Viime viikolla oli niin hyvät ulkoilukelit, että Askalankosken lisäksi tuli käytyä Littoistenjärven Kaarinan puoleisella rannalla.
Littoistenjärvi sijaitsee Liedon ja Kaarinan rajalla. Pinta-alaltaan se on 147,5 hehtaaria. Rantaviivaa on kuusi kilometriä, keskisyvyys kaksi metriä ja syvimmältä kohdaltaan kolme metriä.
Järven rannat ovat Kaarinan Littoisten puolelta pientaloaluetta, kun taas Liedon puolelta metsää. Peräprutkuilla tai vesiskooottereilla ei saa järvellä huristella lainkaan.
Viime vuonna Turun Sanomat kirjoitti, että järvestä oli löytynyt sinne kuulumatonta haitallista tulokaskasvia, lammikkia. Muistaakseni joku urpo oli tyhjentänyt sinne akvaarionsa.
Järvi oli rantoja lukuunottamatta melkein kokonaan vielä jäässä. Jonkunlaista elämää kumminkin näkyi; lintuja oli uiskenteli siellä täällä.
Littoisten vanhan verkatehtaan kellotorni on hallitseva elementti katsoessa järveä melkein mistä suunnasta tahansa. Eräs tuttu kertoi kuvan nähtyään, että hänen orkesterinsa treenasi muinoin samassa rakennuksessa. Olen myös kuullut huhuja, että tornista on komeat näköalat.
Minerva Kustannuksen ja toimittaja Santtu Luodon kirjoittama Ile Kallio -kirja ilmestyi jokin aika sitten. Tilasin sen pääsiäisen aikoihin netistä, kun huomasin teoksen hinnan olevan yllättävän huokea. Samassa paketissa tuli Ace Frehleyn Ei kaduttavaa. Siitä kirjoitinkin taannoin tänne.
Ile Kallio -kirja ei tarjoa juuri mitään uutta miehen historian tunteville. Samoja asioita kerrataan ainakin Honey Aaltosen kirjoittamassa Hurriganes-kirjassa. Hurriganesista Kallio pääasiassa tunnetaan, vaikka hän onkin jäänyt pahasti yhtyeen arvostetumman kepittäjän Albert Järvisen varjoon.
Eräs tuttu kommentoi juuri Facebookissa, että häntä harmittaa kun "Järvisestä on tehty Ganesin Sean Connery". Osuvasti sanottu - viittaa James Bond-elokuviin, joissa ensimmäistä Bond-näyttelijää Conneryä pidetään "sinä oikeana Bondina".
Kallio (s. 1955) oli Hurriganesin ensimmäinen kitaristi 70-luvun alussa. Pian hän erosi bändistä ja tilalle tuli Järvinen. Takaisin bändiin nuorukainen otettiin vuonna 1975, jolloin Ganes oli suosionsa huipulla.
Kallio levytti 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Hurriganesin kanssa albumit Crazy Days, Hot Wheels, Tsugu Way ja Hanger. Menestyksen huumassa julkaistiin myös 16 Golden Greats -kokoelma. 1979 oli jälleen aika vaihtaa kitaristia. Kallion tilalle tuli, ei niin yllättäen, taas Järvinen.
Hurriganes 70-luvun puolivälin tienoilla. Remu Aaltonen, Ile Kallio ja Cisse Häkkinen.
Kallio pitää mahdollisen katkeruutensa Järvis-arvostusta kohtaan hyvin salassa. Pariin otteeseen hän kuitenkin sivuaa kuinka paljon harmittaa kun Hurriganesin yhteydessä yleensä muistetaan vain Järvinen. Myös Soundi-lehti saa mieheltä pyyhkeitä, koska se kirjoitti 70-luvulla Ganes-vastaisia juttuja toisin kuin muut lehdet. Suosikki ja silloinen päätoimittajansa Jyrki Hämäläinen puolestaan hehkuttivat bändiä jopa liikaakin.
Harvemmin muistetaan, että Kallio soitti Ganesissa kolmannenkin kerran vuosina 1983-84 kahden albumin verran. Bändi päätti lopettaa toimintansa suosion hiipuessa. Remu Aaltonen on silti luotsannut sekalaisilla kokoonpanoilla Ganesia näihin päiviin asti, vaikka sillä ei ole enää juurikaan yhteistä orkesterin kulta-aikojen kanssa.
Remu onkin hyvin keskeinen hahmo Kallion kirjassa. Suoraan mies ei entistä bändikaveriaan moiti, vaikka tekstistä käy hyvin ilmi, että syytä olisi monesti ollut. Jonkinlainen viha-rakkaus-suhde hänellä tuohon kaljuun konkkanokkaan yhä on. Täytyy muistaa, että ilman Remua Kallion elämä olisi varmasti ollut aivan toisenlainen, eikä häntä välttämättä tunnettaisi muusikkona yhtä hyvin.
Ile Kallion myöhemmät vaiheet eivät valitettavasti ole yhtä kiinnostavia kuin nuoruus ja vuodet Hurriganesissa. 80-luvun taite Pera & The Dogs -yhtyeessä on mielenkiintoista luettavaa, koska orkesteri jäi turhan tuntemattomaksi kyvyistään huolimatta.
Viime vuosikymmenet Kallio on tehnyt iskelmäpitoista musiikkia yhdessä siippansa Kaija Kärkisen kanssa.
Kirjassa Santtu Luoto kirjoittaa Ile Kallion suulla eli päähenkilö ikäänkuin kertoo itse vaiheensa. Ratkaisu on ihan pätevä, vaikka kokenut toimittaja olisi voinut jaaritella erilaillakin. Kirja näyttää isolta ja paksulta, mutta loppupeleissä sen lukee läpi melkein kertaheitolla.
Poiketen vaikka Ace Frehleyn kaltaisten maailmanluokan tähtien muistelmateoksista, saisi suomalaiskollegojen kirjoissa olla enemmän seksiä ja päihdesekoiluja. Kalliokin näyttää eläneen kovin konservatiivisesti, vaikka torttua, etikkaa ja perunajauhoa on varmasti ollut tarjolla enemmän kuin tavallinen pulliainen osaa edes kuvitella.
Viime keskiviikkona päätin lähteä käymään Askalankoskella Paimiossa. Noin vuosi sitten löytämäni paikka on hieno etenkin kesäaikaan, mutta menettelee hyvin näin keväälläkin. Mukana matkassa oli Timo Sepänmaa.
Paimionjoki virtasi vuolaana. Askalan voimalaitoksen infotaulun mukaan sen sähköntuontanto riittäisi kattamaan Paimion kotitalouksien valaistukset. Kyltti oli tosin vuodelta 1995, joten asianlaita voi olla nykyään toisin.
Askalassa on myös grillauspaikka, jonka penkit oli juuri kunnostettu. Täytyykin kesällä käväistä siellä vetämässä sinappia Kabanossin päälle. Miljöö ainakin on todella komea.
Lauantaina 20. huhtikuuta hyppäsimme autoon Pete W. Päivärinnan kanssa. Alustavasti suuntana oli Mietoisenlahden lintutorni.
Kustavintietä ajellessa tuli mieleen, että samalla voisi poiketa Härmälän rotkolla. Ilmeisesti maanjäristyksen aikoinaan synnyttämä kallionhalkeama sijaitsee Maskun Maanpäässä.
Rotko on tuttu paikka parilta edelliseltä käyntikerralta, eikä nyt ollut tarvetta kiivetä halkeaman sisälle. Siellä oli yhä lunta, joka kyllä muuten oli mukavasti haihtunut kuluneen viikon aikana.
En ollut aikaisemmin käynyt rotkon yllä Pakattulanvuorella. Näkymät olivat komeat. Naantalin kirkko tuntui olevan vain kivenheiton päässä, vaikka todellisuudessa sinne on linnuntietäkin matkaa monta kilometriä.
Tuuli oli vuoren päällä aivan hillitön. Kyyneleet valuivat silmistä ja tukka oli lähteä päästä! Valokuvaaminen noissa olosuhteissa ollut yhtä vaivatonta kuin normaalisti. Tällä kertaa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa; tuulisuus ei meinaan näy kuvissa lainkaan.
Kevään ensimmäiset bongaamani leskenlehdet löytyivät Härmälän rotkon lähistöltä. Se saattaisi olla suotuisa paikka myös käärmeille nautiskella auringosta. Ainuttakaan matelijaa ei kumminkaan näkynyt.
Härmälän rotkolta matka jatkui Mietoisiin. Kuustonlahden lintutorni on puutteellisesti viitoitettu, joten alkoi usko hiipua sen löytämiseen. Löytyi kuitenkin.
Pellolla näkyi paljon naurulokkeja, mutta muuten oli aika hiljaista.
Mietoistenlahden Vasikkahaan torni on kooltaan aivan eri kaliiberia kuin Kuustonlahden kaimansa. Kymmenmetrinen rakennelma on jykevöitynyt sitten viime käyntini, eikä enää heilunut pätkääkään ylös kiivetessä.
Tornissa tipuja kiikaroi mynäkeläismies, joka arveli muuttolintujen invaasion saapuvan vasta viikon kuluttua.
Mynämäen Korvensuunkoskella tulikin käytyä pari kuukautta sitten. Silloin se oli erikoisen näköinen valtavine jäämuodostelmineen. Virtaus oli heikkoa, mutta jäämassojen välissä luikerrellut vesi teki siitä komeaa katseltavaa.
Nyt Korvensuussa oli täysin eri meininki. Vesimassat kuohusivat ja pauhu kuului kauas.
Kevät on tänä vuonna muutaman viikon myöhässä, kuten joka tuutissa on toitotettukin.
Ikkunasta vilkaistuna pihalla on vielä muutama pieni lumikasa talven jäljiltä. Eilen kuulin hississä, että naapuri oli kuukausi sitten liukastunut peilikirkkaalla takapihajäätiköllä. Tuloksena molempien sääriluiden ja nilkan murtuminen. Nyt jään tilalla on enää hiekoitussoraa, jota Planet Servicen kaveri yhtenä aamuna poisti lehtipuhaltimella!
Sunnuntaina 14. huhtikuuta poikkesin Ruissalossa. Kevät teki kovasti tuloaan.
Ruissalon opastuskeskus Tammenterhossa oli (käsittääkseni) harrastajakuvaaja Kari Westerholmin 40-vuotisjuhlanäyttely.
Olen törmännyt Westerholmin vahvasti kuvakäsiteltyihin otoksiin muutamissa nettigallerioissa. Mies näyttää kuvaavan paljon saaristoluontoa sen uloimmissakin kolkissa. Aiheet ovat todella hyviä, mutta kuvat ovat mielestäni liian vahvasti muokattuja. No, kuka mistäkin tykkää.
Ruissalossa tuli käytyä myös eilen, 21. huhtikuuta. Kevät oli edistynyt valvavasti viikon aikana.
Ruissalontiellä katse osui ylös taivaalle. Merkillisiä lentokuvioita näkyi siellä täällä. Liekö kyseessä ollut jokin taitolentonäytös?
Saaronniemessä joutsenet etsivät ruokaa pohjasta aivan rannan lähellä, eivätkä olleet moksiskaan ohikulkevien ihmisten touhuista. Joutsenia näkyi yllättävän monta paria.
Ulkoilijoita oli paljon liikkeellä. Eipä ihme, ilma oli mitä parhain - lauantaina puhaltanut tuuli ei kiusannut enää lainkaan.
