanoi Rocksin kautta sain kolmen muun suomalaisen toimittajan kanssa vieraspassit, joiden avulla avautui esteetön kulku backstagelle. Kaksi näistä toimittajista osoittautui todellisiksi nimikirjoitusfriikeiksi, joille mikään ei tuntunut riittävän. Miehillä oli kassikaupalla cd-vihkoja, lp-kansia, valokuvasuurennoksia, julisteita ja vaikka mitä mukanaan. Kun normaali ihminen tyytyy yleensä yhteen nimikirjoitukseen, oli näillä miehillä tavoitteet huomattavasti korkeammalla.

Nimmarimetsästyksen huipentumana pidettäköön sitä, että rohkeampi (röyhkeämpi) toimittajista piiloutui asuntovaunun alle sen jälkeen kun Rob Halford oli antanut käskyn tyhjentää backstagen ylimääräisistä henkilöistä. Mutta vielä oli, jumalauta vie, jotain saamatta ja mies pomppasikin vaunun alta kuin vuorikauris Halfordin kimppuun tämän tullessa paikalle. Nimikirjoitus siis tuli. Suomen kuuluisin nimmarimetsästäjä Eki-setäkin todennäköisesti kääntyisi nojatuolissaan jos tietäisi. Mainittavampaa haittaa miehistä tuskin kuitenkaan oli kenellekään. Vuoden yrittäjäpalkintoa mietittäessä lisättäköön sinne uusi kategoria.

Uuden tulemisen kokenut ruotsalainen Candlemass oli hyvässä vedossa, mutta keikka oli mielestäni liian pitkä. Laulaja Messiah Marcolin oli yhä varsin tuhti poika ja yllään hänellä oli samanlainen munkkikaapu kuin muinoin 80-luvullakin. Nightfall-levyn klassikkobiisit kuten Samarithan kuulostivat kuitenkin pitkästä aikaa todella hyviltä. Lavalla oli myös epätoivoinen kynttilöidensytytysoperaatio, joka meni pieleen kovan tuulen takia. Sölvesborgissa ruotsalainen heviyleisö otti omat poikansa hyvin vastaan.

Spendrups Stagella (nimi tulee paikallisesta olutmerkistä, joka sponsoria juhlia) soitteli hieman tuntemattomampia bändejä. Pääosin ne olivat ruotsalaisia nousevia kykyjä. Hiljattain levyn julkaissut ruotsalainen Zool ei kuulostanut lavalla ollenkaan samalta kuin levyllään, mutta tähän vaikutti varmasti se, etten kerinnyt kunnolla seuraamaan heidän showtaan. Käsittääkseni niin ikään paikallinen yhtye Damned Nation oli lähinnä huvittava esittäessään versioitaan Black Sabbathin hiteistä. Loppuhuipennuksena bändi vielä vetäisi Van Halenin Ain’t Talkin’ Bout Loven. Huh! Ihmettelen vaan sitä, että kun suurelle yleisölle saa kerrankin esiintyä, niin mahdollisuus sitten käytetään vesitettyjen coverien soittoon.

Status Quo soitti boogierockia Rock Stagella erittäin suurelle yleisölle. Äänentaso oli laskenut huomattavasti esimerkiksi Candlemassista, mikä ei todellakaan haitannut. Mukava kuunnella vähän hillitympää volumea. Noin 40 vuotta pystyssä ollutta brittibändiä ei vaivaa dementia eikä muutkaan vanhusten taudit. Caroline, Down Down, In The Army Now ja muut vanhat hitit saivat raikuvat aplodit. Kitaristit Rick Parfitt ja Francis Rossi ovat muuten vanhentuneet yllättävän vähän vuosien saatossa. Quo olisi varma valinta Suomeenkin vastaaville festareille, mikäli sellaiset joskus saadaan aikaan.

Quon kanssa samaan aikaan toisella lavalla soitti amerikkalainen hevibändi Virgin Steele. Suomessa melkoisen tuntemattomaksi jäänyt yhtye on kuin hiilipaperikopio Manowarista. Ihan niin kovaa uhoa ja puhkumista heillä ei lavalla ollut kuin Manowarilla, mutta meno oli sinne päin kallellaan. Bändillä on muutama erittäin pätevä kappale, joista nytkin kuultiin ainakin (Don’t Say Goodbye) Tonight.

Ainakin soittoaikataulunsa puolesta perjantain pääesiintyjä oli Halford. "Metal God" esitti setissään kaksikolmasosaa Judas Priestin kappaleita. Valinta olikin oikein onnistunut. Uudelta levyltä tuli vain pari biisiä, muutama debyyttilevy Resurrectionilta ja kaksi 90-luvulla lyhyen aikaa toimineelta Fight-yhtyeeltäkin. Keikka alkoi Priestin Painkillerillä ja loppu olikin yhtä menoputkea. Äänenvoimakkuus oli varmasti koko festari kovin, muttei se paljon haitannut, kun sellaiset kappaleet kuten Exciter, The Hellion/Electric Eye, Sinner, Freewheel Burning tai You’ve Got Another Thing Coming kajahtivat eetteriin.

Lauantai 8.6.

Lauantaina esiintynyt kolmas suomibändi Snakegod jäi näkemättä, koska kyytimme ei ollut vielä saapunut alueelle. Snakegod on Suomessa tuntematon tamperelainen hevibändi, jolla oli ilo ja kunnia aloittaa festarin toinen varsinainen päivä. Tiedä sitten mitä kautta yhtye on keikkansa hankkinut, mutta väliin se jäi joka tapauksessa.

Uudelleen koottu ruotsalainen 80-luvun hevibändi 220 Volt soitti Rock Stagella. Yhtye kuulosti rankemmalta kuin muistikuvat antoivat ymmärtää. Pullamössöimago oli muuttunut, sitä oli päivitetty 2000-luvulle.

Hanoi Rocks korkkasi päälavan lauantaina. Andy oli hyvässä vireessä, onneksi. Tosin pieni pelko oli perseessä, että tippuuko mies kitarasoolojensa aikana lavan jatkeena olleelta rampilta. Mukana kokoonpanossa oli siis myös kosketinsoittaja Pate Kivinen, jota ei oltu piilotettu verhon taakse, vaikka joku niin uumoilikin. Miken mukaan "he eivät ole mikään vitun Kiss, jolla on kolme soittajaa verhon takana".

Hanoi Rocksin Andy McCoy vetää sooloa päälavalla.

Hanoi Rocks kärsi huonoista soundeista. Miksaaja Walhsten sanoi jälkeenpäin, että tuuli vei suurimman osan mennessään. Biisit kuitenkin toimivat. yhtye aloitti Heavy Metal Kids -coverillaan Deliriousilla ja materiaali painottui Two Steps From The Move -levyyn, jolta kuultiin muun muassa Highschool ja I Can’t Get It. Biisejä oli sovitettu uudelleen, esimerkiksi Underwater Worldin alussa oli pitkähkö intro, jonka jälkeen kappale muuttui tuttuun muotoon. Malibu Beach oli alussa se alkuperäinen calypso -versio, joka kohta muuttui Malibu Beach Nightmareksi. Uuden singlen biisit kuultiin myös lukuunottamatta Winged Bullia, joka liian hitaana ei olisi mukaan sopinutkaan.

Andy onneksi piti suunsa kiinni lähes koko keikan ajan ja Mike hoiti vähäiset spiikit. "Rock Like Fuck" -huudot herättivät hilpeyttä ruotsalaisissa. Encorena Taxi Driver, Up Around the Bend ja jostain kumman syystä viimeisenä Million Miles Away. Oikeastaan vain sen aikana kosketinsoittimet kuuluivat, muuten en huomannut mitään.

Girlschoolin "tytöt" kertoivat backstagella olevansa kiinnostuneita näkemään Hanoi Rocksin ja kai he sen sitten näkivätkin. Mikellähän oli joskus 20 vuotta sitten jotain säpinää laulajakitaristi Kim McAuliffen kanssa, ainakin Suosikin mukaan. Girlschoolit olivat yllättävän vetreän näköisiä, ottaen huomioon ainakin 40-vuoden iän ja rankan rockelämän. Ainoastaan rumpali Denise Dufort oli jokseenkin turvonnut. Bändi aloitti klassikkokappale C’mon Let’s Golla. Muitakin vanhoja killereitä tuli, mutta pääpaino oli kuitenkin uudessa 21th Anniversary Not That Innocent -levyssä.

Girlschoolin tytöt ja fani.

Girlschoolin kanssa päällekkäin soittanut Rage jäi väliin, eikä Magnumkaan jaksanut kiinnostaa kovin kauan. Bändin aikuisrock on periaatteessa ok, mutta hyvistä soundeista ja valtaisasta yleisöstä huolimatta se oli varsin munatonta meininkiä. 80-luvun klassikkolevy On a Story Teller’s Nightilta tuli kuitenkin pari kappaletta, joka piristi mieltä kummasti. Ruotsalaiset sen sijaan vaikuttivat pitävän yhtyeestä kovasti.

Ruotsalainen Freak Kitchen ei myöskään ollut järin kummallinen nimestään huolimatta, mutta Motörhead sen sijaan oli. Aurinko paistoi sellaisesta kulmasta, ettei lavalle ollut helppo nähdä. Lemmy ja kumppanit panivat parastaan ja ruotsalaiset olivat innoissaan. Bändi vaikuttaisi olevan sielläkin hyvin suosittu. Rumpali Mikkey Deehän onkin ehta svedu, muttei silti huutanut mitään paikalliskieltä rumpujensa takaa. Mies muuten takoo kannuja kuin pieni eläin, vastaavaa näkee harvemmin. Ehkä vain Peer Guntin Twist-Twist Erkinharjussa on jotain samaa.

Motörheadit kertovat lehdistölle kuulumisiaan.

Vaikka Motörheadlta on vasta tullut uusi Hammered-levy, biisilista noudatteli vanhaa tuttua kaavaa – Damage Case, Civil War, Orgasmatron, Killed By Death, No Class ja niin edelleen. Encorena Ace of Spades ja Overkill, mitkäpä muutkaan. Girlschoolit kävivät laulamassa Bomberin aikana taustoja. Jossain vaiheessa joku näytti tissejä yleisön joukosta, johon Lemmy kommentoi "nice tits". Myös Viron lippu liehui yleisön seassa ja Lemmy tunnisti sen sanomalla "meillä on täällä ystäviä Virosta". Ilmeisesti samat hemmot heiluttivat koko festarin ajan myös Suomen lippua.

Yksi odotetuimpia esiintyjiä Sweden Rockissa oli amerikkalainen Ted Nugent. Yli 30 miljoonaa levyä myynyt mies olikin todellinen showmies. Pressitilaisuudessa hän huusi kuin härkä, varmasti kaikki paikalla olijat kuulivat ja saivat selvää puheesta. Jostain syystä pressitelttaan ei oltu hankittu mikrofonia, vaan muiden artistien puhe hukkui taustalta kuuluviin musiikkeihin. Nugentin kanssa tätä ongelmaa ei ollut.

Ted Nugent on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 1979. Mies kuitenkin heittää Amerikassa keikkaa 100-150 kertaa vuodessa. Loppuajan hän käyttää metsästykseen. Nugentilla on maita ja mantuja, joissa hän järjestää metsästyssafareita rahaa vastaan. Mies itse toimii näillä reissuilla isäntänä ja oppaana. Ted kertoi kaataneensa "vitun monta hirveä elämänsä aikana ja syöneensä ne". Hän ei tapa huvikseen vaan ruokaa hankkiakseen. Ted haukkui vegetaristit maan rakoon, mutta lähinnä siitä syystä, että he arvostelevat hänen toimintaansa. Kovin montaa kysymystä Nugentille ei tarvinnut esittää, koska hän huusi omatoimisesti tarinoita elämästään. Mieheltä on muuten juuri ilmestynyt keittokirja Kill ‘em And Grill ‘em, jonka hän on kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa.

Ted Nugent paasaa lehdistötilaisuudessa.

Ted Nugent jätti puolihullun miehen vaikutelman. Tähän vaikutti juttujen lisäksi huutaminen, koska hänen kuulonsa on heikentynyt pahasti. Se taas johtuu hänen mukaansa liiallisesta Coltilla ampumisesta. Häntä on syytetty muun muassa rasistiksi, mutta Nugentin versio asiasta oli tietysti erilainen.

Mies kertoi jammanneensa kaikkien kovien jätkien kanssa kuten Eddie Van Halenin ja Steve Vain kanssa. Siitä hän olikin vilpittömän onnellinen. Paul McCartney kuulemma arvostelee hänen toimiaan, mutta hänellä itsellään ei ole mitään noin kovaa musiikillista neroa vastaan. Fuck-sanan käyttö oli myös melko tiheää. Mies kehui kilvan taustabändiään, basisti Marco Mendozaa ja uutta, vasta 21-vuotiasta rumpaliaan. Ted Nugentissa on luontaista näyttelijän kykyä. Kerran muuten bongasinkin miehen Miami Vicestä tai jostain vastaavasta jenkkisarjasta.

Lavalla Nugent oli mahtava. Basisti ja rumpali olivat erittäin tasokkaita muusikoita, Ted itse hoiti laulun ja kitaran. Nugent veti kaikki kovat hittinsä; Free for All, Wang Dang Sweet Poontang, Strangehold, Snakeskin Cowboy, Paralyzed ja Cat Scratch Fever. Viimeksi mainittu muuten kertoo seinäjokelaisten helluntaisaarnaajien mukaan siitä, kun Nugent yhtyi naapurin kissaan ja sain tältä kutinataudin. Periaatteessa se voi olla ihan mahdollistakin, pressitilaisuuden jälkeen en enää ollenkaan ihmettelisi sitä.

Ted Nugent päälavalla.

Keikan lopuksi Ted pisti intiaanipäällikön päähineen päähänsä ja ampui jousipyssyllä. Jumalauta, siinä oli munaa! Nugentia seurasivat kuvausaitiosta myös koko Hanoi Rocks ja Phil Lynottin äiti. Mike Monroe varsinkin diggaili oikein kunnolla ja heilutti käsiään rokin tahdissa.

Nugentin jälkeen Rock Stagella esiintynyt Bruce Dickinson ei enää tuntunutkaan paljon miltään. Miehen lavavaatteet olivat kuin suoraan punttisalilta, mikä pani miettimään eikö maailmantähden sentään tulisi pukeutua vähän paremmin yleisön edessä. Koska Brucen soolotuotanto ei Balls to Picasso -levyä lukuunottamatta ole kovin kaksista, saivat Iron Maiden -biisit jalan vipattamaan. The Prisoner, Revelations, Powerslave ja pari muuta vanhaa Maiden-kappaletta ovat valitettavasti paljon parempia kuin miehen omat biisit. Dickinson huusi noin sata kertaa "Scream for me Swedish Rocks", joten festarin nimi ei ollut jäänyt kunnolla mieleen.

Illan viimeinen bändi oli brittiläinen Saxon. Suomessa vähälle huomiolle jäänyt veteraaniheviyhtye on Ruotsissa hyvin suosittu. Ilta oli jo pimentynyt ja Saxonin valoshow oli komeaa katsottavaa. The Eagle Has Landed -kappaleen aikana taustalle syttyi sadat spotit, jotka muodostivat Saxonin kotkatunnuksen.

Saxonin Biff Bydorf ja Doug Scarret valmistautuvat antamaan nimikirjoituksia backstagella.

Saxon esitti kappaleita koko uransa varrelta. Ensimmäinen levy ilmestyi -78, joten valinnan varaa oli kyllä. Uudelta Killing Ground -levyltä tuli monta biisiä, mutta vanhoja hittejä kuten Motorcycle Man, Solid Ball of Rock tai 747 (Strangers in the Night) ei tarvinnut kauan odotella. Saxon oli hyvä lopetus Sweden Rockille. Sääli, ettei Suomessa bändiä osata arvostaa paskan vertaa.

Sweden Rock Festivalilla huomiota herättävää oli bändipaitojen suuri määrä. Käytännössä jokaisella festarivieralla oli yllään joku yhtyepaita. Suomalaisista parhaiten edustettuna oli Stratovarius. Muutama Children of Bodomkin näkyi, samoin Hanoi Rocks. Niinkin epätodennäköisiä paitoja kuten Krokus, Ufo tai Sadistik Execution oli. 80-luvulla kukoistanut hiha- ja selkämerkkikulttuuri oli myös voimissaan.

Ruotsalaiset myös käyttäytyivät hillitymmin kuin suomalaiset. Kännisiä toki oli ja jopa sammuneitakin, muttei lähellekään niin paljon kuin suomalaisilla rokkijuhlilla. Ruotsalainen naisrotuhan on tunnetusti ykkösluokkaa, eikä uskomattoman tyylikkäistä nahkahousublondeista ollut näillä festareilla pulaa.

Järjestäjä- ja pressivastaava Tony Baloughin mukaan kävijöitä oli tänä vuonna ennätysmäärä, 10-12 000 per päivä. Ruotsin laskuopin mukaan väki siis lasketaan päivittäin erikseen, eikä niin kuin Suomessa, että kaikki ynnätään yhteen ja riemuitaan tyyliin "Ruisrockissa 45 000 ihmistä!".
Alueella myytiin olutta puolenlitran muovipuolloissa, eikä omia viinoja tai lasipulloja juurikaan näkynyt. Ratkaisu oli onnistunut verrattuna joustaviin muovituoppeihin, joita yleensä myydään Suomessa. Ruokakojut olivat erittäin asiallisia ja siivouspartoita vaelsi alueella jatkuvasti. Roskat siivottiin pois saman tien eikä vasta juhlien päätyttyä.

Oikeastaan ainoana haittapuolena näkisin kovan tuulen, joka myllersi aavalta mereltä liian voimakkaasti. Siitä kärsi äänentoisto ja hiukset olivat jatkuvasti silmillä. Paahtavaa aurinkoakaan ei oikein tuulen vuoksi huomannut, joten lähes kaikki kärsivätkin toisena päivänä palovammoista etenkin käsissä ja kasvoilla.

Toisena haittana näkisin sen, että lavoja oli liikaa. Neljännelle, lähinnä ruotsalaisia pikkubändejä esitelleelle lavalle en ehtinyt kunnolla kertaakaan. Väliin jäivät sellaisetkin nousevat kyvyt kuin Dream Evil ja Wolf. Liian moni hyvä bändi soitti päällekkäin.

Muuten ei ole mitään valittamista ja harkitsen Sweden Rockiin menoa varmasti uudestaankin. Kun vielä syntymäpäiväkin osui samaan aikaan, mikäpä voisi olla parempi lahja kuin se, että näkee Hanoi Rocksin, Motörheadin ja Ted Nugentin livenä.

Elmun bussiporukka yhteispotretissa Vikingin terminaalissa Tukholmassa.