Lumoava Korvensuunkoski

Käväisin pari viikkoa sitten Korvensuunkoskella, joka sijaitsee Mynämäen Korvensuussa lähellä Vehmaan rajaa. 

On tullut tavaksi käydä Korvensuussa juuri talvisin. Koskialue on älyttömän komea lumiaikana. Saattaa se olla sitä kesälläkin, mutta en ole tainnut viiteentoista vuoteen sitä sellaisena nähdä. 

Pelkästään ajelu Kustavintieltä Mietoisten Lauttanpään risteyksestä Korvensuuhun oli kirkkaana pakkaspäivänä kokemus. Lumiset metsät ja pellot näyttivät melkeinpä taianomaisilta. Monesta paikasta olisi saanut kuvia, mutta en viitsinyt pysähdellä tientukkeeksi. 

Korvensuunkoski on Laajoen suurin koski. Kannattaa piipahtaa jos Vakka-Suomessa ajelee. 

Maskusta Mietoisten kautta Mynämäelle

Lauantaina 20. huhtikuuta hyppäsimme autoon Pete W. Päivärinnan kanssa. Alustavasti suuntana oli Mietoisenlahden lintutorni.

Kustavintietä ajellessa tuli mieleen, että samalla voisi poiketa Härmälän rotkolla. Ilmeisesti maanjäristyksen aikoinaan synnyttämä kallionhalkeama sijaitsee Maskun Maanpäässä.

Rotko on tuttu paikka parilta edelliseltä käyntikerralta, eikä nyt ollut tarvetta kiivetä halkeaman sisälle. Siellä oli yhä lunta, joka kyllä muuten oli mukavasti haihtunut kuluneen viikon aikana.

En ollut aikaisemmin käynyt rotkon yllä Pakattulanvuorella. Näkymät olivat komeat. Naantalin kirkko tuntui olevan vain kivenheiton päässä, vaikka todellisuudessa sinne on linnuntietäkin matkaa monta kilometriä.

Tuuli oli vuoren päällä aivan hillitön. Kyyneleet valuivat silmistä ja tukka oli lähteä päästä! Valokuvaaminen noissa olosuhteissa ollut yhtä vaivatonta kuin normaalisti. Tällä kertaa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa; tuulisuus ei meinaan näy kuvissa lainkaan.

Kevään ensimmäiset bongaamani leskenlehdet löytyivät Härmälän rotkon lähistöltä. Se saattaisi olla suotuisa paikka myös käärmeille nautiskella auringosta. Ainuttakaan matelijaa ei kumminkaan näkynyt.

Härmälän rotkolta matka jatkui Mietoisiin. Kuustonlahden lintutorni on puutteellisesti viitoitettu, joten alkoi usko hiipua sen löytämiseen. Löytyi kuitenkin.

Pellolla näkyi paljon naurulokkeja, mutta muuten oli aika hiljaista.

Mietoistenlahden Vasikkahaan torni on kooltaan aivan eri kaliiberia kuin Kuustonlahden kaimansa. Kymmenmetrinen rakennelma on jykevöitynyt sitten viime käyntini, eikä enää heilunut pätkääkään ylös kiivetessä.

Tornissa tipuja kiikaroi mynäkeläismies, joka arveli muuttolintujen invaasion saapuvan vasta viikon kuluttua.

Mynämäen Korvensuunkoskella tulikin käytyä pari kuukautta sitten. Silloin se oli erikoisen näköinen valtavine jäämuodostelmineen. Virtaus oli heikkoa, mutta jäämassojen välissä luikerrellut vesi teki siitä komeaa katseltavaa.

Nyt Korvensuussa oli täysin eri meininki. Vesimassat kuohusivat ja pauhu kuului kauas.

Korvensuunkosken talvea

Mynämäen keskustasta Vehmalle päin sijaitseva Korvensuunkoski on yksi Turun lähistöllä olevista paikoista, joissa voi kuulla virtaavan veden pauhun. Korvensuunkoski on elänyt virkeämpiäkin aikoja kuin nykyään. Paikalla on ollut voimalaitos, joka nykyään toimii museona. Rakennus on ilmeisesti vain tilauksesta auki.

Kosken partaalla on ollut pieni tanssilavakin. Siitä on enää jäljellä juuri ja juuri tunnistettavat jäänteet. Alue on kuulemma jossain määrin myös kalastajien suosiossa, mutta en ole kertaakaan siellä käydessäni nähnyt ainuttakaan vavanheiluttajaa.

Tänään sain yllättäen tietää, että Korvensuussa on aikoinaan tehty Suomen ensimmäinen auto. Vapunpäiväksi 1913 Korvensuun maataloustehtaassa valmistunut kaara on kuulemma yhä ajokuntoinen.

Viime lauantaina suuntaisin Harri Nato Leinon kanssa ajelulle Korvensuuhun. Maskun kohdalla alkoi vähitellen sadella lunta, joka yltyi kovemmaksi pyryksi määränpäähän saavuttuamme. Ja kuinka ollakaan, huristellessamme pois paikalta, loppui lumisade kuin seinään!

Olen pari kertaa aiemminkin käynyt talvella Korvensuunkoskella. Kertaakaan se ei ole näyttänyt samanlaiselta kuin nyt. Isot jäälohkareet muodostivat komeita onkaloita, joiden lomassa Laajoki virtasi.