Pääsiäisen veneretki Vepsään

Pitkäperjantaina oli ohjelmassa veneretki Turun kaupungin ulkoilusaareen Vepsään. Vesibussiliikenne Aurajoesta alkaa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta saareen on vapaa pääsy kesäkauden ulkopuolellakin.

Venekyyti järjestyi Paavolan Janin paatilla. Hän tuli hakemaan minut ja pari muuta ahkeraa Vepsä-kävijää Ruissalon Saaronniemestä, kuten on tapahtunut aiemminkin vuosien varrella. 

Paavolan veneellä hurautti Vepsän edustalle vaivaiset kahdeksan minuuttia. Matka Saaronniemestä Vepsään on 5,5 kilometriä. 

Venelaitureilta ja kalliorannoilta käsin oli hyvä seurata haahkojen soidinmenoja. Muita siivekkäitä saarella olivat ainakin meriharakat, merikotka, merimetsot, kyhmyjoutsenet, valkoposki- ja kanadanhanhet sekä nauru- ja kalalokit. 

Kaksi kyykäärmettäkin möllötti reittiemme lähistöillä. Ensimmäinen tavanomaista isompi, toinen suunnilleen samaa kaliiberia kuin aiemmatkin tänä keväänä näkemäni. 

17 hehtaarin Vepsässä riittää ajanviettopaikkoja. Mainittakoon muun muassa etelärannalla eroosion syömä kivikkoinen ranta, joka on kansan suussa saanut nimen "Rupuranta".

Saaressa oli lisäksemme muutama kalastusporukka. Nuorten herrojen nelikko oli erikoistunut siian pyyntiin. Yksi kaveri nostelikin näytösluonteisesti kalan kuin tilauksesta. 

Ilma ei ajankohtaan nähden olisi paljon parempi voinut olla. Meri tyyni ja aurinkokin pilkotti välillä. Sen sijaan tätä kirjoittaessani on tuullut, satanut räntää ja maa valkoisena. 

Päivä hurahti uskomattoman nopeasti. Yhtäkkiä kello olikin jo 19, joka oli sovittu paluulähtöajaksi.

Muutama kesä sitten Seilin saarella kuulemani lausahdus erään jo eläköityneen postimiehen suusta jäi ihmetyttämään. "Kun on kerran käynyt Vepsässä, on se silloin jo nähty". Minun on vaikea ymmärtää tuollaista asennetta. Menisin Vepsään uudelleen vaikka jo ensi viikonloppuna, mutta todennäköisesti se tapahtuu vasta toukokuun puolessa välissä yliopistoryhmän järjestämällä retkellä.

Puerto de la Cruz osa 6 - Retki La Gomeralle

Etelänmatkoilla tulee käytyä ahkerasti matkatoimistojen järjestämillä retkillä. Välillä kyseeseen saattaa tulla paikallisen järjestäjänkin retki, jos hotellin aulasta napatut esitteet sattuvat sisältämään jotain mielenkiintoista. 

Pääosin retkillä on saanut rahoille hyvin vastinetta. Yhdeksän vuoden takaisella Teneriffan lomalla tuli rampattua ehkä vähän liiankin kanssa ympäri saarta. Ohjelmistossa oli ainakin Mascan vuoristokylä, Teiden kansallispuisto ja tulivuori sekä laaja saarikierros. 

Tällä kertaa Teneriffan lomaviikkoon ei kuulunut kuin yksi retki. Se suuntautui naapurisaarelle La Gomeralle. 

Olen käynyt Gomeralla kerran aikaisemmin, ensimmäisen Teneriffan lomani yhteydessä talvella 2011. Se oli tuon muuten katastrofaalisen viikon valopilkku, joten nyt Aurinkomatkojen retkiä tutkaillessani uusintavisiitti pikkuruiselle Gomeralle vaikutti hyvältä. 

La Gomera on pieni, muodoltaan pyöreä vulkaaninen saari. Sen halkaisija on noin 22 kilometriä. Saaren maisemia hallitsevat jylhät vuoristot ja vehreät aarniometsät. Gomeran väkiluku vuonna 2008 oli 22 622. 

Gomeralla on pieni lentokenttä, jonne liikennöivät vain paikalliskoneet Teneriffan pohjoiselta kentältä. Teneriffan Los Cristianosista on lauttayhteys Gomeran San Sebastianin kaupunkiin. 

Joko muistoni olivat himmentyneet viidessätoista vuodessa tai sitten yhteysalus oli vaihtunut toisenlaiseksi. Fred Olsen-yhtiön laivalla tehty merimatka kesti vajaan tunnin. 

Laivaan meno ei ainakaan vuonna 2011 ollut sellainen kuin nyt. Väen lastaaminen oli äärettömän hidasta ja vaivalloista. Kävi sääliksi vanhuksia, jotka tuskin uskoivat tällaiseen rääkkiin joutuvansa. Laivan rappusissa oli allekirjoittaneellakin kieli keskellä suuta, koska askelmat olivat huomattavasti korkeampia kuin Itämerellä seilaavissa paateissa. 

San Sebastianissa tutustuttiin retkiopas Marjutin johdolla muun muassa kirkkoon ja puistoon, jonka keskellä oli Torre del Conde-niminen torni. 

Marjutilla riitti juttua bussin mutkitellessa kapeilla vuoristoteillä. Alla oleva vuori on nimeltään Rogue de Agendo, joka tunnetaan myös Kolumbuksen munana. Möhkäle erottui juuri ja juuri pilvien ja sumun seasta. 

Yksi retkietappi oli Garajonayn kansallispuisto. Siellä oli mahdollista kulkea sumun ja sammalen verhomassa laakeripuumetsässä, jonka kasvillisuus on tuhansia vuosia vanhaa. 

Las Rosas-ravintolassa saimme aivan liian pienen, joskin erittäin maukkaan, ruoka-annoksen lomassa kuulla vihellyskieliesityksen. Foneettista vihellyskieltä silboa on aikoinaan käytetty kommunikointiin laaksojen halki. Papukaijan ääntelyä muistuttava silbo on nykyään pakollinen oppiaine saaren kouluissa. 

Kuulin nyt toistamiseen silboa. Viisitoista vuotta sitten samaisen ravintolan miestarjoilija lopetti esityksensä viheltämällä "Haistakaa vittu!". Tai siltä se ainakin kuulosti. Nyt oltiin kohteliaampia. 

Ravintolan takapihalta aukesi upea näköala alas laaksoon. Kauempana siinsi Teneriffan massiivinen tulivuori Teide.  

Kokopäiväretkeksikin Gomeran reissu on varsin pitkä. Lähtö oli naapurihotellin edustalta aamukuudelta ja paluu Puerto de la Cruziin iltakahdeksan paikkeilla. 145 euron hinta varmasti karkottaa tehokkaasti useimmat halukkaat. Vilkaistessani Fred Olson-varustamon lauttahintoja, on pelkkä menopaluu Teneriffalta Gomeralle 90 euron tienoilla. 

Opas Marjutin retkiin voi tutustua tarkemmin linkissä https://www.marjut.es/

Puerto de la Cruz osa 3 - Hotelli

Hotellimme Bahia Principe Sunlight San Felipe sijaitsi Puerto de la Cruzin keskustan itäisellä laidalla. 

Kellertävä, kuusitoista kerroksinen rakennus on mielestäni erinomaisella paikalla. Hotelli oli paljon parempi kuin osin samalla kokoonpanolla talvella 2017 tehdyn reissun majapaikka Hotel Catalonia Las Vegas rantabulevardin varrella. 

Toisin kuin Catalonia Las Vegasissa, Bahia Principen henkilökunta oli ystävällistä ja hymyä riitti. Edellisestä paikasta on mieleen jäänyt eräs tarjoilija, joka oli kuin maansa myynyt joka kerta drinkkiä hakiessani. 

Melkein Bahia Principen yläpuolella on näköalapaikka Mirador La Paz. Se löytyi sattumalta paluumatkalla kasvitieteellisestä puutarhasta. Kyllä tuollaista maisemaa kelpasi katsella. 

Bahia Principe Sunlightin allasbaari oli erinomainen. Sinistä all inclusive-rannekatta vilauttamalla juomatoiveet toteutettiin mukisematta. Tarjolla oli päivisin myös snack-välipalaa, jos sattui huikomaan. 

Huikominen tosin ei tainnut olla monenkaan vaivana. Siitä piti huolen hotellin ravintola, jossa oli kolmesti vuorokaudessa höyryäviä lihapatoja ja kaikenlaisesta ruuasta notkuvia pöytiä. Minua pelkkä aamupalakin alkoi tympiä jo parin päivän jälkeen, enkä oikein jaksanut paneutua sekavan ravintolasalin tarjontaan. 

Noutopöydät, juoma-automaatit, työvälineet ja kaikki muukin tarpeellinen oli piilotettu harvinaisen hyvin. Niiden etsintään sai helposti kulumaan kymmenenkin minuuttia. Kun haahuilultasi vihdoin löysit etsimäsi, sait takuuvarmasti jonottaa. 

Iltakuudelta alkavaan ruokailuun piti pukea pitkät housut. Näin silti muutamia sankareita, jotka koikkelehtivat salissa paskaiset shortsit jalassa. Eräs ruotsalainen gentlemanni mutusteli nakkejaan lippalakki päässä ja päästi lopuksi ilmoille miehekkään röyhtäisyn. 

Bahia Principe Sunlightin kummallisuus oli hotellihuoneen avain. Se kun oli pieni siru all inclusive-rannekkeen sisässä. Ranneke kädessä piti sohia ovea toivoen sen joskus aukeavan. 

Viikon aikana pääsin sisälle ensimmäisellä yrittämällä vain kahdesti. Kerran lukkoa sai hipelöidä reippaasti yli kolmekymmentä kertaa ennen kuin ovi päätti aueta. Eräänä iltana laskelmaksi tuli "kahdeksantoista". Sitä en tosin itse muista, naapurit vaan kertoivat kuulleensa seinän läpi. 

Kummastuttaa yhä, miten noin epäkäytännöllinen systeemi on voitu edes keksiä. Jos on kiire vessaan ja joudut sohimaan lukkoa viitisen minuuttia, on ehkä turha enää mennä istunnolle. 

Puerto de la Cruz osa 2 - Playa de Martiánez

Mustahiekkainen ja kivikkoinen ranta Playa de Martianez hotellimme Bahia Principe Sunlight San Felipen vieressä ei houkutellut uimaan. Siitä piti huolen raivoisa aallokko, joka olisi tehnyt kroolaamisesta mahdotonta. 

Ranta oli kuitenkin suosittu lainelautailijoiden keskuudessa. Lomaviikkomme aikana monenlaista kumipukusankaria keikkui lankullaan yrittäen pysyä pystyssä. Pysähdyin aina ohi kulkiessani katselemaan uutteria myrskyn ratsastajia. 

Pari kertaa osuin paikalle, kun rannalla soitteli bändejä. Tämä tuntemattomaksi jäänyt orkesteri oli likimain paras mitä olen aikoihin nähnyt. Hain lähimarketista juomaa ja istuin seuraamaan keikkaa. 

Lainakappaleita esittävät yhtyeet ovat yleensä joko tylsiä tai sitten vallan loistavia. Tämä bändi kuului ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Heidän käsittelyssään niinkin kuluneet rokkiklassikot kuten Paint It Black tai Sultans Of Swing kuulostivat taivaalliselta.