Kesän viimeinen Vepsän reissu

Perjantaina 27. elokuuta tein kesän viimeisen risteilyni Vepsän ulkoilusaarelle Turussa. Kesäkauden päättäjäiset olivat tänä viikonloppuna ja saaren palvelut loppuivat tätä kirjoittaessani puolisen tuntia sitten, jolloin viimeinen vesibussivuoro lähti kello Vepsästä 18 Turkuun. 

Pari viikkoa sitten ilmoitettiin, että Vepsän muinaistulien yö on peruutettu eli kokkoa ja ilotulitusta ei ole, eikä myöskään extralaivavuoroja. Kesälomani viimeisen viikon kattava autoreissu Pohjois-Suomeen starttasi lauantaiaamuna, enkä olisi voinut osallistuakaan muinaistuliin. Sikäli tynkälopetus ei minua haitannut, mutta toki harmi homma tuttujen puolesta. 

Perjantaina ilma oli kovin harmaa. Vielä torstai-iltana sääpalvelu Foreca ja televisiometeorologit povasit niin aurinkoista päivää että, mutta keli oli sadetta vaille aivan onneton. 

Kiertelin 17 hehtaarin saarta kuvaten ja tuttuja paikkoja katsellen. Hiljaista oli joka puolella, vaikka mökit olivat kaiketi kaikki varattuja muinaistulien innoittamana. 

Laskin, että olen tänä kesänä käynyt Vepsässä kahdeksantoista kertaa ja mökkiöitäkin kertyi yksitoista. Ennen ensi kesän uutta kautta saattaa olla mahdollista päästä yksityisveneellä käymään saaressa, joten ei ehkä tarvitse odotella yhdeksää kuukautta. 

Saaren henkilökunta oli tänä kesänä aivan napakymppi. Ei puuttunut polttopuita tulipaikoilta, eikä kuppilassa tarvinnut ihmetellä missä murkina tai juotava viipyy. Ihan ykkösketju oli hommissa. 

Perjantaisesta kelistä johtuen fotot eivät liene kaikkein hehkeimmästä päästä, mutta kuvastavat varmaan hyvin alkavan syksyn luontoa Airistolla ja Turun saaristossa. 

Sisiliskoja ja kivitaidetta

Käväisin tiistaina alkuillasta Turun Ruissalon Saaronniemessä. Etenkin korona-aikana Saaronniemen iso parkkipaikka on melkein joka kerta ollut lähes täynnä. Nyt mahtui hyvin valitsemaan mieleisensä ruudun. 

Valkoposkihanhia ei näkynyt enää ainuttakaan. Edellisellä visiitilläni 1. elokuuta niitä oli runsaasti. Jonkunlainen ennätys sekin, etten käynyt Saaronniemessä yli kolmeen viikkoon. Lähivuosina vastaavaa ei olekaan tapahtunut. 

Suuntasin hiekkarantaa pitkin läheiseen Kolkannokkaan. Vastaan tuli eläkeläispariskunta, jonka toinen puolisko kai kiinnitti kameraani huomiota ja sanoi että "käärmeet ovat palanneet kotiinsa". Olivat kuulemma nähneet pengersillan pielessä rantakäärmeen. 

Itse en käärmeitä löytänyt, mutta pienen pieniä sisiliskoja vilisti sillan kivetyksillä. Kuvissa ne näyttävät tosin paljon suuremmilta kuin olivatkaan. Yhdellä kaverilla on näköjään punainen punkki kyljessään kiinni. 

Yksi kuluvan vuoden suurimmista ihmetyksistä tuli esille elokuun alkupuolella. Lueskelin automatkalla Paraisilta Turkuun erään luontoryhmän sisältöä Facebookista. 

Siellä oli postaus, jossa kerskuttiin kuinka "viimeisillä voimillani sain loputkin kivet kaadettua". Siis hetkinen, mitä juuri luin? Naispuolinen ikäihminen toitotti saavutuksistaan tuhottuaan Kolkannokassa ihmisten vaivoin kokoamat komeat kivitaideteokset! 

Olen aina kuvitellut, että lapset tai nuoriso käyvät potkimassa kivet kumoon. Mutta että eläkeläisrouvat mellastavat rannalla! Kommentoidessani tätä hölmöyden huipentumaa, alkoi mamma saada tukijoukkoja puolelleen. Argumentteina muun muassa "tällainen ei kuulu Suomen luontoon" ja "eroosio lisääntyy rannalla jos kivet ovat päällekkäin". 

Kolkannokan kärjessä näkee välillä korkeitakin kivitorneja. Pinoamisessa on nähty aikaa ja vaivaa. Täytyy olla todella ahdasmielinen ihminen jos hienot ja harmittomat kivipatsaat aiheuttavat tuhoamisvimman. En voi ymmärtää. 

Kustavin kirkko ja Jeremian luolat

Elokuun alkupuolella kiertelin päivän verran synnyinkunnassani Kustavissa. Ohjelmistossa olivat Kustavin kirkko ja hautausmaa, Jeremian luolat sekä Vuosnaisten luontopolku.

Jälkimmäisestä ehdinkin jo kirjoittaa tuoreeltaan. Tapasin luontopolulla suurimman Suomessa näkemäni käärmeen. Aiheesta enemmän linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2021/08/matelija-vuosnaisten-luontopolulla.html 

Hautausmaalla kävellessäni puolestani tapasin seurakuntamestari Arto Kotijärven. En ole vuosiin häntä juttelutasolta nähnytkään, joten tarinaa riitti niin elävistä kuin kuolleista kustavilaisista. 

Kustavin kirkkomaa on erittäin hyvin hoidettu. Katselin hautakiviä ja varsinkin uudemmalla puolella melkein kaikki nimet olivat tuttuja. 

Kävin pitkästä aikaa kirkossa sisällä. Mieleen tuli niin Suvivirren veisuut ala-asteen kevätlukuvuoden päätteeksi kuin isäni hautajaiset helatorstaina 2007. 

Heinäkuun lopulla uutisoitiin laajasti, että Kustavin kirkko on Suomen vanhin säilynyt ristikirkko. Aikaisemmin on luultu, että kirkko on alunperin ollut pitkäkirkko, johon on lisätty ristikirkon sakarat. Kirkko oli kuitenkin ollut pitkäkirkoksi liian kapea ja pitkä. Näin totesi historiantutkija ja arkistoalan ammattilainen Outi Hupaniittu.

Jeremian (myös Jeremiaan) luolat on Kustavissa melkein Kivimaantien varrella sijaitseva luonnonmuodostelma ja nähtävyys. 

Valtavien kalliopaasien ja lohkareiden muodostama satojen metrien pituinen kiviryhmä on saanut nimesä isovihan aikana siellä piilotelleesta Jeremias-nimisestä miehestä.  

Luolat sijaitsevät lähellä urheilukenttää ja Vartsalan lossirantaa. Viitoitus on Kivimaantien varresta. Kahden sadan metrin metsäpolun jälkeen avautuu komeat maisemat vastapäiseen Tönvikiin, joskin puut ovat kasvaneet niin paljon, että osin peittävät näkyvyyttä. 

Kulkeminen alueella on omalla vastuulla. Ainakaan sadekelillä en suosittele harppomista Pännäistenvuorella. 

En muista, että 1970- tai 80-luvulla kaveriporukassa olisi koskaan mitään vakavia vammoja kenellekään sattunut, mutta näin jälkikäteen ajateltuna sotaleikit esimerkiksi Jeremian luolilla ei ollut kaikkein turvallisin veto. 

Luolalanjärvellä

Naantalin keskustan tuntumassa sijaitseva Luolalanjärvi on kooltaan 25 hehtaaria. Järveä kiertää kolmen kilometrin pituinen luontopolku, jonka rannoilla on kaksi lintutornia.   

Korona-aikana luontopolku on saanut paljon uusia kävijöitä. Keskustan puoleisen rannan lintutornissa on vieraskirja, jossa käyntipäivänäni 20. elokuuta oli runsaasti nimiä. En tosin nähnyt kierroksellani kuin yhden henkilön, hänkin itäeurooppalainen onkija, eikä mikään reippailija. 

Kävin Luolalanjärvellä viimeksi tammikuussa. Tuolloin polku oli todella vetinen ja eräs työkaveri ehdottikin kumisaappaiden ostamista ellei sellaisia vanhastaan ollut. 

Nyt polku oli muuten vallan mukava kulkea, mutta paikoin kasvillisuus oli todella tiheää. Punkkikammoisille tuollainen ryteikkö on varmasti ylitsepääsemätön. Siimaleikkurille olisi käyttöä. 

Järven itäpuolen metsäosuudelle oli levitetty haketta jonkun matkaa. Sitä saisi olla enemmänkin ja vaikka kaikkein vetisimmissä kohdissa. 

Nappailin matkalla jonkun verran valokuvia. Pikku kuvaustaukojen kanssa lenkki kesti aika tarkkaan tunnin verran.

Purunpään luontopolulla

Ahkerasti maamme retkipaikkoja ja luontopolkuja kierrellyt turkulainen Harri Nato Leino kehui jo pari vuotta sitten, että Kemiönsaarella on komea luontopolku nimeltään Purunpää. Oli kuulemma niin hieno, etteivät sanat oikein riittäneet. 

Siitä saakka Purunpää on enemmän tai vähemmän kummitellut mielessäni. Tuumasta toimeen päästiin maanantaina, jolloin istahdin työkaveri Petterin autoon ja suuntana oli Kemiönsaaren Dragsfjärd. 

Purunpää sijaitsee lähellä Söderlångvikin kartanoa, joka on varsin komea ilmestys suomalaisessa rakennuskulttuurissa. Siellä emme tällä kertaa käyneet, vaan ajelimme Purunpäätietä Kesätien risteykseen, jonne auto jätettiin. 

Purunpään alue kuuluu Söderlångvikin rakennuttaneen Amos Anderssonin perustamalle Konstsamfundetille. Purunpäänniemestä on suojeltu 200 hehtaaria. Kohtalona olisi 1980-luvulla voinut olla kesämökkitontit, mutta hanke saatiin torpattua. 

Luontopolku on erittäin selkeästi merkitty keltaisilla merkeillä. Niitä on tuhkatiheään, eikä eksymiseen vaaraa pitäisi olla. 

Jo heti lenkin alussa saavutaan komealle kalliorannalle. Maisemat ovat aivan toista luokkaa kuin vaikkapa läheisellä Taalintehtaan Senatsbergetin luontopolulla, jonka koin aikamoiseksi pettymykseksi vuosi sitten. 

Siitä tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2020/09/senatsbergetin-luontopolulla.html

Maasto on pääosin rantakalliota, mutta välillä kuljetaan metsikkössä. Ympärille katsellessa ei voi kuin silmät pyöreinä ihailla upeaa Saaristomeren kansallispuistoa. 

Pidimme pikku paussin Finnvikenin kallioilla. Juuri tuota ennen vahva paskanhaju täytti sieraimemme. Pikaisella silmäilyllä en huomannut viemäriputkeakaan missään. Liekö edellinen retkeiljä töräyttänyt suolensa tyhjäksi polun varteen vai mistä moinen mahtoi johtua. 

Kalliolla oli merkillinen risti, joka muistutti hieman keskiaikaelokuvan rekvisiittaa. Koska Robin Hood ei näillä main ole seikkaillut, jäi asia kaivelemaan. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on kristillisen Coldin-järjestön pystyttämä risti. Näin he toivottavat hyvää onnea merenkulkijoille. 

Petteri kaiveli repustaan termoskannun. Kahvi meinasi läikähtää yli, kun hän huomasi parikymmenen metrin päässä kummallisen ilmestyksen. Kyseessä oli hylje, joka tuli kuikuilemaan mitä puuhaamme kalliolla! 

Utelias eläin sukelsi välillä ja ilmestyi taas tuijottamaan meitä. Tätä kesti useita minuuttia. Tilanne oli varsin häkellyttävä, koska olen tasan kerran aikaisemmin nähnyt hylkeen. Tosin silloin niitä oli kymmenittäin samalla luodolla. Asiasta tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/06/hyljesafari-sandbackin-luodolle.html

Hyljekohtaamisesta selvittyämme jatkoimme matkaa kohti yläpuolella kohoavaa Glasbergetiä. Se oli reitin kovin nousu, mutta hikeä kannatti valuttaa hienojen maisemien takia. 

Noin seitsemän kilometrin reitti kulkee vastapäivään ja pian Glasbergetin jälkeen se tulee takaisin soratielle. Sitä on kuljettava yli kaksi kilometriä, jotta pääsee takaisin Kesätien autoparkkiin. 

Ei riittänyt, että kolmen tunnin kävelyn aikana näimme kaksi kalasääskeä, merikotkan ja kirsikkana kakun päälle hylkeen, kun vielä rantakäärmekin luikerteli tiellä. Siitä en ehtinyt ottaa kuvia, koska kamera oli sateen takia repussa.