Ajelulla Atussa 2026

Kesälomani viimeinen viikko alkoi Paraisten reissulla. Pelkääjän paikalle istahti kaverini Simo, joka on aikoinaan asunutkin Paraisilla. 

Simon ehdotuksesta suuntasimme Attuun ja Paraisten Portille. Siellä oli tarkoitus syödä. 

En huomannut matkalla ainuttakaan Paraisten Portti-mainoskylttiä tienposkessa. Ehkä ravintola luottaa siihen, että asiakkaat löytävät perille ilmankin. 

Portin ruokalistalta ei harmikseni löytynyt mitään sopivaa. Hinnoissakin vaikutti olevan roima saaristolisä. Simo sen sijaan vetäisi lohiaterian ja oli tyytyväinen investointiinsa. 

Ravintolan henkilökunta oli oikein ystävällistä ja tuulettomampana päivänä terassilla olisi varmaan viihtynyt kauemminkin. 

Matkalla pysähdyimme ottamaan valokuvia. Erikoisen näköinen perhonen liiteli innokkaasti kukasta toiseen ja paljastui myöhemmin karttaperhoseksi. 

Atun kartanoympäristöä olisi ollut mielenkiintoista katsella enemmän ja lähempää, mutta emme halunneet mennä toisten tiluksille häiritsemään. 

Atussa ajellessa mieleen juolahti, että nyt onkin oiva mahdollisuus päivittää kolmetoista vuotta sitten kirjoittamaani blogijuttua Atusta. Tai pikemminkin kirjoittaa uusi. 

Juttu on herättänyt laajaa kiinnostusta ja vuosikausia myöhemminkin kommenttiosioon innostutaan lähettämään tulikivenkatkuisia viestejä. Attu-kokemuksieni kerrotaan olevan aivan vääriä ja heidän tietenkin oikeita. 

Blogilaskurin mukaan juttua on luettu satamäärin. Ehkä linkki on kiertänyt jossain mökkiläissivustoilla.

Minilomalla Maisaaressa

Kesäloman ensimmäisellä viikolla ohjelmistossa oli kahden vuorokauden mökkeily Maisaaressa. Kuntaliitosten myötä Naantaliin kuuluvassa Rymättylässä sijaitseva Maisaari on viralliselta nimeltään Iso-Maisaari, mutta sitä kai harvemmin käytetään.

Maisaari on länsi-itä suunnassa pitkulainen, neljä kilometriä pitkä ja keskimäärin puoli kilometriä leveä saari, jonka pinta-ala on 190 hehtaaria.  

Netistä majoitusta tutkaillessani valitsin Nuotta-mökin, jossa olen yöpynyt usein aiemminkin. Se on sopivasti syrjässä, mutta kuitenkin lähellä kaikkea. 

Toimistosta avainta hakiessani vastassa oli aina yhtä hyväntuulinen yrittäjä Patrik Qvanström. Hän on luotsannut Maisaarta kesästä 2017 lähtien ja toivottavasti näin on jatkossakin.

Maisaari on yksi Turun kaupungin kolmesta ulkoilusaaresta, mutta kauhuskenaariona on huhuttu saarten myymistä. Linkissä yleisönosastokirjoitus Turun Sanomista viime lokakuulta https://www.ts.fi/a/6789657

Maisaari on veneilijöiden suosiossa. Saaren laitureissa olikin täyden näköisiä viikonlopun koittaessa ja monenlaista paattia purjeveneistä "kerrostaloihin", kuten grillipaikalla tavattu rouva erästä alusta luonnehti. 

Rymättylän Haapalan rannasta lähtevä yhteysalus on tilattava erikseen vähintään vuorokautta ennen, mikäli sillä mielii Maisaareen päästä. Silloin on mahdollisuus tulla autolla suoraan mökin pihaan, eikä tarvitse kantaa kädet vääränä kasseja ja pusseja. 

Yhteysaluksena pitkään toiminut MS Isla on tällä haavaa korjattava. Mennessä sen tilalla oli MS Kaita. Jos olisin sen tiennyt, ehkä kaara olisi jätetty Haapalan rantaan. Keularampilta oli hankala peruuttaa pois.

Paluumatka tapahtui varapaatin varapaatilla MS Kokkomaalla. Kansimiehen mukaan alus on ollut viimeiset neljä vuotta telakalla, mutta nyt jälleen tarvittaessa liikenteessä. 

Jahka MS Isla palaa reitille, ei kehnommankaan kuskin tarvinne peruutella, sillä laiva on läpiajettava. 

Vaikka Maisaaren luontopolut jäivät tällä kertaa pääosin käymättä, löytyy valokuvauksen harrastajalle saaresta rutkasti materiaalia. 

En ole sataprosenttisen varma, mutta luullakseni kuvan eläin on valkohäntäpeura. Pieniä hirvieläimiä näkyi varsinkin illan tullen nurmialueilla. Tämä kaveri toi pitkässä heinikossa seisoskellessan mieleen Afrikan savannien serkkunsa.

Olen aikaisemminkin todistanut Maisaaressa upeita auringonlaskuja. Hieman iltakymmenen jälkeen tarjolla oli tällainen näky. 

Söderlångvikin kartanoon tutustumassa

Sunnuntaina 14. kesäkuuta suuntana oli Kemiönsaaren kunnassa sijaitseva Söderlångvikin kartano. 

Kartano on suurimmaksi osaksi saanut nykyisen ulkonäkönsä aikana, jolloin suomalainen liikemies ja kulttuurimesenaatti Amos Anderson oli sen omistaja. 

Anderson osti kartanon vuonna 1927. Vuodesta 1965 se on toiminut Söderlångvikin museona, jossa on esillä Andersonin huonekaluja sekä hänen keräämää taidetta ja esineistöä. Kesäisin päärakennuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä. 

Arkkitehti W.G. Palmvistin piirustusten mukaan kartano sai uuden muotonsa vuosina 1934-1935. Kerroslukumäärä nousi kahteen, huoneiden määrä kuudesta yhteentoista ja pintaan ilmestyi valkoinen rappaus. Lisäksi rakennus sai molemmille puolilleen vuosina 1937-1938 yksikerroksiset tiilestä tehdyt siipirakennukset. Talon kokonaispinta-ala on 560 neliömetriä ja pituus 47 metriä.  

Olen käynyt Söderlångvikissa muutaman kerran aiemminkin, mutta tutustuminen alueeseen on rajoittunut upeaan puistoon. Nyt huomasin, että päärakennuksen ovi oli kutsuvasti auki. Museokorttia vilauttamalla vältin neljäntoista euron pääsynmaksun ja kiertelin aikani ympäri upeaa rakennusta. 

Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Montaa näin komeaa historiallista kokonaisuutta Suomessa ei ole. 

Luontokuvausta alkukesäisessä Vepsässä

Viime sunnuntaina lähdin vesibussi MS Lilyn kyydissä valokuvausreissulle Turun kaupungin ulkoilkusaarelle Vepsään.  

Samaiselle päivälle soviteltiin paria muutakin vaihtoehtoa. Kun niistä ei tuntunut tulevan yksimielisyyttä, oli valintani Vepsä. Sinne pääsee Aurajoesta vesibussilla kolme kertaa päivässä. 

Tunnin matkan päässä keskustasta sijaitseva Vepsän saari oli ennen edullinen päiväkäyntikohde. Nykyään vesibussilipun hinta on kohonnut sellaiseksi, että moni joutuu jättämään lystin väliin. Ikävä homma, sillä alunperin saari on tarkoitettu vähävaraisille kaupunkilaisille. Monilla tuttavillanikaan ei ole varaa lähteä Vepsään, saati käyttää saaren ravintolapalveluja. 

Minua harmittaa eniten vesibussin kausikortin poisto. Ostin läpyskän monina kesinä, ramppasin Vepsässä todella ahkerasti ja kannoin rahaa saaren ravintolaan. Kun korttietu poistettiin, poistin minä ravintolassa käymisen. En ole vesibussin juomiinkaan enää koskenut kuin äärimmäisessä hädässä.  

Luontokuvauskohteena Vepsä on ehtymätön aarreaitta. Parin tunnin kiertely 17 hehtaarin saarella toi hien pintaan ja satoja kuvia muistikortille. 

Alkukesällä Vepsässä on valtavasti lintuja. Tarkoitukseni olikin kuvata kaikenlaisia siipiveikkoja. Tähtäimessä olivat etenkin meriharakat, kalalokit, valkoposkihanhet ja haahkat. 

Loppuaika meni jutellessa viime vuonna Vepsän löytäneen etätyöntekijän kanssa. Kaveri oli hiljattain saapunut saareen ja kovasti tyytyväinen kesäparatiisiinsa. 

Tätä kirjoittaessani mieleen juolahti erään jo eläköityneen postimiehen sanat. "Kun on kerran Vepsässä käynyt, on se silloin jo nähty!". Käsittämätöntä, että joku voi ajatella noin.