Brinkhallin kartanon mailla

Pari viikkoa sitten sunnuntaiajelukohteena oli Turun Kakskerran saarella sijaitseva historiallinen Brinkhallin kartano. 

Brinkhallin uusklassinen päärakennus valmistui vuonna 1793 ja se on tyylilajinsa ensimmäinen Suomessa. Päärakennuksen suunnitteli Turun akatemian rehtori, professori Gabriel von Bonsdorff. 

Kartano suojeltiin vuonna 1991. Museovirasto on määritellyt kartanon ympäristöineen valtakunnallisesti rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Vuosina 1998-2002 Brinkhallin kartano oli YLEn historiallisen draamasarjan Hovimäen kuvauspaikkana ja vuonna 2008 Aku Louhimiehen elokuvalle Käsky. 

Vuosien varrella olen kuullut Brinkhallin kartanosta lukuisia kummitusjuttuja. Eräs kaveri vaimoineen oli tavannut pihamaalla puheliaan huoltomiehen. Putkireiska oli esitellyt paikkoja, kertonut karmeita tarinoita ja opastanut heidät talon kellariinkin, jossa oli hänen mukaansa aikoinaan tapahtunut kummia.

Itse satuin sattumalta kuuntelemaan Aavetaloja ja ihmiskohtaloita-podcastin Brinkhallin kartano-jakson noin viikkoa ennen sunnuntaiajelua. Tiedä sitten vaikuttiko tuo Jarmo Mäkisen juontama kauhutarina asiaan, mutta aiemminkin pihalla seisoskelleena tuntuu kuin joku katselisi yläkerran ikkunoista.

Jos uskallusta riittää, jakson voi kuunnella linkistä https://www.supla.fi/episode/fec3ceef-d02c-4d3c-82aa-f287d193d3ef

Keli oli käyntipäivänä kylmä ja tuulinen. Kuvista päätellen näin ei ehkä uskoisi, mutta ulkona ei kovin kauan voinut ihmetellä ilman paleltumisvaaraa. 

Lähimetsästä kuului korppien raakkumista. Pian kaksi uljasta merikotkaa liittyi joukkoon. Tiedä sitten mikä tilanne oli kyseessä, mutta veikkasin siellä lojuvan jonkin sortin raadon, joka lintuja kiinnosti.  

Merikotkia Taivassalossa

Nämä valokuvat otin helmikuun alussa Taivassalossa lähellä Kaitaisten siltaa. Huomasin jäällä peräti kuusi merikotkaa ja sain parkkeerattua auton läheiselle bussipysäkille. 

Kamera sattui olemaan valmiiksi pelkääjän penkillä, eikä aikaa ei tuhraantunut etsimiseen. Kotkat kuitenkin olivat sen verran arkoja, että suurin osa lehahti lentoon oitis minut huomattuaan. Yksi lintu sentään jäi jäälle ihmettelemään, eikä pitänyt suurta hoppua. Muut kiertelivät yläilmoissa.

En ole aiemmin nähnyt kuutta kotkaa samanaikaisesti. Yleensä taivaalla lentelee vain yksi. Entinen ennätykseni oli muutama kesä sitten Turun kaupungin ulkoilusaaresta Vepsästä käsin bongaamani viisi merikotkaa. Isot petolinnut liitelivät naapurisaari Mustaluodon yllä. 

Kaitaisten sillan lähistöllä on usein pilkkijöitä. Oli keli millainen tahansa, istuskelee jäällä ukkoja perseet penkissä. Maallikon silmin täysin hapero jää näköjään kantaa sen verran, että sinne uskalletaan mennä. Kotkaparvi saattoi olla helpon ruuan perässä odottamassa, että kalastajat heittävät niille ylijäämäkalansa. 

Kuuluin nuorena poikana partioon nimeltä Kustavin Merikotkat. Partioaikoina 1980-luvun alussa ei merikotkia lennellyt Kustavissakaan kuin jokunen yksilö. Laji oli harvinainen. 

Talvella 1981 tai -82 Kustavin Susiluodon merivartijat kiikuttivat helikopterilla lehmän raadon eräälle ulkosaarelle, jotta kotkat saivat murkinaa selvitäkseen talvesta. Muistaakseni tämä oli oikein kansallinen uutinen sen aikaisessa mediassa. 

Suomessa arvioitiin 1970-luvuin alussa olevan 40-50 merikotkaparia. 1950-luvulta lähtien merikotka harvinaistui Itämeren alueella. Syynä moiseen oli ympäristömyrkyt, varsinkin hyönteismyrkky DDT, jota päätyi ravintoketjussa kotkien elimistöön. Se teki kotkista hedelmättömiä tai tappoi niiden sikiöt. Munankuorista tuli niin ohuita, että hautominen epäonnistui. 

Vuonna 2011 Suomessa oli noin 1500 merikotkaa mukaan lukien pesimättömät linnut. Maailman Luonnonsäätiö WWF luokittelee lajin uhanalaiseksi. Kansainvälisen Luonnonsuojeluliitto IUCN:n Punaisella listalla sen uhanalaisluokitus on poistettu ja laji on vuonna 2006 määritelty elinvoimaiseksi. 

Suomen Ympäristöministeriö on määritellyt merikotkalle ohjeellisen arvon, joka on 7400 euroa. Se on korkein summa kaikista Suomen lintulajeista. 

Purunpään luontopolulla

Ahkerasti maamme retkipaikkoja ja luontopolkuja kierrellyt turkulainen Harri Nato Leino kehui jo pari vuotta sitten, että Kemiönsaarella on komea luontopolku nimeltään Purunpää. Oli kuulemma niin hieno, etteivät sanat oikein riittäneet. 

Siitä saakka Purunpää on enemmän tai vähemmän kummitellut mielessäni. Tuumasta toimeen päästiin maanantaina, jolloin istahdin työkaveri Petterin autoon ja suuntana oli Kemiönsaaren Dragsfjärd. 

Purunpää sijaitsee lähellä Söderlångvikin kartanoa, joka on varsin komea ilmestys suomalaisessa rakennuskulttuurissa. Siellä emme tällä kertaa käyneet, vaan ajelimme Purunpäätietä Kesätien risteykseen, jonne auto jätettiin. 

Purunpään alue kuuluu Söderlångvikin rakennuttaneen Amos Anderssonin perustamalle Konstsamfundetille. Purunpäänniemestä on suojeltu 200 hehtaaria. Kohtalona olisi 1980-luvulla voinut olla kesämökkitontit, mutta hanke saatiin torpattua. 

Luontopolku on erittäin selkeästi merkitty keltaisilla merkeillä. Niitä on tuhkatiheään, eikä eksymiseen vaaraa pitäisi olla. 

Jo heti lenkin alussa saavutaan komealle kalliorannalle. Maisemat ovat aivan toista luokkaa kuin vaikkapa läheisellä Taalintehtaan Senatsbergetin luontopolulla, jonka koin aikamoiseksi pettymykseksi vuosi sitten. 

Siitä tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2020/09/senatsbergetin-luontopolulla.html

Maasto on pääosin rantakalliota, mutta välillä kuljetaan metsikkössä. Ympärille katsellessa ei voi kuin silmät pyöreinä ihailla upeaa Saaristomeren kansallispuistoa. 

Pidimme pikku paussin Finnvikenin kallioilla. Juuri tuota ennen vahva paskanhaju täytti sieraimemme. Pikaisella silmäilyllä en huomannut viemäriputkeakaan missään. Liekö edellinen retkeiljä töräyttänyt suolensa tyhjäksi polun varteen vai mistä moinen mahtoi johtua. 

Kalliolla oli merkillinen risti, joka muistutti hieman keskiaikaelokuvan rekvisiittaa. Koska Robin Hood ei näillä main ole seikkaillut, jäi asia kaivelemaan. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on kristillisen Coldin-järjestön pystyttämä risti. Näin he toivottavat hyvää onnea merenkulkijoille. 

Petteri kaiveli repustaan termoskannun. Kahvi meinasi läikähtää yli, kun hän huomasi parikymmenen metrin päässä kummallisen ilmestyksen. Kyseessä oli hylje, joka tuli kuikuilemaan mitä puuhaamme kalliolla! 

Utelias eläin sukelsi välillä ja ilmestyi taas tuijottamaan meitä. Tätä kesti useita minuuttia. Tilanne oli varsin häkellyttävä, koska olen tasan kerran aikaisemmin nähnyt hylkeen. Tosin silloin niitä oli kymmenittäin samalla luodolla. Asiasta tarkemmin http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/06/hyljesafari-sandbackin-luodolle.html

Hyljekohtaamisesta selvittyämme jatkoimme matkaa kohti yläpuolella kohoavaa Glasbergetiä. Se oli reitin kovin nousu, mutta hikeä kannatti valuttaa hienojen maisemien takia. 

Noin seitsemän kilometrin reitti kulkee vastapäivään ja pian Glasbergetin jälkeen se tulee takaisin soratielle. Sitä on kuljettava yli kaksi kilometriä, jotta pääsee takaisin Kesätien autoparkkiin. 

Ei riittänyt, että kolmen tunnin kävelyn aikana näimme kaksi kalasääskeä, merikotkan ja kirsikkana kakun päälle hylkeen, kun vielä rantakäärmekin luikerteli tiellä. Siitä en ehtinyt ottaa kuvia, koska kamera oli sateen takia repussa. 

Pähkinäisissä osa 2 - Saaren luontoa

Elokuussa viikolla 34 tein kahden vuorokauden reissun Rymättylän saaristossa sijaitsevaan Pähkinäisiin. Valokuvamateriaalia ja tarinaa kertyi sen verran paljon, että blogijutun ensimmäisessä osassa käsittelin saarta noin yleisesti ja tässä puolestaan sen luontoa. 

Wikipedian mukaan 175 hehtaarin kokoinen Pähkinäinen on vanha laidunsaari, joka on puoliksi luonnonsuojelualuetta ja merkittävä uhanlaisen lajiston suojelun kannalta. 

Saaren itäpuoli on karua kalliomännikköä, mutta kalliojyrkänteiden välissä laaksoissa kasvaa reheviä pähkinälehtoja ja tammia. Kallionaluslehdoissa tavataan muun muassa mustakonnanmarjaa, hammasjuurta, tuoksumataraa ja metsäomenapuita. 

Saaren läntinen puoli on tasaisempaa ja siellä sijaitsee kosteapohjaisia rantaniittyjä ja kuivaa kangasta. Niityt olivat ennen vanhaan laidunaluetta, mutta alkoivat kasvaa umpeen, joten Metsähallitus aloitti saarella lampaiden laidunnuksen. 

Saarella on suuri hirvieläinkanta, joka hidastaa avomaiden sulkeutumista ja puiden taimettumista. Parhaimmillaan näin yksitoista valkohäntäpeuraa ruokailemassa melkein kahvilan kulmalla, eivätkä ne olleet juurikaan säikkyjä.

Pähkinäinen on yksi pikkuapollo-perhosen tärkeimmistä elinalueista Suomessa. Tieto tuli minulle ihan puskista, olin nimittäin kuvitellut niitä liitelevän mantereella kuten Häntälän notkoilla Somerolla. 

Saaren ympärillä olevilla luodoilla pesii muun muassa haahkoja, lapintiiroja ja eri lokkilajeja. Lehdoissa tavataan satakieltä, kultarintaa, mustapääkerttua ja pähkinähakkia. Havumetsien lintuja puolestaan ovat teeri, hömötiainen ja töyhtötiainen. Merikotkan näin kumpanakin päivänä liitelevän saarten välissä. 

Vaikka valkohäntäpeuroja näkyi melkein jatkuvasti ulkona kävellessä, ei puutiaisia onneksi tainnut tarttua iholle. Juuri hirvieläimet ovat niiden suurimpia levittäjiä. 

Oli ollut pitkään kuivaa, eivätkä punkit ole silloin niin innokkaina heinien varsilla odottamassa saalista kuin sateen jälkeen. Olen jo kaksi kertaa saanut borrelioosin, joten metsässä kulkiessa piti nytkin olla vähän varpaillaan. 

Metsähallituksen 2,3 kilometrin mittainen luontopolku oli todella hieno. Hellekeliin juuri sopivan mittainenkin ja eteni vaihtelevassa maastossa. 

Sinisin maaliläiskin merkitty polku on myös niin selkeä, ettei tarvinnut kertaakaan ihmetellä missä reitti mahtaakaan mennä. Ylhäältä kallioilta oli mahtavat näkymät lähisaariin.

Aivan erilaista oli toisella puolella saarta, jossa polut risteilivät villisti. Jonkun matkaa tuntui, että tie oli mönkijän tai jopa traktorin mentävä, mutta sitten pitikin arpoa mihin suuntaan kapeneviä polkuja oikein menisi. Lopulta pienetkin polut katosivat ja saavuimme korkeilta kallioilta yli lammasaitojen takaisin ruohokentälle keskelle saarta.

Punkkeja ikävämpi puoli Pähkinäisten reissussa olivat aggressiiviset hyttyset. En muista noin hanakoita verenimijöitä aikoihin nähneenikään. Kooltaan ne olivat suunnilleen puolet tavallisista Lounais-Suomessa tavatuista hyttysistä. 

Ihmettelin heti tulopäivänä kuinka on mahdollista saada kimppuuni kymmenittäin itikoita, vaikka olin +25 auringossa. Valossa tai varjossa ei ollut väliä, koska etenkin minun päälleni hyttyset kävivät samalla lailla. Kaveria ne eivät kiusanneet lainkaan.

Pähkinäisten Antilta kuulin, että kyseessä olisi uusi tulokaslaji. Metsähallituksen miehet olivat näin todenneet pari vuotta sitten ihmetellessään näitä samoja otuksia.