Kukkarokivi

Kaikkea uutta ja ihmeellistä sitä löytyykin lähiseudulta - kunhan vaan ensin kuulee niiden olemassaolosta. Viime sunnuntaina näin valokuvia Ruissalon edustalla olevasta isosta siirtolohkareesta nimeltään Kukkarokivi. Kaveri oli mennyt sinne jäätä pitkin Saaronniemen rannasta. Kyselin kulkuohjeita ja parin päivän päästä kävin suorittamassa saman operaation.

Ennen Saaronniemen leirintäalueen porttia kääntyy oikealle Kukkarokiventie. Sen alussa on pieni parkkipaikka. Rannasta kivelle on matkaa noin 600-700 metriä. Jäällä oli rampattu sen verran paljon, että seuraamalla samoja jälkiä uskalsi rannasta kävellä siirtolohkareelle ilman pahempaa jäihin tippumisen pelkoa. Mutta tokkopa sinne kannataa mennä onneansa koittamaan jos aurinkoiset kelit jatkuvat.

Säänhaltiajoilla oli jälleen sormensa pelissä valokuvausilman suhteen. Tiistaina 26.2. kevätaurinko ei todellakaan porottanut kuten lähipäivinä muuten.

Kukkarokivi on tiettävästi Suomen suurin siirtolohkare. Se on 27 metriä pitkä, 17 metriä korkea ja kohoaa 12 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Kiveen liittyy taru, jonka mukaan Raision keskiaikaisen kirkon rakentaneet jättiäiset Killi ja Nalli riitaantuivat papin kanssa. Killi uhkasi tuhota kirkon rannasta löytämällään kivenlohkareella, muttei enää osannut tietä takaisin kirkolle. Suutuspäissään hän paiskasi möhkäleen Ruissalon edustalle. Kukkarokivi nimi tulee siitä, että jättiläinen olisi kantanut kiveä selässä olevassa suuressa kukkarossa.

Korvensuunkosken talvea

Mynämäen keskustasta Vehmalle päin sijaitseva Korvensuunkoski on yksi Turun lähistöllä olevista paikoista, joissa voi kuulla virtaavan veden pauhun. Korvensuunkoski on elänyt virkeämpiäkin aikoja kuin nykyään. Paikalla on ollut voimalaitos, joka nykyään toimii museona. Rakennus on ilmeisesti vain tilauksesta auki.

Kosken partaalla on ollut pieni tanssilavakin. Siitä on enää jäljellä juuri ja juuri tunnistettavat jäänteet. Alue on kuulemma jossain määrin myös kalastajien suosiossa, mutta en ole kertaakaan siellä käydessäni nähnyt ainuttakaan vavanheiluttajaa.

Tänään sain yllättäen tietää, että Korvensuussa on aikoinaan tehty Suomen ensimmäinen auto. Vapunpäiväksi 1913 Korvensuun maataloustehtaassa valmistunut kaara on kuulemma yhä ajokuntoinen.

Viime lauantaina suuntaisin Harri Nato Leinon kanssa ajelulle Korvensuuhun. Maskun kohdalla alkoi vähitellen sadella lunta, joka yltyi kovemmaksi pyryksi määränpäähän saavuttuamme. Ja kuinka ollakaan, huristellessamme pois paikalta, loppui lumisade kuin seinään!

Olen pari kertaa aiemminkin käynyt talvella Korvensuunkoskella. Kertaakaan se ei ole näyttänyt samanlaiselta kuin nyt. Isot jäälohkareet muodostivat komeita onkaloita, joiden lomassa Laajoki virtasi.

Auringonlaskuja Puerto del Carmenissa

Helmikuun ensimmäisellä viikolla tehdyn Lanzaroten matkan valokuvasatoa ronkkiessa ei voi ohittaa Puerto del Carmenissa ottamiani auringonlaskukuvia. Kun köpötteli rantakadulle päivystämään siinä kuuden paikkeilla, alkoi taivaanranta hiljalleen näyttää todella komealta. Palmuista ja kaktuksista sai hyviä siluettikuvia.

Hotellistamme Bitacorasta oli ehkä vajaan kymmenen minuutin kävelymatka rantakadulle. Katu oli kilometrien mittainen ja hallitsi koko Puerto del Carmenia. Sen varrella olivat turistirihkamamyymälät ja ravintolat. Iso oluttuoppi vaihteli siinä 1,50 euron ja 2,40 euron välillä. Kallein ohrapirtelö tarjoiltiin eräässä irkkupubissa, jossa sen hinta oli kolme euroa.

Kokonaisuutena Lanzaroten reissu oli todella onnistunut. Paras lomamatka pitkiin aikoihin. Maisema- ja luontomatkailusta kiinnostuneille saarta voi huoletta suositella. Auringonpalvojien ei ehkä kannatta suunnata sinne talvikuukausina, koska ainakaan meidän lomaviikolla ei tarvinnut aurinkorasvaa tahkota nahkaan lainkaan.

Lanzaroten jalokivet osa 2

Aloe Veran voimistavan vaikutuksen alla olimme melkein kuin uudestisyntyneitä. Niinpä Lanzaroten pohjoiskärjessä oleva näköalapaikka Mirador del Rio näytti ehkä vieläkin komeammalta kuin normaaliolotilassa.

Taiteilija Cesar Manrique on suunnitellut sinnekin rakennelman, joka on hienosti sulautunut vuorenkielekkeeseen. Sieltä kelpasi tiirailla maisemia ja jonkun matkan päässä häämöttänyttä La Graciosan saarta. Se on yksi Kanarian kolmestatoista saaresta, mutta pinta-alaltaan niin pieni, ettei sitä yleensä missään brosyyreissä mainita. Vain seitsemän suurinta saarta saavat sen kunnian.

Etteivät mahtavat maisemat olisi heti loppuneet, oli seuraavana etappina Los Helechosin näköalapaikka. Sinne kiemurteli vuorenseinämää pitkin serpentiinitie, joka toi mieleen vuoden takaiset Madeiran maisemat.

Lanzarote on polkupyöräilijöiden suosiossa. Ihan tavallisia sunnuntaipyöräilijöitä he eivät suinkaan ole, sillä tuollaisessa maastossa ajelu vaatii rautaista kuntoa. Erinäisiä fillariseurueita näkyi pitkin viikkoa, mutta Los Helechosilla ihan lähietäisyydeltä. Paikalla oli armoton tuuli, jollaisen siellä voisi kuvitella olevan melkein aina. Eipä luulisi munamankelilla ajelun olevan kovin helppoa.

Varmasti eräs erikoisimmista taloista jossa olen koskaan vieraillut oli Cesar Manriquen asunto. Ellei peräti erikoisin. Laavakentälle tehty  rakennuskompleksi pihoineen ja puutarhoineen oli todella kummallinen nähtävyys. Samalla myös sen verran vaikuttava, että miehen elämäntyötä oppi arvostamaan viimeistään siellä käytyään.

Joistakin osista rakennusta tuli mieleen James Bond- ja Kellopeli appelsiini -elokuvat. Kovin oli surrealistista huonetta siellä täällä. Oikeastaan ihan sama mitä adjektiivia tai sanaa käyttäisi näkymiä kuvaamaan. Melkein kaikki sopivat.

1992 menehtynyt taiteilija käytti varmasti vuosia tonttinsa rakentamiseen. Hetkessä tällaista jälkeä ei voi saada aikaiseksi. Alue on nykyään museona ja suosittu turistirysä. Ei mikään ihme.