Kolkannokka 29. joulukuuta

Tänään oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen kerta, kun kävin Turun Ruissalon saaren kärjessä Saaronniemessä ja Kolkannokassa - ellei sitten huomenna tule mentyä uudelleen. Ei sekään aivan mahdotonta ole, koska alueella on niin mainiot ulkoilumaastot.

Viime päivinä on varoitettu liukkaista keleistä uutisia myöten. Saavuin Saaronniemen parkkipaikalle vähän siinä luulossa, että koko seutu on yhtä jääkenttää. Olin varautunut, ettei luontopoluille ole asiaa. Mutta kas kummaa, suurimmaksi osaksi pystyin kävelemään sulalla maaperällä.

Kolkannokan metsikössä on erikoinen lintulauta. Tiedä sitten kuka on moisen luomuksen rakennellut. Hyvin se on pysynyt paikallaan ilman vandalisointia. Tänään sattui kaksi oravaakin olemaan ruoka-apajilla.

Ruissalon näkymät olivat viikko sitten varmasti kauniimmat lumipeitteen kanssa, mutta ei tänäänkään mikään katastrofi ollut. Valoa olisi toki saanut harmauden keskellä olla enemmän.

Kauempana Airistolla, Kolkannokalta katsottuna Vepsän ulkoilusaaren takana, pilkotti kirkas taivaanranta.

Tarkemmalla zoomailulla erotin noin viiden kilometrin päässä sijaitsevan Vepsän laiturissa valkoisen purjeveneen. Mikäpä siellä on viettää aikaa, vaikka palvelut eivät olekaan auki kuin kesäkautena. Itse joudun odottamaan vielä viisi pitkää kuukautta ennen kuin vesibussi aloittaa liikennöinnin.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta

Hevinkelium on turkulainen, kristillistä metallia esittävä yhtye. 1990-luvun lopulla discoyhtye Super Trouperin soittajista koottu ryhmä on virsihevigenressään tiettävästi ainoa Suomessa.

Bändi on tehnyt keikkoja lähinnä vain kerran vuodessa, aina joulun alla. Tänä vuonna tämä monien odottama spektaakkeli oli lauantaina 22. joulukuuta Turun Apollossa.

Olen silloin tällöin osallistunut tapahtumaan, ainakin jos se on ollut kahta ehtoota ennen jouluaattoa. Menee meinaan turhan tiukaksi kännätä virsihevin tahdissa aattoa edeltävänä iltana, mikäli seuraavana päivänä odottaa 70 kilometrin autoilu kotikonnuille.

Tosin kaikille keikoilla riekkuminen vesilinjalla ei ole minkäänlainen este. Kehuihan eräs työkaverinikin juuri hiljattain, että kyllä hän voi mennä koska vaan Apolloon ja seuraavana päivänä töihin.

Saavuin melko myöhään Apolloon. Alkuilta nimittäin vierähti toisella puolella kaupunkia, jossa oli tarjolla raikasta 40 prosenttista virolaista vodkaa ja Youtubesta toistettuja musiikkivideoita. Suunnattoman kokoisella ruudulla pyörähtivät muun muassa Judas Priest US Festival 83-osuutensa kanssa, minulle melko vastenmielinen Frank Zappa sekä mahtava southern rock-orkesteri Molly Hatchet.

Hevinkeliumin introna toimineen kirkonkellojen kuminan aikana ojentelin reippaana takkia narikkaan ja kapusin portaat ylös nopeammin kuin vuorikauris. Vessahätä oli lähes sietämätön, mutta siitä huolimatta ehdin vaihtaa muutaman sanan ensimmäisten tuttujen kanssa.

Hevinkeliumin muodostavat laulaja Taage Laiho, rumpali Sakke Koivula, basisti Amos Siekkinen, kitaristi Jumpura Leppänen ja kosketinsoittaja Ladis Robles. Kaverit ovat tuttuja Kilvestä, Pääkkösistä, Jivetonesista, Tannasta, Peer Güntista ja monista muista eri kokoonpanoista vuosien varrelta.

Muinaista egyptiläistä hallitsijaa muistuttaneen laulaja Laihon johdolla bändi soitteli riffirikasta virsiheviä kovalla volyymilla. Yleensä olen pärjännyt Apollossa ilman korvatulppia, mutta nyt ne piti kaivella esille.

Hevinkeliumin repertuaarissa on muutamia virsiä, joista tykkään aivan aikuisten oikeasti. Maa on niin kaunis ja Suvivirsi etenkin ovat hienoja lauluja. Orkesterin sovitukset vaan tuppaavat vaan välillä saavan hymyn huulille. Biiseihin on napattu osia ja riffejä ainakin Deep Purplelta, Gillanilta ja Black Sabbathilta. Luultavasti niitä ei tunnista kuin kaltaiseni alan miehet, joita Apollossakin oli lukuisia.

Hevinkelium Apollossa 22. joulukuuta 2018. (Kuva: Hevinkelium)

Saattaa olla, että reippaanlaisesta humalatilastani johtuen Hevinkeliumin keikka tuntui loputtoman pitkältä. Kun 1998 ilmestynyt Varrella virren -albumi kestää nelisenkymmentä minuuttia, soitti orkesteri mielestäni ainakin tupla-ajan Apollossa. Mutta mikäs siinä jos ihmiset nauttivat. Minulle olisi passannut vähän vähämpikin. Tietysti kun harvoin ollaa lauteilla, niin soitellaan sitten koko rahan edestä.

Apollosta kerkesin tuttujen kera vielä jatkoillekin. Ensin kutsui läheinen Daily News ja lopuksi hieman kauempana sijaitseva legendaarinen rokkiluola Tinatuoppi.

Henna Peltonen Ruissalon Kansanpuistossa

Tamperelainen viihdejulkkis, malli ja fitness-urheilija Henna Peltonen käväisi marraskuun puolivälissä Turussa. Hän pisti viestiä ja ehdotti valokuvaustuokiota. Sehän sopi allekirjoittaneelle paremmin kuin hyvin.

Ruissalon saari tarjosi jälleen hyviä kuvausmiljöitä ja sattui vielä olemaan viikon ainoa sateeton päiväkin. Kävi hyvä mäihä, sillä muuten ei ulkokuvaukset olisi onnistuneet.

Ruissalon Kansanpuistossa oli vain pari hassua ulkoilijaa, muuten hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Samoja miljöitä olen käyttänyt aiemminkin, mutta kumminkin sen verran harvoin, ettei varmaan inflaatio pääse iskemään.

Hennan luotsaama Miss Eloweena-luomumissikisa on jälleen ensi vuonna ja järjestelyt jo täydessä vauhdissa. Olin viime kesäkuussa seuraamassa missikierueen rantautumista Naantalin Teersaloon ja varmaan sama homma on edessä ensi kesänäkin.

Henna oli jälleen aivan upea ja kuvauksellinen. Eipä voi oikein muuta sanoa.

Katariinanlaaksossa 15. joulukuuta

Lauantaina 15. joulukuuta piipahdin Turun Katariinanlaaksossa happihyppelyllä. Kamera killui tietysti mukana, koska ajatuksenani napata luontopolun varrelta kuvia.

Katariinanlaakso on 17 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue Turun eteläisten lähiöiden tuntumassa lähellä Kaarinan rajaa. Suojelualueen eteläosa on rantaniittyä, muuten pääosin kallioista männikköä, ketoja ja vanhoja jalopuita. Linnusto on runsas.

Alueella liikkuu yleensä runsaasti oravia, joista saattaa pienehköllä vaivalla saada kuvia. Tällä kertaa olin lähellä luovuttaa asian suhteen, koska ainuttakaan yksilöä ei näkynyt missään. Polulla vastaan tulleet ihmiset kertoivat, että vielä tovi sitten pulskat kurret olivat joukolla mässäilemässä ruokintakivellä, mutta katosivat sitten metsään.

Oravia odotellessani juutuin suustani kiinni nuoremman polven luontokuvaajan kanssa. Hän saapui paikalle lumikon ja pähkinänakkelin takia. Molemmat on kuulemma nähty alueella aivan hiljattain.

Kaveri jutteli kuin vanha tuttu ja tuntui tietävän valtavasti eläinmaailmasta. En sitä lainkaan ihmettele, sillä pelkkä vilkaisu hänen nettisivuilleen kertoo, että kyseessä on todellinen alan harrastaja ja mestarikuvaaja. https://makrokuvahetki.kuvat.fi/kuvat/

Viimein paikalle porhalsi nälkäinen oravakin. Se mussutti kaikessa rauhassa pähkinöitä ja sain muutaman julkaisukelpoisen foton.

Deep Purple-kirja Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993

Noin sata miljoonaa levyä myynyt brittiläinen Deep Purple on yksi maailman tunnetuimmista yhtyeistä.

Helsinkiläisen muusikko-tietokirjailija Mika Järvisen kirjoittama, syksyllä ilmestynyt Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 (Johnny Kniga) kertoo tämän heavyrockin uranuurtajan tarinan 1960-luvun lopulta marraskuuhun 1993, jolloin perustajajäsen, kitaristi Ritchie Blackmore erosi orkesterista lopullisesti.

Oma Purple-historiani alkaa vuodesta 1979, jolloin tutkin piikkiöläisserkkuni levyhyllytarjontaa. Mieleen jäi erityisesti Deep Purplen Burn-albumin kannet. Etukannessa kynttilöiksi valetut soittajat sulavat kääntöpuolella.

Muutamaa vuotta myöhemmin Purple kolahti musiikillisestikin. Oiva kokoelma Deepest Purple löytyi alkuperäisenä kasettina ja se sisälsi yhtyeen siihen astisen tuotannon olennaisimmat kappaleet.

Paksussa Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993-kirjassa Järvisen teksti on sujuvaa ja paikoin oikein hauskaakin suomea. Kun hän kirjoittaa, että "Purplea kuunneltiin kaikkialla Vittulanjängältä Jakartaan", ei voi muuta kuin hymyillä. Usein aika kaameisiin käännöskirjoihin verrattuna hänen kynästään on lähtenyt juuri sellaista tarinaa, jota tykkään lukea.

Järvinen on oikea mies kirjoittamaan musiikista. Pitkänlinjan muusikko on tuttu Five Fifteen- ja Crazy World-yhtyeistä, joten hän tuntee alan termit ja kiemurat. Näin maallikkona olisin kumminkin kaivannut tarkempaa analyysia vaikkapa Purplen ukkojen soittotavoista ja varsinkin levyistä. Kappaleet olisi voitu ruotia perusteellisesti läpi albumi albumilta. Toki tiedän, että moinen tapa ärsyttää monia, mutta vanhana diggarina olisi kiinnostanut tietää miten kirjoittaja biisit kokee.

Järvisen mieltymykset Purplen kansitaiteeseen kiinnitti myös huomioni. Se kun poikkeaa omastani melkoisesti. Hän tyrmää muun muassa komeat Come Taste The Band-, Deepest Purple- ja Slaves And Masters -kannet. Mutta kirjoittajan omien makujen esille tuominen on pelkästään hyvä seikka, eikä pelkkä neutraali luettelointi.

Kirjassa on mainittu lukuisia suomalaisia, jotka ovat olleet Purplen kanssa tekemisissä. Olisin mielelläni lukenut lisää vaikka vähän mysteeriksi jääneen, Purplen porukoissa 70-luvulla liikkuneen Tapani Talon tai yhtyettä 90-luvulla lämmitelleen lahtelaisen Royal Trampsin  kokemuksista.

Highway Star - Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 on sellainen möhkäle, että neljän sadan sivun kahlaamisessa menee hetki jos toinenkin. Kirjan kuvituspuoli on kunnossa ja se on lähinnä harvinaisempaa materiaalia, eikä mitään tavanomaista pressikuvaa.

Kirjaa lukiessa nousi usein esille Ritchie Blackmoren hankala tapa tehdä ryhmätyötä. Monet tapahtumista olivat minulle ennestäänkin tuttuja, mutta kitaristin kusipäisyys ei taida olla ennen tullut näin selvästi esille.

Deep Purple on yhä koossa ja kiertueella, joka ilmeisesti jää sen viimeiseksi. Näin orkesterin viime heinäkuussa Tammisaaren Juli Festivaalissa pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei veteraanibändistä taida enää olla oikein mihinkään. Väärässä olin. Konsertista tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/07/deep-purple-ja-kumppanit-tammisaaressa.html

Mika Järvisen edellinen teos, Uriah Heepistä kertova kirja ilmestyi 2013. Siitä enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2013/10/mika-jarvisen-uriah-heep-kirja.html

Latokartanonkosken elokuiset kuohut

Salossa entisen Perniön kunnan alueella virtaava Latokartanonkoski on jossain yhteyksissä nimetty eteläisen Suomen komeimmaksi koskeksi. Tiedä häntä, mutta elokuun 10. päivä matkalla Hankoon Uriah Heepin konserttiin, oli kerrassaan pakko poiketa ihailemaan veden pauhua.

Kävin ensimmäisen kerran Latokartanonkoskella keväällä 2012. Nähtyäni kaverin upeita fotoja, tuli hinku bongata moinen ihme omin silmin. Sittemmin olen piipahtanut koskella muutaman kerran Hangon ja Tammisaaren reissujen yhteydessä. Tie Turusta näihin Länsi-Uudenmaan kaupunkeihin kun sattuu kulkemaan melkein kohteen vierestä.

Jos tarkkoja ollaan, Tammisaarihan ei ole enää kaupunki, vaan osa Raaseporia. Tosin jos käyn vaikka Latokartanonkoskella, menen silloin Perniöön, en suinkaan Saloon. Tai jos lähden ajelulle Nauvoon, en todellakaan silloin mene Paraisille. Voikin siis päätellä, etten ole kuntaliitosten suurin ystävä.

Puolen kilometrin mittainen Latokartanonkoski on Kiskonjoen suurin koskialue, jossa vesi putoaa noin 17 metriä. Kiskon Kirkkojärvestä alkunsa saava joki laskee Laukanlahden pohjukassa Särkisalossa mereen.

Latokartanonkosken partaalla on vanhan myllyn rauniot ja sen yläpuolella kävelysilta. Se on ilmeisesti joko remontoitu tai kokonaan uusittu lähivuosina. Ei ainakaan tällä kertaa notkunut isommankaan äijän alla kuten vielä jokunen vuosi sitten, jolloin Latokartanonkoski oli huonokuntoisuutensa vuoksi suljettu turisteilta. Silloin polulle oli rojahtanut valtava kuusi joko tahallisesti tai myrskyn voimasta. Tammisaareen johtavalta tieltäkin oli poistettu nähtävyyskyltti, enkä huomannut sellaista elokuussakaan.

Salon kaupungin nettisivuilta aikoinaan luin, että alue luokiteltiin sen verran vaaralliseksi kulkea, että tällaisiin toimenpiteisiin oli ryhdytty. Paikkaa ei suositeltu retkeilijöille, mutta ilmeisesti nyt siellä voi taas liikkua.

Uriah Heepin Hangon keikasta voi lukea tarkemmin täältä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/08/uriah-heep-hangossa.html