Deep Purple-kirja Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993

Noin sata miljoonaa levyä myynyt brittiläinen Deep Purple on yksi maailman tunnetuimmista yhtyeistä.

Helsinkiläisen muusikko-tietokirjailija Mika Järvisen kirjoittama, syksyllä ilmestynyt Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 (Johnny Kniga) kertoo tämän heavyrockin uranuurtajan tarinan 1960-luvun lopulta marraskuuhun 1993, jolloin perustajajäsen, kitaristi Ritchie Blackmore erosi orkesterista lopullisesti.

Oma Purple-historiani alkaa vuodesta 1979, jolloin tutkin piikkiöläisserkkuni levyhyllytarjontaa. Mieleen jäi erityisesti Deep Purplen Burn-albumin kannet. Etukannessa kynttilöiksi valetut soittajat sulavat kääntöpuolella.

Muutamaa vuotta myöhemmin Purple kolahti musiikillisestikin. Oiva kokoelma Deepest Purple löytyi alkuperäisenä kasettina ja se sisälsi yhtyeen siihen astisen tuotannon olennaisimmat kappaleet.

Paksussa Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993-kirjassa Järvisen teksti on sujuvaa ja paikoin oikein hauskaakin suomea. Kun hän kirjoittaa, että "Purplea kuunneltiin kaikkialla Vittulanjängältä Jakartaan", ei voi muuta kuin hymyillä. Usein aika kaameisiin käännöskirjoihin verrattuna hänen kynästään on lähtenyt juuri sellaista tarinaa, jota tykkään lukea.

Järvinen on oikea mies kirjoittamaan musiikista. Pitkänlinjan muusikko on tuttu Five Fifteen- ja Crazy World-yhtyeistä, joten hän tuntee alan termit ja kiemurat. Näin maallikkona olisin kumminkin kaivannut tarkempaa analyysia vaikkapa Purplen ukkojen soittotavoista ja varsinkin levyistä. Kappaleet olisi voitu ruotia perusteellisesti läpi albumi albumilta. Toki tiedän, että moinen tapa ärsyttää monia, mutta vanhana diggarina olisi kiinnostanut tietää miten kirjoittaja biisit kokee.

Järvisen mieltymykset Purplen kansitaiteeseen kiinnitti myös huomioni. Se kun poikkeaa omastani melkoisesti. Hän tyrmää muun muassa komeat Come Taste The Band-, Deepest Purple- ja Slaves And Masters -kannet. Mutta kirjoittajan omien makujen esille tuominen on pelkästään hyvä seikka, eikä pelkkä neutraali luettelointi.

Kirjassa on mainittu lukuisia suomalaisia, jotka ovat olleet Purplen kanssa tekemisissä. Olisin mielelläni lukenut lisää vaikka vähän mysteeriksi jääneen, Purplen porukoissa 70-luvulla liikkuneen Tapani Talon tai yhtyettä 90-luvulla lämmitelleen lahtelaisen Royal Trampsin  kokemuksista.

Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 on sellainen möhkäle, että neljän sadan sivun kahlaamisessa menee hetki jos toinenkin. Kirjan kuvituspuoli on kunnossa ja se on lähinnä harvinaisempaa materiaalia, eikä mitään tavanomaista pressikuvaa.

Kirjaa lukiessa nousi usein esille Ritchie Blackmoren hankala tapa tehdä ryhmätyötä. Monet tapahtumista olivat minulle ennestäänkin tuttuja, mutta kitaristin kusipäisyys ei taida olla ennen tullut näin selvästi esille.

Deep Purple on yhä koossa ja kiertueella, joka ilmeisesti jää sen viimeiseksi. Näin orkesterin viime heinäkuussa Tammisaaren Juli Festivaalissa pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei veteraanibändistä taida enää olla oikein mihinkään. Väärässä olin. Konsertista tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/07/deep-purple-ja-kumppanit-tammisaaressa.html

Mika Järvisen edellinen teos, Uriah Heepistä kertova kirja ilmestyi 2013. Siitä enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2013/10/mika-jarvisen-uriah-heep-kirja.html

More Hits - The Best Of Deep Purple

Hassisen kirpputorilla Turussa tulee piipahdettua aina silloin tällöin. Siellä on erillinen huone lp-levyille ja kirppiksellä on muutenkin mukava kierrellä. Hassisen tapauksessa bonusta on myös upea kassaneiti Piia, jonka oikein toivoo olevan työvuorossa.

Viime kerralla Hassiselta tarttuivat mukaan Kississä ennen vanhaan rumpaloineen Peter Crissin soolo-lp vuodelta 1978 seitsemän euron hintaan sekä käyttämätön Deep Purplen tupla-cd-kokoelma More Hits - The Best Of Deep Purple huimalla 2,90 euron hintalapulla varustettuna.

Purplen levy on ilmeisesti sisarjulkaisu vuonna 1998 ilmestyneelle 30: Very Best Of Deep Purple -kokoelmalle. Se on varsin asiallinen kooste, vaikka bändin 70-luvun viimeiseksi jääneelta ja käsittämättömän aliarvostetulta levyltä Come Taste The Band onkin mukana vain yksi biisi (You Keep On Moving).

Yhtään sen paremmaksi ei pistä More Hits - The Best Of Deep Purplekaan. Come Taste The Bandia edustaa vain Lady Luck. Muilta David Coverdalen laulamilta Purple-levyiltä mukana on kaksi kappaletta Burnilta (-74) (Sail Away, Might Just Take Your Life) ja Stormbringeriltä (-74) Lady Double Dealer, Hold On sekä The Gypsy.

Ilmeisesti kokoelman tekijä on ollut joko kännissä tai perin tietämätön, sillä mukaan on ängetty niinkin heppoisia biisejä kuin Strangeways (levyltä House Of Blue Light -87) ja bändin 80-luvun hienolta paluulevyltä Perfect Strangers (-84) sen ehkä heikoimmat raidat Nodody's Home ja A Gypsy's Kiss.

Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbowissa 80-luvun alussa maineensa luonut laulaja Joe Lynn Turner oli pari vuotta Purplenkin keulilla. Yhteistyön hedelmäksi muodostui varsin mainio albumi Slaves And Masters (-90). More Hits - The Best Of Deep Purplelle on poimittu levyltä vain King Of Dreams, vaikka potentiaalia olisi ollut paljon enemmän.

Ykköskiekko sisältää enemmän klassista Purplea. Neljä ensimmäistä kappaletta ovat peräisin bändin 60-luvun lopulla ilmestyneiltä levyiltä, joissa laulajana oli Rod Ewans. Yhtyeen tyyli oli tuolloin vielä pahasti haussa, eikä Purple pahemmin poikennut muista vuosikymmenen bändeistä.

Hevirokki tuli mukaan vuonna 1970 julkaistun In Rock -albumin myötä. Levyllä kiljui Ian Gillan ja yhtye ponnahti suursuosioon. In Rockilta kuullaankin kolme rallia. Yhtyeen alkuaikojen huonoimmaksi levyksi rankkaamani Who Do We Think We Are (-73) on sekin mukana kolmella raidalla.

Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen en ole enää oikein jaksanut paneutua Purplen uusiin tuotoksiin. Ajanjaksolla on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Jos aikoinaan hieno ja uraauurtava orkesteri kehtaa panna levynkanteen kuvan banaaninlastaajista (Bananas -03), ei minun tarvitse sitä kuunnella.

Deep Purplen Burn 40-vuotias

Brittiläisen rocksuuruuden Deep Purplen kahdeksas studioalbumi Burn täytti viime viikolla 40 vuotta. Loppuvuonna 1973 nauhoitettu levy putkahti kauppojen hyllyille 15. helmikuuta 1974.

Vuonna 1973 suosionsa huipulla ollut Purple vaihtoi kuluneen vuoden kesällä kokoonpanoaan. Kenkää saivat laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tilalle haalittiin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulajabasisti Glenn Hughes, joka kaavaili pääsevänsä yhtyeen keulahahmoksi mikrofonin varteen. Kitaristi ja erotettujen jäsenten jälkeen paljon määrärysvaltaa itselleen haalinnut Ritchie Blackmore ei kumminkinkaan tyytynyt pelkkään Hughesiin, vaan halusi bändiin varsinaisen laulajan.

Yhtye tiedusteli ensin Freen Paul Rodgersilta josko tämä oli valmis keikkumaan Purplen keulilla. Rodgers kumminkin näytti punaista valoa ja perusti Bad Companyn, joka menestyikin varsin hyvin. Paikasta kieltäytyi myös muutamaa vuotta myöhemmin Uriah Heepin laulajaksi David Byronin jälkeen valittu John Lawton.

Vokalistin pestin sai lopulta kellariyhtyeissä laulanut täysin tuntematon David Coverdale. Tuolloin 21-vuotias laulaja näki Melody Maker -lehdessä ilmoituksen, jossa Purple etsi uutta ääntelijää.

Ennen kuin Coverdale julkistettiin yhtyeen uudeksi jäseneksi, joutui hän laihdutuskuurille ja karsastusleikkaukseen. Ajalle tyypillisiä, Suomen valtion päämiehenkin kasvoilta tuttuja paksuja pullonpohjalaseja käyttänyt nuorukainen ryhtyi ängemään silmiinsä piilolinssejä ulkonäkönsä kohentamiseksi.

Deep Purple Mark III. Blackmore - Coverdale - Hughess - Lord - Paice. 

Koossa oli nyt niin sanottu Mark III -kokoonpano, jonka muut jäsenet olivat rumpali Ian Paice ja kosketinsoittaja Jon Lord. Tällä miehityksellä yhtye jatkoi vuoteen 1975, jolloin Blackmore erosi ja ryhtyi luotsaamaan Rainbow-bändiään.

Yhtyeen itsensä tuottamaa ja Martin Birchin äänittämää Burnia ryhdyttiin nauhoittamaan 3. marraskuuta 1973 Sveitsin Montreauxissa, jossa Purple edellisenä vuonna levytti yhden parhaimmista albumeistaan. Kyseinen Machine Head sisältää muun muassa legendaarisen Smoke on the Waterin.

Musiikillisesti Burn oli uutta Purplea. Levyllä kuuluu selkeitä bluesvivahteita, heviä ja hard rockia ja onpa sillä myöhemmin riesaksi asti tullutta funkiakin. Edellinen, vanhalla kokoonpanolla tehty Who Do You Think We Are edustaa jokseenkin erilaista meininkiä.

Uutta Burnilla edustivat myös lauluosuudet. Hughesia ei pidetty pelkästään basson varressa, vaan mies luikauttaa toisinaan omat laulunsa sopiviin kohtiin ja vuorottelee Coverdalen kanssa.

Samaa efektiä on myöhemmin käytetty yllättävän vähän hyödyksi muiden bändien toimesta. Kotimainen pitkänlinjan heavy-yhtye Tarot ryhtyi samaan leikkiin kymmenisen vuotta sitten, mutta mielestäni tulokset eivät ole olleet järin ihmeelliset verrattuna yhtyeen vanhempaan tuotantoon.

Itse pidän Burnia ehkä Machine Headin ja Perfect Strangersin ohella orkesterin parhaimpana levynä. Ensimmäinen kokemukseni albumiin liittyy 70-luvulle. Tuolloin katselin kummissani yksitoista vuotta vanhemman serkkupoikani lp-levyjä. Hienot, usein avattavat kannet olivat jotain uutta ja ihmeellistä. Mieleni syvyyksiin jäi elämään etenkin Burnin kansi, jossa yhtyeen jäsenten päistä on tehty kynttilöitä. Takakannessa ne ovat sulaneet.

Joitakin vuosia myöhemmin oivalsin levyn musiikillisen erinomaisuuden. Nimikappale varsinkin on yksi kaikkien aikojen biiseistä. Riffi on ohittamaton ja tasan kuuden minuutin mitallaan ralli on täydellinen muutenkin. Toinen vuosien varrella eniten levyn kappaleista soinut on seitsemän ja puoliminuuttinen hidas blues Mistreated.

Varhaiset Deep Purple -levyt

Tilasin hiljattain Cdon.comista Deep Purplen kaksi ensimmäistä albumia. Kyseessä ovat 1968 julkaistut Shades Of Deep Purple ja Book Of Taliesyn.

Levyt tehnyt Purple levytti myös kolmannen levynsä, yhtyeen nimen mukaan tittelinsä saaneen Deep Purplen, seuraavana vuonna. Kaikki kolme pitkäsoittoa ilmestyivät yhdentoista kuukauden sisällä, joten kiivasta tahtia riitti tuohon aikaan levytysrintamalla.

Tapa ei ollut ainoastaan Purplen oma, vaan yleisesti monet 60- ja 70-luvun orkesterit ramppasivat studiossa vähän väliä. Esimerkiksi Beatlesin, Uriah Heepin tai vaikka Kissin levytystahti tuntuu nykyään kummalliselta, kun bändit tekevät levyjään pahimmillaan jopa vuosia.

Deep Purple Mark l -kokoonpanossaan 60-luvun lopulla.

Kun ennen vanhaan levyt tehtiin parissa viikossa, korkeintaan kuukaudessa, kuluu nykyään aikaa tolkuttomasti. Musiikillinen taso ei silti hinkkaamalla parane. Nykyinen tietokonepohjainen levynteko on muutenkin mielestäni enemmän vitsaus kuin apu, koska se syö svengin ja tuoreuden pois. Studiossa klikkaillaan hiirellä biisejä kokoon muutaman sekunnin palasista, kun ennen muusikot soittivat osuutensa purkkiin otolla tai parilla.

Ja tuskinpa minä, jos enää olen elossakaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kuuntelen nykypäivänä tehtyjä kiekkoja kuten tänään näitä vanhoja Purpleja. Veikkaan, ettei moni muukaan hirveän usein pyöritä vaikka Christina Aguileran tai Jesse Kaikurannan levyjä edes viiden vuoden kuluttua.

Purplen varhaiset levyt on tehty samalla kokoonpanolla. Laulaja Rod Evans, basisti ja taustalaulaja Nick Simper, rumpali Ian Paice, kitaristi Ritchie Blackmore ja kosketinsoittaja Jon Lord muodostivat Deep Puprle Mark l:n (kuten bändin kokoonpanoja myöhemmin alettiin nimittää; Mark l, Mark ll jne.).

Orkesteri oli tuolloin melko tyypillinen brittirockyhtye. Se esitti valtavasti lainabiisejä. Niitä piisasi levyille asti. Beatlesin Help on versioitu debyyttialbumilla. Kyseessä ei ole lainkaan hullumpi veto - sovitus toimii hyvin.

Kahdesta levystä pitemmän korren vetää Book Of Taliesyn. Bändi on puolessa vuodessa kehittynyt sen verran, että albumi on kypsempi ja parempi kokonaisuus.

Levyllä on Beatles -coveri We Can Work It Outin ohella pari muutakin lainaa. Ike ja Tina Turnerin River Deep Mountain High on minulle tutuin kuusamolaisen Zero Ninen versiona vuoden -85 White Lines -levyltä. Neil Diamondin Kentucky Woman onnistuu Purplen käsittelyssä hyvin.

Omista sävellyksistä Book Of Taliesynin parhaat palat ovat Lordin ja Evansin tekemä Anthem ja Blackmoren, Simperin, Lordin sekä Paicen työstämä Wring That Neck.

Purplen varhaistuotantoa olikin jo aika hankkia, sillä olen diggaillut orkesteria kolmisenkymmentä vuotta. En silti koe jääneeni mistään ihmeellisestä paitsi aloitettuani Purple-urani "vasta" orkesterin näitä levytyksiä seuranneen kokoonpanon tuotoksista. En muista, että kenelläkään tutullakaan olisi ollut näitä ensimmäisiä levyjä 80-luvulla.

Purplen ensilevyjä ei yleisesti arvosteta korkealle. Ne ovat tyystin eri kaliiberia kuin bändin 1970 tehty läpimurto In Rock. Tuolloin yhtyeestä muodostui hevi- ja hard rock -bändi, jota se ei 60-luvun lopulla vielä ollut.

Alkuaikojen levyillä Blackmoren soundissa on jo kuultavissa samoja elementtejä kuin myöhemminkin, mutta lähinnä Lordin kosketinsoittimet ujeltavat jo tutunkuuloisesti monissa kappaleissa.

Vaikka Deep Purplea yleisesti pidetäänkin hevibändinä, on yhtyeen musiikillinen kirjo niin laaja, ettei se mahdu millään yhteen lokeroon. Pelkästään kokoonpanomuutokset ovat tuoneen sen musiikkiin niin paljon eri ulottuvuuksia, ettei helpolla uskoisi kyseessä olevan saman orkesterin. 

Vuodessa tai parissa yhtyeen musiikki saattoi muuttua valtavasti. Kolmen ensilevyn ja In Rock -albumin välinen kuilu on syvä. Samoin 1973 ilmestyneen Who Do You Think We Aren ja seuraavan vuoden Burnin, mutta etenkin loppuvuodesta -74 julkaistun Stormbringerin kanssa yhtye teki valtavan musiikillisen harppauksen. Mielipiteistä riippuen mihin suuntaan.

Deep Purple In Rock. Läpimurtolevy vuodelta 1970.

Deep Purple porskuttaa vieläkin. Kokoonpano on nyt Mark Vlll ja se on toiminut vuodesta 2002. Alkuperäisjäsenistä nyky-Purplessa on enää vain rumpali Ian Paice. Vuonna 1970 yhtyeen Mark ll -kokoonpanon myötä liittyneet basisti Roger Glover ja laulaja Ian Gillan ovat myös mukana.

Yhtyeen perustajajäseniin kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord menehtyi syöpään viime heinäkuussa 71-vuotiaana. Hän soitti yhtyeessä 1968 sen hajoamiseen 1976 asti sekä uudelleenkootussa Purplessa 1984-2002.